Olenko masentunut vai vain huono äiti?

muuta kuin että todella ymmärrän fiiliksesi, omani vasta 3v. Kiitos aloituksestasi!!

ja ymmärsit... en oo ehkä ainut äiti, jolla nää ajatukset käy mielessä.



En häntä nyt enää tietenkään antaisi pois, mutta jos olisin nähnyt tänne asti, olisinko niin sunnikkäästi yrittänyt saada lasta...

Meillä odotettiin myös lasta vuosia, ja sitten ehdin jo ajatella, ettei meille vaan tule niitä lapsia ja olin ok asian suhteen. Kunnes tulin raskaaksi, olin onnellinen ja sain keskenmenon. Siitä se kriisi vasta alkoi...No, paljosta luovuin ja monia muutoksia tein uranaisen elämääni, ja hoitojen epäonnistuttua ja lapsettomuuttani surtuani olinkin sitten yhtäkkiä raskaana, onnellinen - ja nyt on kolmen kuukauden ikäinen ihana vauva. (Jo nyt erittäin vahvatahtoinen, neuvolankin kommenttien mukaan..)I



Vaan tänään sain hepulin, 24/7 lapsen kanssa kävi hermoille (mies auttaa parhaansa mukana, mutta ei silti pysty imettämään) - ja hetken ehdin jo ajatella, miten paljon helpompaa olisi ilman tätä lasta. Ja kauhea syyllisyys siitä. Kunnes muistin, että tällaistahan tämä elämä on.



Totta kai olisi monin tavoin helpompaa ilman tätä lasta, mutta...ei se ollut helppoa silloin lapsettomanakaan. Lapsettomuus teki kipeää, ja tää lapsen kanssa eläminen tekee myös kipeää, mutta tietysti eri tavalla.



Vaihtaisinko pois? En tietenkään. Silloin lapsettomana olin ihan varma siitä, että jää kokematta elämästä jotain ihmeellistä jos ei lasta tulekaan. Olin oikeassa :-)

mutta jossain määrin elin euforiassa silloin, totaalisen rakastunut. Ei haitannut vaikken nähnyt ketään muuta eikä sinänsä seinät kaatuneet päälle. Ja meillä oli siinä suhteessa helppo vauva (siis nukkui hyvin ja söi hyvin ja edelleen on tuollainen leikki-ikäisenä).

Mutta 2 v sitä uhmaa oli ehkä mulle liikaa, tai nyt se purkaantuu kuin ei enää ole päivittäistä.

Ei se tarkoita, etteikö ole hyviä hetkiä, hassutellaan, iloitsen kun on niin oivaltava ja hauska tyyppi. Mutta siinä on joku sävy, että pystyn täysin kuvittelemaan itseni onnellisena, ehkä onnellisempana kuin nyt, jos en olisi ollut niin sinnikäs.

ap

Meillä odotettiin myös lasta vuosia, ja sitten ehdin jo ajatella, ettei meille vaan tule niitä lapsia ja olin ok asian suhteen. Kunnes tulin raskaaksi, olin onnellinen ja sain keskenmenon. Siitä se kriisi vasta alkoi...No, paljosta luovuin ja monia muutoksia tein uranaisen elämääni, ja hoitojen epäonnistuttua ja lapsettomuuttani surtuani olinkin sitten yhtäkkiä raskaana, onnellinen - ja nyt on kolmen kuukauden ikäinen ihana vauva. (Jo nyt erittäin vahvatahtoinen, neuvolankin kommenttien mukaan..)I

Vaan tänään sain hepulin, 24/7 lapsen kanssa kävi hermoille (mies auttaa parhaansa mukana, mutta ei silti pysty imettämään) - ja hetken ehdin jo ajatella, miten paljon helpompaa olisi ilman tätä lasta. Ja kauhea syyllisyys siitä. Kunnes muistin, että tällaistahan tämä elämä on.

