Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan järkyttävän kylmä ja tunnevammainen ihminen, tajusin sen juuri. Saa haukku,ov
17.11.2009 |
Olen tässä iän karttuessa ajatellut minkälainen persoona oikein olen, ja todennut että olen aika kamala ihminen. En taida oikeasti kyetä välittämään kenestäkään syvällisemmin, saati sitten tuntemaan empatiaa toisia kohtaan vaikka kuinka ikävästä asiasta olisi kyse.
Saatan varastaa pieniä tavaroita ilman omantunnontuskia, mikäli tiedän että kiinnijäämisen riski on tarpeeksi pieni ja mikäli mielestäni siitä ei ole juurikaan haittaa kohteelle. Olen vienyt asioita sekä mieheltäni seurusteluaikoinani että anopilta, omalta serkultani, vanhemmiltani jne. ja nuorempana kaupoistakin.
En usko että itkisin tai surisin jos sisarukseni tai vanhempani kuolisivat, ei minulle taitaisi tulla edes ikävä. Minulla ei ole koskaan ollut ikävä kotiin, ei edes lapsena. Jos en olisi sukua heille, en tapaisi heitä koskaan.
Miehelleni yritän olla hyvä, koska pystyn järkeilemään että siitä on hyötyä minullekin, ja pystyn tiedostamaan että hän on oikeasti aika unelmamies verrattuna moniin muihin. Ja hän on lisäksi älykäs, huomioonottava, hellittelevä, puhuu sekä pussaa ja huolehtii minun tarpeistani. Olen hyvä hänelle myös siksi että kahdestaan on monista syistä parempi asua ja olla kuin yksin, mutta tunnen välillä pieniä pistoksia "omassatunnossani" (mikäli minulla mitään senkaltaista on) siitä hän selvästi välittää minusta paljon enemmän kuin minä hänestä. Minä en vain osaa kiintyä ihmisiin.
Läheisiä ystäviäkään ei minulla tästä syystä ole, en tarvitse heitä mihinkään. Tuttavia jonkun verran mutta heidätkin unohdan täysin jos työpaikka vaihtuu tai muuten piirit vaihtuvat.
Näistä syistä en ole halunnut lapsiakaan tehdä, en halua siirtää tunnevammojani heihin, sillä en kuitenkaan rakastaisi lapsia niin kuin pitäisi enkä huolehtisi heistä tarpeeksi hyvin.
En tiedä miten minusta on tällainen tullut, enkä tiedä voinko muuttua paremmaksi, en välttämättä edes halua muuttua.
Kommentit (59)
Itse luulen että ap:llakin voisi olla kyse dissosiaatiosta. Kiva leikkiä psykiatria..
idea on dissosiaatiossa. Itsekin olin todella tunteeton, mutta samanaikaisesti kärsin aivan järjettömästi koko ajan. Se oli sellaista että jos kaveri sanoi mulle että sain keskenmenon, sanoin mielessäni aha, ja sitten koetin järkeillä että mikäköhän tähän on sopiva reaktio ja sitten näyttelin sen. Ja ihan oikeasti luulin, että näin kaikki muutkin ihmiset tekee ja että tätä tarkoittaa se että on tunne-elämä. Ja samalla kun en tuntenut mitään missään oikeissa tilanteissa joitten olisi "pitänyt" aiheuttaa tunteita, kärsin normaalissa arjessa sietämättömiä ahdistuksen tunteita aivan koko ajan ilman mitään näkyvää syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli kyse sitten masennuksesta tai psykopatiasta.
Miehesi lienee kanssasi, koska olet harvinaisen kaunis ja edustava?
Kerrohan vähän sisarussuhteistasi ja äidistäsi/isästäsi.Ehkä niissä piilee ratkaisun avain.
taas ap kuulostaa nars. persoonallisuushäiriöiseltä (vailla mitään oikeaa tietoa asiasta sanon näin), mutta eihän nekään ole tuomittu täysin parantumattomiksi, jos siis henkilö itse haluaa parantua. Ap:lla voi olla sinänsä helppoa kun ei tarvitse tuntea mitään, ei kiintyä kehenkään, ikinä ei siis tarvitse myöskään pettyä eikä menettää mitään. Mutta haluatko ap sitten elää keinotekoista elämää lopun ikääsi? Koska et ole oikeasti tuo henkilö, joka nyt olet.
