Auttakaa ymmärtämään anoppiani, mistä kumpuaa pätemisen tarve lastenhoidossa?

mutta useimmiten lapsille on tärkeitä ihmissuhteet isovanhempiin ja päinvastoin.

Olen täysin samaa mieltä tästä, on tärkeää, että lapsella on hyviä ihmissuhteita isovanhempiin, ja isovanhemmilla lapsiin. Tähän asti kaikki siis ok. Mutta sitten: Miksi tällaisen ihmissuhteen luomisen varjolla isovanhemmalla pitäisi olla oikeus tehdä lapsen kanssa mitä huvittaa? (vrt. eilinen kariesketju). Tai miksi isovanhemman vääristynyttä minäkuvaa ("kun minä olen aina hoitanut kaikki, itseni uhrannut, kaikkeni tehnyt") pitäisi vahvistaa lapsen kautta? Tai miksi isovanhemman pitäisi saada pilata lapsen vanhempien maine sukulaisten parissa korostamalla, kuinka hänen apuaan aina tarvitaan? Tai miksi vanhempien, jotka hyvin pärjäävät itsekin, pitäisi antaa lapsi ehdoin tahdoin yksin mummolaan hoitoon, jota ed. esimerkki toteutuisi? Meni vähän vuodatuksen puolelle, mutta koittakaa kestää! Yritän jotenkin muotoilla ajatusta siitä, miten luoda hyvät välit isovanhempiin ilman, että siitä syntyisi tällainen valtataistelu. Eikö se riitä, että lapsi vanhempiensa kanssa kyläilee isovanhemmilla, tai isovanhemmat lapsen kotona, silloin tällöin, sopivia aikoja.

En todellakaan antaisi lasta usein hoitoon isovanhemmille. Kyllä sen kunnioituksen pitää ehdottomasti olla molemminpuolista!!! Ei isovanhemmilla ole mitään oikeutta mihinkään ja jos vielä mollaavat vanhempien omaa tapaa hoitaa lapsiaan niin sitten mielestäni saa olla.

ja häiriintyneitä ihmisiä joiden seuraan lasta ei voi päästää koko perheen mielenterveyttä vaurioittamatta mutta kyllä se mummi voi joskus olla lapselle silti ihan kiva ja tärkeä mummi vaikka miniä ei siitä tykkääkään ja haluaisi kovasti keksiä jonkun syyn kieltää heidän tekemisissäolo.

liikaaki jostain mummin merkityksestä. Ei mulla ollut mitään läheistä suhdetta mummooni ja toinen oli kuollut. Sen sijaan olin paljon äitini kanssa, teimme paljon yhdessä. Isäänikin uskallan väittää, minulla on läheisempi suhde kuin useimmilla samanikäisillä. PÄÄASIA että lapsella nyt on joitain kunnon suhteita!

Jotkut eivät nyt tässäkään ketjussa tajua miten tulehtuneet suhteet voivat miniän ja anopin välillä olla.

ja silti lapsille se anoppi voi olla tärkeä ja päinvastoin.



Ei se kaikki vika aina ole anopin kamaluudessa jos miniä ja anoppi ovat asioista tulisesti eri mieltä eikä rakentava ratkaisu siihen aina ole katkaista lastenkin välejä mummiinsa.

Ei ole lapsellekaan hyväksi tuollainen tilanne. Jos mummo ei omaa paikkaansa tajua, on lapsenkin etu, että sitä jatkuvaa kahnausta ja kinaa ei perheeseen tuoda.

Juu.. Vuosia yritettiin olla väleissä. Mutta lapset suorastaan pelkäsivät Mummiaan. Ja miehenikin myöntää äitinsä olevan psyykkisesti tasapainoton ihminen ja vaaraksi lapsille.



Rakastettava ja läheinen ihminen voi olla joku muu lapsen läheisistä.



-13

kun en tapaa appivanhempiani niin usein emmekä asu enää naapurissa. Jatkuvasti tuntuu että otti mielen päälle kun anoppi arvosteli tekemisiäni rivien välistä! Lapsille ehkä kivaa tavata anoppia mutta tapaavat he häntä nykyäänkin. Pääasia ettei hän ole mikään säännöllinen hoitoapu, silloin sekaantuisi liikaa elämäämme.

jos vanhemmat ei näe omaa rooliaan siinä että asiat on jatkuvaa kahnausta ja kinaa ja riistävät lapselta mummon sen vuoksi että miniä ei vaan ymmärrä eikä tykkää siitä että miehellä on äitikin.

Ei ole lapsellekaan hyväksi tuollainen tilanne. Jos mummo ei omaa paikkaansa tajua, on lapsenkin etu, että sitä jatkuvaa kahnausta ja kinaa ei perheeseen tuoda.

Ekan kerran huomaan täällä, että on muitakin, jotka kokevat kuin minä oman anoppinsa. Yleensä täällä on pelkkää anoppien hymistelyä ja miniöiden arvostelua. Mutta olen varma, että ne, jotka anoppeja täällä puolustavat, eivät tiedä pätkääkään niistä "hirviöanopeista".



Kyllä minä ainakin tunsin syyllisyyttä monta vuotta siitä, että en osaa suhtautua anoppiini oikein. Kun ikää on tullut lisää, olen huomannut, että anopinhan se olisi vanhempana ja kokeneempana pitänyt olla minun tukenani eikä minun hänen ymmärtäjänään.

tulla läheisiksi lapsenlapsilleen?