Totta kai olisi monin tavoin helpompaa ilman tätä lasta, mutta...ei se ollut helppoa silloin lapsettomanakaan. Lapsettomuus teki kipeää, ja tää lapsen kanssa eläminen tekee myös kipeää, mutta tietysti eri tavalla.

Vaihtaisinko pois? En tietenkään. Silloin lapsettomana olin ihan varma siitä, että jää kokematta elämästä jotain ihmeellistä jos ei lasta tulekaan. Olin oikeassa :-)

kyllä mä yölläkin silittelin tuota lasta, nukkui ja vähän yski vielä ja rakastin niin kovasti, että sattui. Mutta kun huutaa tyhjän takia, niin mietin joskus miksi tätä niin paljon halusin...

jos ei masentunut. Koeta irtiottoa. Jos ei auta, hae keskusteluapua.

ja lapsen kiukun käsittelemistä käsitteleviä kirjoja. Esim. Väestöliitolla on muutama:



http://www.vaestoliitto.fi/julkaisut/nettikauppa/vanhemmuus/



"Kiukkukirja. Aggressiokasvattajan käsikirja - vauvasta kouluikään

Raisa Cacciatore



Kiukkukirja on aggressiokasvatusopas alle kouluikäisten lasten vanhemmille - tavallisten lasten tavallisille vanhemmille. Kirja tarjoaa eväitä omien ja lapsen tunteiden käsittelemiseen ja kohtaamiseen. Kirjassa kerrotaan, miten haastavat tunteet vaikuttavat kehossa ja mielessä sekä miten niihin voidaan yrittää vaikuttaa.



Oppaassa tarjotaan valmiita sanoja ja malleja kasvatuksen apuvälineeksi sekä kerrotaan eri-ikäisten lasten aggression kehityksestä. Lapset, joita ohjataan käsittelemään ja tunnistamaan omia tunteitaan, kasvavat itsestään huolta pitäväksi aikuisiksi.



Aggression hallinnan teoriat ja ohjeet ovat suunnilleen yhtenevät Kiukkukirjassa ja Kapinakirjassa.



Kiukkukirja - Aggresiokasvattajan käsikirja vauvasta kouluikään. 102 s. 2008.

Raisa Cacciatore. Toim. Vuokko Hurme. "

Siis omaa aikaa, harrastuksia, oleskelua ihan ykvin tai yhdessä miehesi kanssa. Lapsen on ihan hyvä olla välillä muidenkin kanssa kuin vanhempiensa (siis hoidon lisäksi).

kun uhma oli pahana ja olin kotona (lapsi 3-vuotiaaksi), niin otin kyllä useana iltana viikossa muutaman tunnin irtioton. Hermojen takia.

Meillä ei oo isovanhempia lähellä, eikä muitakaan läheisiä hoitajia. Joskus kun isovanhemmat ovat kylässä, olen jättänyt hoitoon. On hän ihan viime aikoina ollut joskus jonkun kaverin luona tunnin pari.

ap

Siis omaa aikaa, harrastuksia, oleskelua ihan ykvin tai yhdessä miehesi kanssa. Lapsen on ihan hyvä olla välillä muidenkin kanssa kuin vanhempiensa (siis hoidon lisäksi).

neuvolassa en oo ikinä puhunut mitään asiasta.

ap

ja lapsen kiukun käsittelemistä käsitteleviä kirjoja. Esim. Väestöliitolla on muutama:

<a href="http://www.vaestoliitto.fi/julkaisut/nettikauppa/vanhemmuus/" alt="http://www.vaestoliitto.fi/julkaisut/nettikauppa/vanhemmuus/">http://www.vaestoliitto.fi/julkaisut/nettikauppa/vanhemmuus/</a&gt;

"Kiukkukirja. Aggressiokasvattajan käsikirja - vauvasta kouluikään

Raisa Cacciatore

Kiukkukirja on aggressiokasvatusopas alle kouluikäisten lasten vanhemmille - tavallisten lasten tavallisille vanhemmille. Kirja tarjoaa eväitä omien ja lapsen tunteiden käsittelemiseen ja kohtaamiseen. Kirjassa kerrotaan, miten haastavat tunteet vaikuttavat kehossa ja mielessä sekä miten niihin voidaan yrittää vaikuttaa.