Juuri sinulle voiskin olla tosi hyvä että saisit lapsen. Heräisit tuosta tunteettomuudestasi ja varmasti sulla olisi tunteita ja se herättäisi sut eloon siksi että omat juttusi lapsuudesta tulisivat esiin(siis miksi olet tuollainen). En usko ihmisen täydelliseen tunteettomuuteen, olet vain lukossa.
no sitä vartenhan niitä lapsia tehdäänkin että voidaan käsitellä omat traumat..jos ap:n ongelmat lapsuudesta nousisi pintaan lapsen myötä niin kyllä niiden käsittelyyn voi varata pari vuotta, minä aikana tuskin lapsen hoito on kovin hyvällä mallilla.
Ei kai kukaan oikeasti omia traumojaan lähde purkamaan ja selvittämään lapsen avulla?
Se voi toimia hetken, mutta lopulta todellakin koituu perheen ja lasten tuhoksi!Ei saa koskaan tehdä lasta, jotta tuntisi olonsa paremmaksi tai joksikin! Ne ovat juuri niitä tulevia ongelmaperheitä, koska lastenhoito on niin vaativaa ja siinä joutuu luopumaan kaikesta toisen hyväksi.
Jos on pahoja traumoja, luopuminen ei auta. Se on sama asia kuin maton alle lakaiseminen vähäksi aikaa, unohtaminen, ettei tarvitse ajatella, kunnes NE ONGELMAT ALKAVAT!
Hoh hoh. Mulla on erittäin pahoja traumoja ja silti olen pystynyt oikein hyvin hoitamaan lasta, ei se sitä tarkoita aina etteikö pystyisi.Lapsi hoidetaan ja sillä siisti ja taustastani johtuen olen nimenomaan panostanut lapseen ettei hän kärsisi, mm. vuorovaikutus jne.
Ja silloin kun vauvaa hoidetaan, omat jutut jää taka-alalle, enkä sitä paitsi muistanut omia juttujani silloin.Vasta kun lapsi oli isompi, aloin muistamaan. Mutta se ei edelleenkään vaikuttanut lapsen hoitoon.
idea on dissosiaatiossa. Itsekin olin todella tunteeton, mutta samanaikaisesti kärsin aivan järjettömästi koko ajan. Se oli sellaista että jos kaveri sanoi mulle että sain keskenmenon, sanoin mielessäni aha, ja sitten koetin järkeillä että mikäköhän tähän on sopiva reaktio ja sitten näyttelin sen. Ja ihan oikeasti luulin, että näin kaikki muutkin ihmiset tekee ja että tätä tarkoittaa se että on tunne-elämä. Ja samalla kun en tuntenut mitään missään oikeissa tilanteissa joitten olisi "pitänyt" aiheuttaa tunteita, kärsin normaalissa arjessa sietämättömiä ahdistuksen tunteita aivan koko ajan ilman mitään näkyvää syytä.
koska itse olen parhaillaan tuollainen, mutta koska minulla on nyt edes sitä ahdistusta ja masennusta ja jonkinlaisia tunteen tapaisia juttuja, niin ajattelin, että olen sitten parantunut tuosta pers.häiriöstä. Lisäksi luulin, että toisten ihmisten asiat ei herätä tunteita, koska en pysty pitämään mielessäni asioita kovin kauaa. Soimaan aina itseäni, kun pitää näytellä niin paljon vaikuttaakseen normaalilta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
etten olekaan ainoa joka teeskentelee reaktiot ja joutuu miettimään miten eri tilanteissa "kuuluu" reagoida! Mä olen aina joutunut teeskentelemään ihmisten kanssa jutellessa kaikki reaktiot,koska en tosiaan tunne mitään empatiaa tai sympatiaa.
Ollut aina tosi nolo fiilis siitä, kun ei kertakaikkiaan kiinnosta. Tästä syystä en itsekään vielä aikuisenakaan solmi ystävyyssuhteita, enkä halua ihmisiä ympärilleni, kun en osaa "normaalisti" seurustella ihmisten kanssa ja olla kiinnostunut heistä.
Ainahan tuota on miettinyt onko tämä/ olenko minä normaali, millaisia muut ovat...
Itse opettelin ihmisten seurassa siihen, että en niinkään painota omaa suhtautumistani heihin, vaan panostan kysymyksiin ja yritän esittää että olen kovin kiinnostunut. Osin siksi, että kun ihmiset koko ajan puhuvat asioistaan, ei jää niin paljon tilaa toisen reagoinnille vaan puhuja keskittyy puhumaan entistä enemmän ja itse voi vain kuunnella ( kiinnostumatta ) ja toiseksi sen takia, että silloin ei tarvitse itse puhua, kun sitäkään mä en pysty vielä tekemään, terapiasta huolimatta.
