Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko masentunut vai vain huono äiti?
21.11.2009 |
Heti kärkeen tähän, että olen kouluttanut ammattiin, jossa pitää pystyä pitämään tunteensa kurissa ja toimia kovankin stressin ja paineen alla.
Meillä on 4-v lapsi. Hän on kovin toivottu, 4-5 v yritetty ennen kuin lopulta saatu (hoitotauolla). Toista ei oo ehkäisty, ei ole tullut. Surin sitä, tai kätkin surua, koetin olla iloinen yhdestäkin, mutta nyt olen ehkä salaakin ihan tyytyväinen, ettei ole kuin yksi.
Vauvakuumeeni oli valtava, käsittämätön. Oli niin valtava tarve saada lapsi, että se vei osittain kaikki ajatukset. Ja kun vauva syntyi, rakastin häntä heti tai jo kohdussa rakastin. Nykyään en pysty muistamaan, miltä se niin kova haluaminen tuntui tai koko vauvakuumetta.
Parisuhde muuttui, mies rupesi olettamaan asioita mun kontolle. Se tavallinen tarina, epätasa-arvo kotitöissä jne.
Vauva-aika oli muuten kivaa, oli ihanaa hoidella lasta. Kunnes uhma tuli. Hänellä oli niin paha uhma. Tuntui, etten enää tykkää hänestä. Syy on jatkuva kitinä ja huutaminen, rääkyminen ym. Uhmaikä alkoi jo 2 v synttäreiden jälkeen, mutta se oli pientä mitä tuli sitten 3 v synttäreiden jälkeen. Jos ei saanut mitä haluaa, kävi huutamaan/kiljumaan, rääkymään niin helvetillisellä äänellä, että kuulo on vaarassa.
Eikä häntä oltu hemmoteltu kovasta toivomisesta pilalle, oli käytössä arestit ja kaikki. Aika kovaa linjaa täytyi pitää. Eikä syötetty sokeria ja kaakaota tms.
Olen hyvin paljon varonut antamasta sitä, mitä kiljuu, jopa siihen määrään asti, että vaikka esim. aikoisin antaa jotain kivaa kuten vaikka pullan tai lastenohjelman, jos kerkeää käydä kiljumaan, en annakaan, vaan yritän johdattaa muuhun ja sitten kun on unohtanut sen ja leikkii muuta, niin ehdotan että pidettäisiinkö kahvitauko ja otetaan pullatkin. Koska vihoviimeinen asia mitä haluan, on se että vahvistan sitä kiljuntaa.
Kauhean vahvatahtoinen hän on luonteeltaan muutenkin.
4 v se uhma vähän helpotti. Mutta edelleenkään en muista, miltä oli haluta lapsi. Vaikka samaan aikaan välillä halusin toistakin.
Välillä olen katunut koko lasta ja ajatellut, ettei olisi niin sinnikkäästi pitänyt sitä yrittää. Elämä olisi ollut niin paljon helpompaa, jos olisin voinut antaa ajatuksen vaan jäädä ja elää omaa elämääni. Ei tarvisi etukäteen jo miettiä jotain hemmetin 6 v uhmaa ja murrosikää tuon jääräpään kanssa. Parisuhdekin olisi parempi.
Olenko mä nyt sitten av-raadin mielestä tunnekylmä huono äiti, jonka ei koskaan olisi pitänyt äidiksi ryhtyä, vai onko tää jotain vuosikausien masennusta, joka ilmenee näin? Ehkä jopa sieltä lapsettomuusajoilta käsittelemättä jäänyttä?
Kommentit (27)
Luulen, että se mitä sinulle tapahtuu, on ihan luonnon suunnitelemaa asiaa. Sinulla on varmaankin voimakas vaisto- ja hormonitoiminta. Luulen, että se vauvakuume ja pienen vauvan kanssa oleva valtava rakkaus on sitä emon vaistoa. Mutta jos se jäisi ikuisesti päälle, niin miten sitten tapahtuisi lapsen irtautuminen, miten vanhempi kestäisi luopumisen, kun vähitellen lapsi kasvaa, itsenäistyy jne. Uhmaikää voi ajatella myös luonnon tapana hieman tehdä sitä eroa äidin ja lapsen välille. Murrosikä on sitten se lopullisen irrottautumisen aika.
Olen itse kokenut saman tapaisen kahden lapseni kanssa. Esikoisen kasvaessa vauvasta olin ahdistunut, että olenko alkanut inhota lastani ja olenko tullut hulluksi, onko minussa joku vika kun se valtava hellyys on vaihtunut ärtymykseksi. Mutta toisella kerralla jo hyväksyin tunteeni, niissä ei ole mitään väärää. Äidillä on oikeus tunteisiin ja myös negatiivisiin tunteisiin, niiden voi antaa tulla ja mennä. Lasta tietysti pitää hoitaa aina hyvin ja hellästi, sehän on selvä.