Oppaassa tarjotaan valmiita sanoja ja malleja kasvatuksen apuvälineeksi sekä kerrotaan eri-ikäisten lasten aggression kehityksestä. Lapset, joita ohjataan käsittelemään ja tunnistamaan omia tunteitaan, kasvavat itsestään huolta pitäväksi aikuisiksi.

Aggression hallinnan teoriat ja ohjeet ovat suunnilleen yhtenevät Kiukkukirjassa ja Kapinakirjassa.

Kiukkukirja - Aggresiokasvattajan käsikirja vauvasta kouluikään. 102 s. 2008.

Raisa Cacciatore. Toim. Vuokko Hurme. "

Kyllähän uhmaikäinen käy tosiaan voimille -tai jokin muu lapsen ikävaihe. Meillä väsyttävintä oli kun lapsi oli yksivuotias ja nukkui tavattoman huonosti. Uhma ei tuntunut enää sen rinnalla meidän lapsen kohdalla kovin pahalta. Viimeiset pari vuotta ovat olleet tavattoman helppoja (lapsi 4-5 vuotta).



Yritä jaksaa tämän vaiheen yli ap, onneksi nämä "kaudet" ovat erilaisia ja kohta teilläkin voi olla helpompaa.

oon huomannut että monet vähän vanhemmat äidit, esim yli 35 vuotiaana esikoisen saaneet, jaksavat usein aika huonosti lasten kiukutteluja. ovat ehkä panostaneet aika paljon toiveita siihen ihanaan lapsen kanssa olemiseen, sit kun se ei toteudukaan ja lapsi ei olekaan sellainen kuin on kuvitellut, niin pettymys on suuri. ja todellakaan ei välttämättä ollenkaan korreloi sen kanssa miten paljon lasta on toivottu. kun nuoresta asti tottuu lasten kanssa elämiseen, eivät uhmakiukuttelut tunnu niin järkyiltä.



mutta sulla on kuitenkin vain yksi lapsi ja saat välillä omaa aikaakin, joten en ihan ymmärrä miten se voi olla niin vaikeaa sitten. mulla on kolme uhmaikäistä joita erinäisistä syistä hoidan aivan yksin 24/7. en silti koe elämää vaikeaksi tai raskaaksi, vaan hyvin täydeksi ja mielekkääksi. ajasta on pulaa ja kotityöt uhkaa joskus kaatua niskaan, mutta en tingi silti lasten kanssa hupsuttelusta, kirjojen lukemisesta, ulkoilusta ja nukkumisesta. nämä pitävät minut järjissäni ja tuovat elämään juuri sitä mielekkyyttä ja jaksamista. niin ja mun mielestä uhmaa ei mitenkään pahenna se että joskus antaa lapselle periksi, tai että kiukkua rauhoittamaan käytetään pullahetkeä. päinvastoin. taistelut täytyy valita, ainakin kolmen lapsen kanssa. lapsellekin voi olla liian rankkaa se pelkkä huudattaminen, ettei koskaan saa tahtoa läpi. koittakaa ottaa vähän rennommin. sylitelkää, kutitelkaa ja naureskelkaa yhdessä. paljon. kirjojen lukeminen rauhoittaa lapsia. musiikin kuuntelu ja tanssahtelu saa hyvälle mielelle. ei siitäkään varmaan haittaa ole jos luet vähän opuksia. tulet huomaamaan että oma lapsesi ei olekaan hankala ollenkaan.

jos on huono äiti kun ei muista vauvakuumetta,niin silloin minäkin olen.

en ole koskaan edes tuntenut mitään vauvakuumetta. esikoinen oli vahinko.



kuopus tehtiin kaveriksi, tekemällä, vaikka pelotti kaikki ja varsinkin se, miten pystyn jakamaan itsestäni kahdlele.



