Synnytyksen jälkeinen suru :(

Olin juuri tullut vauvan kanssa kotiin, istuin sohvalla kauan kaivattu pikkuinen sylissä ja olin aivan maassa. Itketti, pelotti etten pärjää, kauhistutti miten muka saan tuon pienen ihmisen pysymään hengissä, mitä olen mennyt tekemään. Tästä ei koskaan puhuta missään, se ahdistus oli aika musertavaa. Meni onneksi ohi ja esikoisestakin on kasvanut erittäin fiksu ja tasapainoinen pikkumies.

Mitä kaikkea vielä tiedossa!

se suru ei lopu siihen synnytyksen jälkeiseen aikaan, vaan ilmestyy ajoittain koko vauvaiän läpi. Surua siitä, että jokin osa elämästä on auttamatta takana, oma rooli on peruuttamattomasti muuttunut suhteessa omaan itseensä ja muihin ihmisiin, ja se ehdottomuus siinä äitiydessä...



Mutta onneksi se suunnaton ilo ja onni siitä vauvasta tietysti kompensoi aika hyvin.

Vauvapalsta parhaimmillaan :-)

Monesti unohtuu vain tsekata lehti, koska on vähän piilossa lehtitelineessä lähikaupoissa

jälkeen kotona vain yhtenä päivänä kaikki asiat oli jotenkin kauhean surullisia.



Tämä surumielisyys huipentui siihen että itkin miehelleni puhelimessa että en saa takkaa syttymään. ;-)

Kun ovat itse ihan onnessaan pikkuisesta tulokkaasta ja vaimot vain itkevät ties mistä pikkuasiasta :DD Tälleen kärjistetysti :)

Pahinta oli esikoisen syntymän jälkeen. Toisella kerralla osasin jotenkin paremmin suhtautua noihin tuntemuksiin ja se menikin paremmin.



Kolmas lapseni syntyi 7v myöhemmin ja oli kooltaan pikkuinen eikä alku mennyt aivan ongelmitta, joten se lisäsi noita tuntemuksia. Joutui takaisin sairaalaan, eikä siellä osattu ollenkaan ottaa huomioon juuri synnyttäneen äidin tunteita. Kohtelu oli tosi tylyä ja hoitajat ivallisia ja tietenkin siinä vaiheessa tuntui vielä pahemmalta kuin normaalisti olisi tuntunut. Ensimmäisellä viikolla itkin joka ikinen päivä.

se syntymä on jotenkin luopumista raskaudesta/odottamisesta ja ehkä (puhdas arvaus) se vauva ei sitten kaikessa ihmeellisyydessään tuokaan sitä kuukausia odotettua autuutta?



En siis väheksy kenenkään tuntemuksia lasta kohtaan, vaan lähinnä mietin mistä tuo itku kumpuaa.



Itselläni lapsi oli vahinko ja lopulta sain hoitaa loppuraskauden ja synnytyksen yksin. En siis ollut valmiiksi onnen ja odotuksen tunnetta täynnä, mutta lapsen synnyttyä en itkenyt koko vauva-aikana kuin korkeintaan liikutuksesta. Olin lopultakin niin onnellinen lapsesta, vaikka olin ehkä pelännyt etten olisi...

Mitä ihanampi raskausaika sitä tyhjempi olo ehkä synnytyksen jälkeen.. Yhtäkkiä raskaus on ohi, ja tilanne on uusi..

Mahdollista, ainakin oma kokemus tällainen. Miksi meni näin...? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Ja ne hormonit päälle.

ainakaan en tuntenut mitään yletöntä hehkua raskauden aikana, ja loppuraskauden massiivisten turvotusten ja raskausmyrkytyksen jälkeen olin pelkästään huojentunut kun vauva syntyi. Silti se epämääräinen suru tuli.

on liittynyt aina maidon nousuun. Se pari kolme päivää synnytyksestä ja meitsi parkuu kun purkat on lopussa tai jotain muuta yhtä älytöntä. Kaikkein pahinta se oli kun esikoinen syntyi. Olin tosi kipeäkin ja kaks päivää meni lähinnä vollottaessa, enkä halunnut nähdä yhtään ketään. En edes miestäni.



Mut kyl se sit siitä...



Mä toivoisin kanssa, että neuvolassa kerrottaisiin tuosta. Se oli eka kerralla aivan järkyttävää, kun luuli vähintään tulleensa hulluksi. Ainoa kätilö/hoitaja jonka muistan sairaalasta on se yks ainoa, joka lopulta tuli istumaan mun sängynlaidalle, kuunteli ja ymmärsi ja kertoi, että se on ihan normaalia. Tuon hoitsun mä tunnistan edelleen, vaikka esikoinen täyttää kohta 7v :D