Olen huomannut, että kun vain sitkeästi kysyy miksi ym. niin kertoja ei huomaa ettei sua kiinnosta, kun innostuu niin kertomaan kun kuvittelee että toinen kiinnostuksesta kysyy...
Huoh. Ihmissuhteet on vaan niin vaikeita.
-38 taisin olla-
Toisaalta: jos et tuolla ketään haittaa ja piinaa, miksi sinun pitäisi muuttua? Miehesi lähtee, jos luonteesi alkaa liikaa rassata. Ja lapsia et tunteettomuudellasi pilaa.
Ei voi juuri pahempaa äitiä toivoa kuin empatiakyvytön ja tunteeton.
Hienoa ap kuitenkin, kun osaat tiedostaa nämä ongelmasi. Voit hakeutua terapiaan, jos haluat kehittyä parempaan suuntaan, ja toisaalta, parasta mitä voit tehdä on jättää ne lapset hankkimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
etten olekaan ainoa joka teeskentelee reaktiot ja joutuu miettimään miten eri tilanteissa "kuuluu" reagoida! Mä olen aina joutunut teeskentelemään ihmisten kanssa jutellessa kaikki reaktiot,koska en tosiaan tunne mitään empatiaa tai sympatiaa.
Ollut aina tosi nolo fiilis siitä, kun ei kertakaikkiaan kiinnosta. Tästä syystä en itsekään vielä aikuisenakaan solmi ystävyyssuhteita, enkä halua ihmisiä ympärilleni, kun en osaa "normaalisti" seurustella ihmisten kanssa ja olla kiinnostunut heistä.Ainahan tuota on miettinyt onko tämä/ olenko minä normaali, millaisia muut ovat...
Itse opettelin ihmisten seurassa siihen, että en niinkään painota omaa suhtautumistani heihin, vaan panostan kysymyksiin ja yritän esittää että olen kovin kiinnostunut. Osin siksi, että kun ihmiset koko ajan puhuvat asioistaan, ei jää niin paljon tilaa toisen reagoinnille vaan puhuja keskittyy puhumaan entistä enemmän ja itse voi vain kuunnella ( kiinnostumatta ) ja toiseksi sen takia, että silloin ei tarvitse itse puhua, kun sitäkään mä en pysty vielä tekemään, terapiasta huolimatta.
Olen huomannut, että kun vain sitkeästi kysyy miksi ym. niin kertoja ei huomaa ettei sua kiinnosta, kun innostuu niin kertomaan kun kuvittelee että toinen kiinnostuksesta kysyy...
Huoh. Ihmissuhteet on vaan niin vaikeita.
-38 taisin olla-
mä en muista olleeni tällainen lapsena, mutta en voi satavarma olla. Mulla on paha tapa juurikin esittää mielettömästi kysymyksiä ja yrittää viihdytyksekseni tehdä syväanalyyseja ihmisistä, koska ne jutut ei tunnetasolla kiinnosta, mutta älyllisessä mielessä kyllä. Ja kun on itse perehtynyt psykologiaan väkisin jossain määrin niin teen jotain keittiöprofilointia koko ajan. Ja en selvästikään huomaa ihmisten vivahteita tai mistä kuuluu puhua, siksi olen mieluiten hiljaa. Mutta lekureiden mielestä en kuitenkaan ole asperger ja sen yhden as- testin mukaan minulla on vain as- piirteitä. En myöskään ole mielestäni yhtä jäykkä toiminnoissani kuin as- tuttuni ja kiinnyn kyllä joihinkin ihmisiin, enkä paikkoihin.
joillakin on vain erilainen personallisuus.
Jos et itse kärsi, niin mikäs siinä. Jotain tunteitahan sinulla olet jos tuo sinua rassaa.
Tällainen ap:n ja jonkun muunkin kuvaileman kaltainen henkilö kärsii todennäköisesti persoonallisuushäiriöstä. Ja tiedättekös mitä? Se persoonallisuushäiriö on nimeltään NARSISTINEN persoonallisuushäiriö. Sen kulmakivi on nimittäin juuri empatiakyvyn puute. Harva narsisti tunnustaa olevansa jotain niin kauheaa kuin narsisti, mutta kylmyyden jotkut jopa uskaltavat myöntää. Itselleen, ja anonyymisti nettifoorumilla. En tunne empatiaa, en välitä muiden tunteista, näyttelen reaktiot, en piittaa ihmisistä, huomioin ihmisiä, jos heistä on minulle hyötyä jne. Narsismiin kuuluvia juttuja. Lycka till.