äitiys on kovaa työtä, mutta suomessa siitä ei saa arvostusta eikä lasetnhoitoa pidetä minään. sekin jo saa herkemmän masentumaan.

Ap, tiedän mitä kirjoitat ja kuten nro 13 tekstistä kaikki ei vaan ymmärrä että on uhmia ja on vahvatahtoisten UHMIA, joihin ei mitkään silittelyt ja kahdenkeskiset ajat päde. Minulla vahvatahtoinen esikoinen aloitti huutamisensa 1 v 7 kk ikäisenä ja sitä jatkui ja jatkui ja jatkui kunnes nyt liki 8 v vanhana elo on tasaisempaa. Minulle auttoi se kun kun pääsen puheisiin ihmisten kanssa jotka oli kokeneet saman ja samat tunteet ja tajusin että vaikka välillä tuntui että päässä napsahtaa sen jatkuvan huutamisen takia niin en ole huono äiti.

Uskon että olet yrittänyt kaikkesi ja se kiukkukirja kannattaa kyllä lukea mutta paras vinkkini on yrittää saada jostain vertaistukea (ei tältä palstalta ;-)) Ja meillä helpotti kun lapsi oppi itsekin analysoimaan omaa käytöstään ja hänen kanssaan pystyi käymään järjellisiä keskusteluja. Tsemppiä!

On se varmaan totta, että osittain oli ihania unelmia, millaista on sitten kun sen lapsen saa. Osahan on täysin toteutunut ja osaa onnellisista hetkistä en osannut edes uneksia :-).



Töissä olen tekemisissä hyvinkin vaativien ihmisten kanssa, myös lasten, joten en ole täysin tumpelo vaativien lastenkaan kanssa työkuvioissa.

Kotona ei tietenkään kukaan ole sen parempi, oli ammatti mikä hyvänsä, tunteet tulee väkisin pintaan. eri lailla kuin töissä, jossa on työnohjaus.



Lapsi on niin vahvatahtoinen, että hoitajatkin ovat sen ensimmäisenä maininneet + toki myös muita ominaisuuksiaan. Hänestä on sanottu, että on myös oikeudenmukainen ja auttavainen, ja jos jaettaisiin "hyvä kaveri"-palkinto, niin lapseni saisi sen, koska ei koskaan kiusaa ketään ja ottaa muut leikkiin mukaan hyvin. Olen silloin ajatellut, että ehkä en ole niin huono äiti ollut, tai lapsi on luonnostaan tuollainen, enkä ole onnistunut pilaamaan omalla epätäydellisyydelläni.



Täytyy yrittää hankkia itselle oma loma, edes viikonloppu. Ja yrittää hakea joku vertaistuki, jolle tuulettaa päätä. Puistoaikoina oli yksi toinen vaativan lapsen äiti, jonka kanssa oltiin kyllä rehellisiä, mutta nyt on yhteys katkennut töihin menojen myötä. Voin yrittää taas viritellä.



Mä uskon, että mulle tuli tää nyt pintaan, kun se hellittää, töihin menokin on jo rutiinia jne. On siis tilaa tälle tunteelle, jota on kuitenkin koettanut tukahduttaa. Olen suuttunut kyllä, huutanutkin, mutta silti aina on riidat sovittu + oma napsahtamiseni on kuitenkin ollut vain sellaista että kivahdan, ei mitään että heitän pennun seinään tai painun ovesta ulos ja lähden kokonaan pois.



ap

niin kova halu, miksen muista sitä halua enää? Muistan muuta kyllä, esim. miltä tuntui olla vastarakastunut, miltä tuntui kun plussasin, miltä tuntui kun sain vauvan syliin, kun hän sanoi äiti eka kerran.

ap

jos on huono äiti kun ei muista vauvakuumetta,niin silloin minäkin olen.

en ole koskaan edes tuntenut mitään vauvakuumetta. esikoinen oli vahinko.

kuopus tehtiin kaveriksi, tekemällä, vaikka pelotti kaikki ja varsinkin se, miten pystyn jakamaan itsestäni kahdlele.