Luulisin, että tarvitset nyt vähän omaa rentoutusaikaa. Ja jos olet masentunut, niin hakeudu hoitoon. Rakkauden tunne ja hyvä tunnelma lasta kohtaan ei ole kadonnut, mutta kaikissa ihmissuhteissa on ylä- ja alamäksensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyviä neuvoja oletkin jo saanut monta... yksi asia mikä myös voi olla mietinnän arvoinen on se, millaiseen käytökseen itse lapsuudessa olet tottunut. Sanotaan että jos omassa lapsuudessa oli liika "tunteiden näyttäminen" kiellettyä, niin silloin on hyvin vaikea itse sietää kiukuttelua, huutamista ym tempperamenttia lapsiltaan. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu ;-) ja sanoisin kolmen todella vilkkaan pojan äitinä että silloin kun minulla oli vasta yksi lapsi sekin rassasi välillä ja vaikka nyt on jo lähes 10v kokemus niin silti hermo menee tasaisin väliajoin. Olen oppinut hyväksymään sen, että itsellä JA lapsilla välillä on ns. huono päivä ja se kuuluu normaaliin elämään. Lapset kasvattavat enemmän aikuisia kuin päinvastoin :-) Enempi omaa aikaa ja harrastuksia sinulle itsellesi auttaa jaksamaan paremmin! Voimia sinulle, -älä murehdi liikaa :-)
ei tämä onneksi mitään jokapäiväistä helvettiä ole (ainakaan enää).
Pitäisi varmaan lukea niitä muksuoppeja ja mitä niitä onkaan, jos saisi niistä apua... Olen koettanut kyllä olla reilu, siis purkaa tilanteet aina, myös omat hermostumiseni rehellisesti ja varmistaa, että lapsi tajuaa, että rakastan häntä kyllä aina, vaikka välillä hermostun huutamiseensa.
Olen koettanut tarroja hyvästä käytöksestä + palkintoja, mikään ei oo täysin laittanut ruotuun, mutta ehkä se on vähän liikaa toivottu, eihän tuo toisaalta voi muuttua ihan toisenlaiseksi.
Meillä on ollut samanlaisia kommentteja lapsesta, että lapsi on älykäs, ovelakin ja osittainhan hän käy hakemalla hakemaan reaktioita. Koetan olla tyhjää provosoitumatta kun provosoidaan :-).
ap
Se voi olla tarkoitettukin niin, että ei jäädä siihen symbioosiin ja antaa lapsen hakea tilaa. Meillä oli vauvana niin syvä yhteys, se rakkaus oli vielä isompaa mitä osasin kuvitella.
Olenkin joskus ajatellut, että yllättävän kivuttomasti meni multa se päiväkodin aloitus. Siis en viettänyt ekaa päivää itkien miten kullannuppu pärjää, olin jotenkin jo valmis siihen vaiheeseen. Neuvolassa th kysyi siitä ja sanoin, että olin niin varma, että hän pärjää hyvin, ettei mun tarvi olla kauhean suruissaan + kaipasi jo niin niitä kavereitakin + itsestänikin oli kivaa mennä töihin 3 vuoden jälkeen. Plus hän osasi jo puhua ja kertoa kokemuksistaan, ja odotti päiväkotia innoissaan. Into kyllä laantui ja muuttui tavalliseksi, mutta silti tykkää. Mua vaan rasitti kun olin mennyt töihin niin illat olivat yhtä uhmahuutoa. Kesälomalla oli vähän pitkästynyt ja koetteli hermoja.
Vaikka hän on tuollainen jääräpää, ja koettelee mua ja isäänsäkin kyllä, niin hän on hyvin sosiaalinen ja perusluonteeltaan valoisa ja iloinen hupsuttelija ja saa kyllä ystäviä ja osaa näyttää myös positiiviset tunteensa isosti.
ap
Luulen, että se mitä sinulle tapahtuu, on ihan luonnon suunnitelemaa asiaa. Sinulla on varmaankin voimakas vaisto- ja hormonitoiminta. Luulen, että se vauvakuume ja pienen vauvan kanssa oleva valtava rakkaus on sitä emon vaistoa. Mutta jos se jäisi ikuisesti päälle, niin miten sitten tapahtuisi lapsen irtautuminen, miten vanhempi kestäisi luopumisen, kun vähitellen lapsi kasvaa, itsenäistyy jne. Uhmaikää voi ajatella myös luonnon tapana hieman tehdä sitä eroa äidin ja lapsen välille. Murrosikä on sitten se lopullisen irrottautumisen aika.
Olen itse kokenut saman tapaisen kahden lapseni kanssa. Esikoisen kasvaessa vauvasta olin ahdistunut, että olenko alkanut inhota lastani ja olenko tullut hulluksi, onko minussa joku vika kun se valtava hellyys on vaihtunut ärtymykseksi. Mutta toisella kerralla jo hyväksyin tunteeni, niissä ei ole mitään väärää. Äidillä on oikeus tunteisiin ja myös negatiivisiin tunteisiin, niiden voi antaa tulla ja mennä. Lasta tietysti pitää hoitaa aina hyvin ja hellästi, sehän on selvä.