Onko se aina vaan häiriintyneen muorin merkki vai voisiko sitä joskus mennä vähän itseensä ja miettiä miksi kokee mummon toiminnan uhkaksi itselleen ja omalle äitiydelleen? Ei sitä ole välttämättä sellaiseksi tarkoitettu.



Aika luonnollista että mummo todistelee, että kyllä hän pärjää lasten kanssa jos lasten vanhemmat antavat ymmärtää että he eivät anna lapsia mummolle siksi etteivät luota siihen että kukaan muu kuin he pystyy lapsista huolehtimaan.

Kyllä minä ainakin tunsin syyllisyyttä monta vuotta siitä, että en osaa suhtautua anoppiini oikein. Kun ikää on tullut lisää, olen huomannut, että anopinhan se olisi vanhempana ja kokeneempana pitänyt olla minun tukenani eikä minun hänen ymmärtäjänään.

Juuri näin se meni meilläkin:(. Sain kaksoset ja olisin tarvinnut tukea heidän hoitamiseen. Sen sijaan syntyi joku ihme valtataistelu kun anoppi kuvitteli voivansa omia toisen lapsista kokonaan:(. Ei koskaan suostunut tulemaan meille auttamaan lastenhoidossa, vaan minun olisi pitänyt lähettää 2-viikoinen (!!) vauva yökylään hänen luokseen. Kun en antanut niin oli vihainen ja ihmeissään. Millainen äiti haluaisi antaa pois vauvansa hoitoon pitkiksi ajoiksi? Yritin imettääkin tytärtäni mutta en saanut siihen pätkääkään ymmärrystä, vain ihmetystä että miksi ei voi antaa pullosta?

Muistan myös ikuisesti sen kun poikani (alle vuoden) itki anopin sylissä ja halusin ottaa hänet syliin mutta anoppi ei antanut vaan puristi tiukemmin lähelleen ja kääntyi poispäin. Että sellasita.

tulla läheisiksi lapsenlapsilleen?

Ei ole rikos: on jopa sallittua ja suositeltavaa!

Onko se aina vaan häiriintyneen muorin merkki vai voisiko sitä joskus mennä vähän itseensä ja miettiä miksi kokee mummon toiminnan uhkaksi itselleen ja omalle äitiydelleen? Ei sitä ole välttämättä sellaiseksi tarkoitettu.

Oma äitiyteni ei ole uhattuna, sen kanssa olen vankalla pohjalla. Tästä ei tarvitse vääntää kättä. Mutta: maineeni ja kunniani äitinä on sukulaisten ym. silmissä kyllä uhattuna, jos mummo kaikkialla pitää esillään omaa korvaamattomuuttaan hoitoapuna. Varsinkin, kun sitä hoitoapua ei ole juuri tarvittu eikä käytetty! Kuinka tietoista se oman itsen pönkittäminen meidän perheemme kustannuksella on, sitä en osaa arvioida.

Aika luonnollista että mummo todistelee, että kyllä hän pärjää lasten kanssa jos lasten vanhemmat antavat ymmärtää että he eivät anna lapsia mummolle siksi etteivät luota siihen että kukaan muu kuin he pystyy lapsista huolehtimaan.

Ehkä se on luonnollista, mutta ei hyväksyttävää. Esimerkiksi tietoinen perustellun ohjeen noudattamatta jättäminen ei ole hyväksyttävää (vrt. taas se karies-esimerkki, tai ilman turvaistuinta autolla kuljettaminen -joka sitäpaitsi on laitonta!). Kysehän ei ole siitä, ettei kukaan muu pystyisi lapsia hoitamaan! Ehkäpä juuri tämä ko. mummo ei pysty, tai vanhemmat eivät yksinkertaisesti tarvitse apua. Se on ihan eri asia kuin suhteen luominen lapsen ja isovanhempien välille.

Ydinkysymys onkin, miksi lapsi-isovanhempisuhde kehittyäkseen tarvitsisi lapsi-vanhempisuhteen arvostelua, kyseenalaistamista, siihen puuttumista jne. Aivan kammottavia nuo tilanteet, joissa itkevä lapsi ei pääse äitinsä syliin, koska mummo tietää paremmin kuinka laste lohdutetaan!

lapselta mummon sen vuoksi että miniä ei vaan ymmärrä eikä tykkää siitä että miehellä on äitikin.

Mikä logiikka tässä on:

lapsella on mummo

miehellä on äiti

tästä seuraa:

jos mummo omii lasta, niin se on sama asia kuin mieheltä viedään äiti

Ei aikuinen lapsi ole vanhempansa omaisuutta millään tavalla! Ei edes mies äitinsä! Kyllä aikuisen miehen, ja naisen yhtälailla, tehtävä on pitää huolta omasta perheestään eikä ripustautua äidin helmoihin.

Miehellä on äiti ja vaimolla on äiti, mutta kumpikaan näistä ei ole perheen jäseniä, eikä heillä ole asiaa sellaisiksi tunkea.



Jos eivät rooliaan tajua, eivätkä vanhempia kunnioita, pysykööt kotonaan riitelemässä.