äitiys on kovaa työtä, mutta suomessa siitä ei saa arvostusta eikä lasetnhoitoa pidetä minään. sekin jo saa herkemmän masentumaan.

normaalilta, ap! Onko se äitimyyttiä vai mitä, jossa äitiyteen liitetään pelkästään hyviä mielikuvia. Näinhän ei todellisuudessa ole. Oletan, että rakastat lastasi kuitenkin, vaikka oletkin uhmaikäisen kiukutteluista väsynyt. Äitiyteen kuuluu monia raskaita ja väsyttäviä asioita, mutta myös niitä hyviä ja ihania, joita sinullakin ap on!



Muistathan ottaa aikaa myös itsellesi, että saat tarpeellisia hengähdytaukoja. Oman jaksamisen kannalta se on äärimmäisen tärkeää.

Kyllä mä rakastan. Välillä en siedä :-). Mutta en ehkä välillä siedä miestänikään enkä silti oo häntäkään lopettanut rakastamasta.

Tänään oli helpompi päivä. Ehkä se tästä lähtee. Otan mahd. pian jonkun ystäväni kanssa lapsettoman irtioton johonkin vaikka ihan vaan risteilylle tai kylpylään tai vaikka pitkän viikonlopun johonkin kaupunkilomalle.

ap

normaalilta, ap! Onko se äitimyyttiä vai mitä, jossa äitiyteen liitetään pelkästään hyviä mielikuvia. Näinhän ei todellisuudessa ole. Oletan, että rakastat lastasi kuitenkin, vaikka oletkin uhmaikäisen kiukutteluista väsynyt. Äitiyteen kuuluu monia raskaita ja väsyttäviä asioita, mutta myös niitä hyviä ja ihania, joita sinullakin ap on!

Muistathan ottaa aikaa myös itsellesi, että saat tarpeellisia hengähdytaukoja. Oman jaksamisen kannalta se on äärimmäisen tärkeää.

Sinulla oli suuret odotukset ja kuvitelmat siitä mitä lapsi on. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Ja se pahentaa asiaa että sinulla on vain se yksi. Yrität kasvattaa niin kovasti, päteä ja suoriutua. Sinua vielä häiritsee itku ja huuto ;)



Yritä ajatella asiaa niin että lapsesi velvollisuus ei ole kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin sinä toivoisit. Älä kasvata liikaa vaan anna ennemminkin kasvaa. Rajat lapselle syntyvät ihan siitä että pidät omat rajasi: mitä sinulta saa pyytää, mitä ei. Koska olet käytettävissä, koska ei. Muuten anna olla kuin ellun kana ja elää omanlaistansa elämää.



Ja ajattele että lapsi kasvaa. Kouluikäinen on helppo vanhemmilleen. Murrosikäinen on ihana jos olet tarpeeksi kaveri etkä pyri olemaan pelkkä auktoriteetti. Puhu lapsellesi viisaasti jo pienestä asti siitä mikä on oikein ja väärin, niin hän haluaa nuorena noudattaa puheitasi. Hän tarvii vaan sen että tarjoudut esittämään "hullua mutsia", joka hirttää seinälle jos hän ei toimi niin. Se on hyvä alibi kavereitten suuntaan ja voitte yhdessä nauraa sille.



Ja sitten hän jo lähteekin pois.



t. viiden äiti

koska oli mulla kuitenkin realistisia pelkoja esim. valvomisen ja muun rasittavuuden suhteen. Ne osottautuivat ihan ylimitoitetuiksi. Uhmaikää en osannut pelätä etukäteen, tiesin että tulee, mutta en pelännyt sen voimaa tai että se saattaa kestää vuosikausia.