Luulisin, että tarvitset nyt vähän omaa rentoutusaikaa. Ja jos olet masentunut, niin hakeudu hoitoon. Rakkauden tunne ja hyvä tunnelma lasta kohtaan ei ole kadonnut, mutta kaikissa ihmissuhteissa on ylä- ja alamäksensä.
mulla oli kova uhmaikä ja murrosikä ja sitä ei suvaittu. Mä kapinoin sitä vastaan, ja mm. karkailin kotoa murrosikäisenä, hankkiuduin tahallaan huonoon seuraan... Eli yrityksestä huolimatta ei onnistuttu kyllä tukahduttaaan musta kilttiä tyttöä...
Mietin ärsyttääkö se siksi jotenkin erityisesti, kun mä en saanut olla "tuhma", vaikka mä tietoisesti haluan antaa luvan olla myös kiukkuinen (kunhan ei aina pliis, että kuulo säilyy).
Kiitos!
ap
Hyviä neuvoja oletkin jo saanut monta... yksi asia mikä myös voi olla mietinnän arvoinen on se, millaiseen käytökseen itse lapsuudessa olet tottunut. Sanotaan että jos omassa lapsuudessa oli liika "tunteiden näyttäminen" kiellettyä, niin silloin on hyvin vaikea itse sietää kiukuttelua, huutamista ym tempperamenttia lapsiltaan. Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu ;-) ja sanoisin kolmen todella vilkkaan pojan äitinä että silloin kun minulla oli vasta yksi lapsi sekin rassasi välillä ja vaikka nyt on jo lähes 10v kokemus niin silti hermo menee tasaisin väliajoin. Olen oppinut hyväksymään sen, että itsellä JA lapsilla välillä on ns. huono päivä ja se kuuluu normaaliin elämään. Lapset kasvattavat enemmän aikuisia kuin päinvastoin :-) Enempi omaa aikaa ja harrastuksia sinulle itsellesi auttaa jaksamaan paremmin! Voimia sinulle, -älä murehdi liikaa :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
apua.
Olet väsynyt ja todella hyvä että ymmärrät sen itse.
Tarvitset apua lapsen hoitamisee, itsellesi tauon aina välillä.
Vertaistuki auttaa todella paljon, samoin se että saa jutella lapseen liittyvistä asioista ammattilaisen kanssa.
En ole lukenut viestiketjua pidemmälle enkä tiedä hoidatko lasta itse kotona vai onko hän päivät pk:ssa.
Jos olet kotiäitinä suosittelen kunnollista kerhoa. Itse sain kotiäitiaikana kovasti apua siitä että kävin lasten kanssa kerhosta. Ohjaajat olivat vanhoja 'tarhan tätejä' ja osasivat kertoa paljon lasten kehityksesta ja siitä miten eri tilanteissa voisi toimia. Ja tietysti toisilta äideiltä sai vertaistukea. Lapsen kiukut ja kitinät ja uhmat eivät tunnu enää yhtä rasittavilta kun tietää että ne ovat normaaleita ja saa jutella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.
Jos lapsi käy pk:ssa tai muualla hoidossa, kannattaa jutella kasvatusasioista lapsen hoitajan kanssa. Sieltäkin suunnalta saattaa tulla yllättävääkin apua.
Neuvolasta löytyy myös apua tämmöisiin ongelmiin :)
Alue: Aihe vapaa
Äitiys on rankkaa, siitä vaan ei sais puhua. Mun mielestä sun tuntemukset on täysin normaaleja, en tiedä ketään äitiä, jolla ei ois haastava lapsi ja joka ei ois välillä ollut lapseen väsynyt. Kuten itsekin sanoit, tykkääminen ja rakastaminen on kaksi eri asiaa.
Mä ainakin näkisin, ettei teillä rakkauspuolella ole mitään häikkää, kommunikointipuolella enemmänkin, ja ne ongelmat on ratkaistavissa, luultavasti helpommin kuin miltä nyt tuntuu. Sä kuitenkin olet se, johon lapsi voi purkaa kaiken sen mitä muihin ihmisiin ei uskalla, ei mikään ihme että sullakin joskus on takki tyhjä.
Mä en osaa muuten sua auttaa, kuin että lakkaat syyllistämästä itseäsi. Oot varmasti yrittänyt parhaasi, sulla nyt vaan on raskas elämäntilanne. Mulla on niin helppo lapsi etten tiedä lastenhoidosta yhtään mitään - eikä tämä todellakaan ole omaa ansiotani, vaan silkkaa hyvää tuuria. Aina välissä meillä on ollut hoidossa kaverin hyvin voimakastahtoinen ja älykäs lapsi, ja hänen kanssaan on usein tilanteita, että mun pitää oikein kieli keskellä suuta miettiä, miten mä tänkin tilanteen selvitän rakentavasti. Ja äidilleen hän on sentään kymmenen kertaa vaativampi kuin vieraille ikinä. Joskus on haluttanut antaa tuolle kaverille oikein pitkä ja lohduttava hali ja sanoa, että sä olet muuten hurjan paljon parempi äiti kuin monet muut, kun ylipäänsä jaksat päivästä toiseen, muista se!