Onko joku tapahtuma muuttanut elämänarvosi? Mikä ja miten?

Yhtä paljon tekisi mieli sanoa, että oman lapsen syntymä. Mutta koska se lapsen kuolema oli jo ennen kuin meillä oli yhtään lasta, niin se asia konkretisoitui vasta sitten, kun oma lapsi syntyi.



Ikävä kyllä en ikinä saanut kokea omien lasteni elämää ilman sitä vahvaa tietoisuutta, että lapsia oikeasti kuolee, ja se kenen kohdalle se osuu, on hyvin ennalta arvaamatonta.



Niinpä olen äidiksi tulon jälkeen aina kantanut kovasti huolta siitä kuinka kauan omat lapseni saavat elää ja kuinka kauan itsekin elän. Jos en olisi noin läheltä tuota lapsikuolemaa kokenut, niin en osaisi asiasta varmasti edes niin huolehtia, vaan monen muun tavoin ajattelisin, että kuoleehan niitä lapsia Suomessakin varmaan kaksi vuodessa, ja ne on aina joidenkin muiden lapsia.

Anthony de Mellon kirjan "Havahtuminen" -lukemisen jälkeen.

Kun isäni kuoli alle 60-vuotiaana aivan yllättäen, "vaikkei olisi vielä pitänyt", tajusin, ettei elämä ole ihmiselle mitään velkaa. Vaikka yrittäisin ikään kuin miellyttää kaikkia (mikä ei tietysti ole mahdollistakaan) ja elää kuten kunnon ihmisen pitää, en välttämättä saakaan mitään palkkiota. Ei kukaan tule sanomaan, että nyt olet ansainnut sen, että saat tehdä asioita, jotka ovat sinulle oikeasti tärkeitä.



Tajusin tämän myötä mm. sen, ettei minulla ja silloisella avomiehelläni oikeasti ole tulevaisuutta. Ei voi sanoa, että olisin siitä lähtien tehnyt ihan mitä mielin ja ainakaan vapautuneena, mutta enää en suostu mihin vain "putkeen" mihin ihmisiä sullotaan. Olen kotiäiti, mistä haaveilin jo lapsena, ja tätä myötä ehkä luuseri, mutta onnellinen.

Lapsen kuolema se minullakin. En tiedä onko arvot nyt sinänsä muuttuneet, mutta monta oppia on tullut.



Ystävistä osa katosi, moni vaan ei osaa olla ystävä silloin kun tarve olisi suurin. Ne ystävät, jotka auttoivat ja tukivat, ovat vieläkin rakkaampia ja toivon, että osaan olla sen vertainen ystävä heille.



Mihinkään kohtuullisuuteen tai siihen, että jokainen saa kantaakseen niin paljon kuin jaksaa en usko. Vaikea uskoa jumalaankaan. Mikä jumala sellainen on, joka sallii vauvojen kuolla. Luulisi siellä taivaassa riittävästi enkeleitä olevan. Minun on hyvin vaikea suhtautua neutraalisti uskoviinkin, koska heillä on aina se viesti, että jumala tietää paremmin.



Vaikea uskoa siihekään, että jokainen saa ansionsa mukaan. Mitä pahaa se vauva teki, että jouti kuolla? Mitä pahaa vauvan isosisko 2 v teki, että menetti pikkusisaruksen? Mitä pahaa me vanhemmat tehtiin, että lapsi kuoli?



Surun kanssa ei saa jäädä yksin, vaan läheisten kanssa pitää asiaa käydä läpi ja surra. Yhteisö kannattelee.

ja vaikea tapaturma. Osaan elää paremmin tätä päivää ja pitää puoliani.

MIkään ei ole entisellään.

ihmisen hyväksikäyttö avasi silmäni pitämään puoliani ja en enää usko ihmisten hyvyyteen.

aikaa perheelleni ja pienemmät tulot, kun vaihtoehtona olisi ollut enemmän maallista mammonaa, kamala stressi ja vähemmän aikaa perheelle.

Huomasin miten raha voi muuttaa ihmisen arvomaailman, ja aloin miettiä mitä kaikkea muuta elämässä kannattaisi ehkä kuitenkin tavoitella.

Seurasin vierestä monivuotista huoltajuuskiistaa, jossa oli vastakkain kunnollinen, lapselleen omistautuva isä ja tasapainoton äiti, joka ei osannut huolehtia lapsen tarpeista. Yhteiskunnan koneistot olivat johdonmukaisesti äidin puolella, lasta vastaan, siihen asti, kunnes lapsen mielenterveys oli jo tuhoutunut.



Se muutti täysin käsitykseni a) feminismistä ja naiseudesta b) äidinrakkaudesta c) suomalaisesta oikeuslaitokesta d) oikeudenmukaisuuden toteutumisesta yleensä e)sosiaalialan viranhaltijoiden ammattitaidosta ja kyvystä toteuttaa lapsen etua.



Oli pitkään vaikeaa elää sen jälkeen normaalisti yhteiskunnan jäsenenä ja maksaa veroja.

Siihen asti elin jossain illuusiossa että asiat menee aina kuin elokuvissa. Että mennään naimisiin ja lapsia tulee ja niin edespäin. Se että kuolema valui ulos sisältäni , pudotti minut pilvilinnoista enemmän maan päälle ja jalat maahan.

Oman lapsen kuolema. Muutti arvot, minut ihmisenä, meidät miehenä ja naisena/aviopuolisoina, suhtautumisen elossa oleviin lapsiin.

Tarkemmin en ala kertomaan, mutta ei ole elämä 5.v takaisen jälkeen ollut samaa, eikä tule olemaan.

johon liittyi sen tajuaminen, että jos lastensaantiin liittyy syntymä niin on kuolemakin (oma ja sikiön) kovin läsnä.



Viikkokausia kipuillessa ja vuotaessa mietin, pohdin, itkin ja sain väläyksittäin oivalluksia.



Tuon jälkeen olen elänyt hetkessä, en sitkuelämää, pystyn iloitsemaan elämän pienistä asioista ja olemaan onnellinen kun kaikki on oikeasti hyvin (itse ja lapset terveitä ja hengissä ja hyvinvoivia).Mainittakoon että jonkun toisen silmiin tämä eronjälkeinen yh-elämä ei kummoistakaan ole, mutta siinä yksi asia joka muuttui: mulle on aivan yhdentekevää mitä muut musta ja mun elämästä ajattelee.