Enkä yritä päteä tai suoriutua. Kasvatan kyllä, koska tämä lapsi tarvitsee tiukat rajat, hänelle ei voi antaa kauheasti arpomisvaraa. Hän on luonteeltaan sellainen. Siskoni yksi lapsi on ollut vauvasta asti just samaa temperamenttimallia, ja näen siellä, mitä seuraa, jos ei pidä näin tiukkaa jöötä ja ns. moraalikasvata, vaan on kaveria ja pelkää sitä temperamenttia. Tuo lapsi on jo murkkuikäinen, haistatteli huoraa ja vittua äidilleen jo tuossa 12-vuotiaana jne. Mua hirvitti kun näin että siskoni pelkää 12-vuotiaan vihaa ja koetti vaan olla, kun ei kuulisikaan. Mä en tuu sellaista puhetta kuuntelemaan ikinä, ainakaan ilman kunnon seuraamuksia.

Tarkoitan moraalikasvatuksella just sitä, että mä selitän, miksi tein niin ja noin. Ja että koetan opettaa että lapsi oppii hillitsemään itseään.

Mua ei myöskään haittaa jokainen pikku huuto ja itku. Tai en oo ääniyliherkkä ylipäätään. Mutta kun sitä on tarjolla siinä määrin, kun täällä on ollut, niin vitsit on vähissä kellä vain.

En halua hänestä sellaista ihmistä, millaista minä toivon (enkä edes tiedä, mitä toivon, en oo koskaan ajatellut millainen hänen pitäisi olla mun mielestäni). Vaan kun on käynyt ilmi, että hän on tämmöinen, olen yrittänyt, että hän pärjäisi oman luonteensa kanssa mahdollisimman hyvin tässä yhteiskunnassa, jossa kuitenkin täytyy osata säädellä itseään. En kuitenkaan edes toivonut mitään nyheröä nyyssöstä tai kilttiä hiljaista lasta. Tuskin se olisi ollut edes mahdollista meidän geeneillä. Mä en oo sellainen, vaan poikkeuksellisen ulospäinsuuntautunut suomalaiseksi, ja mieheni on vielä temperamenttisempi kuin minä. Ja toisaalta on hyvä, että tyttöni ei ole mikään kynnysmatto.

Varmaan sulla on enemmän kokemusta, ja mäkin olisin toivonut enemmän lapsia, muttei vaan tullut. Siskoni perheestä tiedän myös, että vaikka on muita lapsia (heillä 3), joista yksi tämmöinen vähän vaativampi tapaus, niin ei se helpota, vaan ne helpommat ja vähemmän vaativat jää hyvin helposti vaan jalkoihin, kun huomio menee siihen huutajaan. Jos taas koko katras on samanlaista temperamenttia, niin äiti on varmaan lääkityksellä sen jälkeen.

ap

Sinulla oli suure

t odotukset ja kuvitelmat siitä mitä lapsi on. Todellisuus lyö vasten kasvoja. Ja se pahentaa asiaa että sinulla on vain se yksi. Yrität kasvattaa niin kovasti, päteä ja suoriutua. Sinua vielä häiritsee itku ja huuto ;)

Yritä ajatella asiaa niin että lapsesi velvollisuus ei ole kasvaa sellaiseksi ihmiseksi kuin sinä toivoisit. Älä kasvata liikaa vaan anna ennemminkin kasvaa. Rajat lapselle syntyvät ihan siitä että pidät omat rajasi: mitä sinulta saa pyytää, mitä ei. Koska olet käytettävissä, koska ei. Muuten anna olla kuin ellun kana ja elää omanlaistansa elämää.

Ja ajattele että lapsi kasvaa. Kouluikäinen on helppo vanhemmilleen. Murrosikäinen on ihana jos olet tarpeeksi kaveri etkä pyri olemaan pelkkä auktoriteetti. Puhu lapsellesi viisaasti jo pienestä asti siitä mikä on oikein ja väärin, niin hän haluaa nuorena noudattaa puheitasi. Hän tarvii vaan sen että tarjoudut esittämään "hullua mutsia", joka hirttää seinälle jos hän ei toimi niin. Se on hyvä alibi kavereitten suuntaan ja voitte yhdessä nauraa sille.

Ja sitten hän jo lähteekin pois.

t. viiden äiti