Muita koulukiusattuja, joita oman lapsen koulun aloitus kauhistuttaa?

Minua myös vähän pelottaa tuo kiusaamisjuttu. Usein lasta kiusataan siksi ettei osaa jotain, tai jostain tälläisestä se alkaa ja sitten jatkuu ja paisuu koko kouluajan.



Yritän ainakin opettaa perusjutut ennen kouluunmenoa. Käydään uimahallissa, opetellaan hiihtämään, luistelemaan pyöräilemään ym.

sen kanssa, miten suhtaudun oman lapseni koulunkäyntiin ja kaveriasioihin. Kyselen hyvin tarkkaan, kenen kanssa lapsi on leikkinyt, millaisia porukoita luokan lapset muodostavat, jos ei ole leikkinyt tavanomaisen kaverin kanssa, kyselen, onko tullut riitaa. Kiinnitän älyttömän paljon huomiota poikani (10 v) sosiaalisiin suhteisiin. Olen myös yrittänyt kasvattaa poikaa niin, että mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että on mukava toisille ja ottaa kaikki mukaan leikkeihin ja tekemiseen. Saattaa olla, että suurin osa murehdinnasta on pääni sisällä. Tietysti lapsi huomaa, että nämä ovat tärkeitä asioita äidille. Toisaalta mitä pahaa on siinä, että yrittää kasvattaa lapsestaan ei-kiusaajaa?

riittää ettei kiusa! Teet lapsestasi kynnysmaton joka ei uskalla sanoa omia mielipiteitä.

sen kanssa, miten suhtaudun oman lapseni koulunkäyntiin ja kaveriasioihin. Kyselen hyvin tarkkaan, kenen kanssa lapsi on leikkinyt, millaisia porukoita luokan lapset muodostavat, jos ei ole leikkinyt tavanomaisen kaverin kanssa, kyselen, onko tullut riitaa. Kiinnitän älyttömän paljon huomiota poikani (10 v) sosiaalisiin suhteisiin. Olen myös yrittänyt kasvattaa poikaa niin, että mikään ei ole niin tärkeää kuin se, että on mukava toisille ja ottaa kaikki mukaan leikkeihin ja tekemiseen. Saattaa olla, että suurin osa murehdinnasta on pääni sisällä. Tietysti lapsi huomaa, että nämä ovat tärkeitä asioita äidille. Toisaalta mitä pahaa on siinä, että yrittää kasvattaa lapsestaan ei-kiusaajaa?

"Miksi teitä jännittää koulukiusaamisen mahdollisuus? Eihän kiusaaminen ole johtunut teistä, sehän on vain ja ainoastaan kiusaajien syy. Miksi kiusattuna olo olisi jotenkin perinnöllistä? Vai ehkäpä se sitten jotenkin on...?"



Vaikka kiusaaminen ei minun syyni ollutkaan, uskon, että jokin merkitys sillä oli, että minulla oli mt-ongelma jo lapsena (tosin sitä ei vielä silloin hoidettu/diagnosoitu). Omalla lapsellani on neurologinen ongelma, on kuntoutuksessa, mutta pelkään, että tuo lisää kiusaamisen riskiä, vaikka muuten reipas ja sosiaalinen lapsi onkin.

lapseni siis, mutta mietin sitä kyllä jo. tai pelkään, lapset osaavat olla tosi julmia.

ja tätä te ette nyt halua kuulla, mutta teidän pelko tarttuu lapseen ja voi tavallaan johtaa kiusaamiseen. Meillä kävi näin, vaikka tiedostin ongelman ja yritin välttää sitä. Mutta ei sitä niin vain vältä, kun se huoli ja palko on kuitenkin jokapäiväistä ja aika syvällä. Ja voin kertoa, että jos on jotain hirveämpää kuin itse kestetty vuosien koulukiusaus, niin se on ajatus siitä, että on edes jotenkin syyllinen oman lapsensa kiusaamiseen.



Suosittelen, että haette jotain apua itsellenne. käsiteltynä homma on helpompi. Meillä helpotti oikeastaan sitä myöten kun a) lapsi sai apua kaverikursseilta jms b) hänen ympärilleen osui kunnollisten vanhempien lapsia ja c) minä itse uskoin että ok, vaikka lasta kiusataankin (Loppujen lopuksi aika monia kiustaan joskus) hän kyllä selviää siitä, eikä se ole pysyvä maailmankatastrofi, vaan vaan jotain, joka sitten selvitetään ja hoidetaan.

Meidän tyttö oli päiväkodin eskarissa ja kaikki kaverit olivat vuoden nuorempia. Vain yksi tuttu poika tuli samalle luokalle. Pelkäsin ettei hän saa kavereita ja tulee kiusatuksi.

Lapseni on nyt nelosella ja hänellä on paljon kavereita, eikä kiusata.

koulun aloitus ei kauhistuta. Jos kiusaamista tulee, en aio sallia ja katsoa sitä, vaan puutun asiaan heti , ja pidän huolen että se loppuu heti alkuunsa. Jos ei muu auta, vaihdetaan sitten koulua.

Suomessa on oppivelvollisuus, ja kyllä koulun täytyy pystyä takamaan opiskelurauha lapselle.



Niin, siis punainen lanka oli, että ei kauhistuta.

Eihän kiusaaminen ole johtunut teistä, sehän on vain ja ainoastaan kiusaajien syy. Miksi kiusattuna olo olisi jotenkin perinnöllistä?



Vai ehkäpä se sitten jotenkin on...?