Ja aika pahasti - tai narsistisesti - sanottu tuokin, että "jos et itse kärsi, niin mikäs siinä". Moni muu saattaa kärsiä, joten ihmisten pitäisi kenties pohtia omaa toimintaansa myös sen kannalta, mitä aiheuttaa muille. Tässä maailmassa kun on muitakin kuin minä minä ja minä, jotka kaikki vain koittavat hyötyä muista välittämättä.
Ap:ssa tosin tuntui itävän myös joku viisauden siemen, kun kertoi, ettei halua lapsia kärsimään tuosta ongelmastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koska itse olen parhaillaan tuollainen, mutta koska minulla on nyt edes sitä ahdistusta ja masennusta ja jonkinlaisia tunteen tapaisia juttuja, niin ajattelin, että olen sitten parantunut tuosta pers.häiriöstä. Lisäksi luulin, että toisten ihmisten asiat ei herätä tunteita, koska en pysty pitämään mielessäni asioita kovin kauaa. Soimaan aina itseäni, kun pitää näytellä niin paljon vaikuttaakseen normaalilta.
parantunut sitten vasta kun masennusta ja ahdistusta ei enää ole. Mutta olet selvästi matkalla siihen suuntaan :). Itse olen miettinyt että mahdanko koskaan täysin toipua, ehdinkö kun aika hidastahan tämä on. Mutta kyllä minäkin olen jo aika pitkällä entiseen verrattuna. Tolkuton ahdistus iskee "ilman syytä" päälle vain pari kertaa päivässä - huonoina päivinä. Kun tilanne oli pahimmillaan, kellotin parinkymmenen minuutin välein. Koeta siinä sitten elää normaalia elämää. Nyt pystyn myös rentoutumaan työssä aina välillä, se on uutta ja suurta ylellisyyttä. Esim. niin että ruokatunnilla voin heittää ahdistavankin työn hetkeksi mielestäni ja vaikka nauttia hyvästä lounaasta.
Mutta edelleen mun pitää ahdistusta aiheuttavissa hommissa pitää työ mielessä koko ajan. Luin kerran yhdestä kirjasta kuvauksen siitä kun joltain kuoli vaimo ja hänen piti aluksi pitää kuollut vaimo mielessä koko ajan. Koska jos vaimo unohtui hetkeksikin, kuoleman muistaminen oli aina niin kamala shokki. Sama mulla työn suhteen. Onneksi tällaista ei enää ole läheskään niin paljon kuin ennen. Pystyn viimeinkin heittämään työn mielestäni pois ja palaamaan siihen uudelleen kun on sen aika. Ihan oleellista työkyvyn kannalta.
Tällainen ap:n ja jonkun muunkin kuvaileman kaltainen henkilö kärsii todennäköisesti persoonallisuushäiriöstä. Ja tiedättekös mitä? Se persoonallisuushäiriö on nimeltään NARSISTINEN persoonallisuushäiriö. Sen kulmakivi on nimittäin juuri empatiakyvyn puute. Harva narsisti tunnustaa olevansa jotain niin kauheaa kuin narsisti, mutta kylmyyden jotkut jopa uskaltavat myöntää. Itselleen, ja anonyymisti nettifoorumilla. En tunne empatiaa, en välitä muiden tunteista, näyttelen reaktiot, en piittaa ihmisistä, huomioin ihmisiä, jos heistä on minulle hyötyä jne. Narsismiin kuuluvia juttuja. Lycka till.Ja aika pahasti - tai narsistisesti - sanottu tuokin, että "jos et itse kärsi, niin mikäs siinä". Moni muu saattaa kärsiä, joten ihmisten pitäisi kenties pohtia omaa toimintaansa myös sen kannalta, mitä aiheuttaa muille. Tässä maailmassa kun on muitakin kuin minä minä ja minä, jotka kaikki vain koittavat hyötyä muista välittämättä.
Ap:ssa tosin tuntui itävän myös joku viisauden siemen, kun kertoi, ettei halua lapsia kärsimään tuosta ongelmastaan.
kun niitä on muitakin persoonallisuusHÄIRIÖITÄ kuin narsistinen sellainen, ja ne ovat aika erilaisia keskenään. Mä olen nähnyt tähän mennessä varmaan seitsemän psykiatria ja kaikki ovat yhtä mieltä diagnoosistani, joka ei ole narsismi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä taas kuulostaa siltä, että olet itse kehittänyt mielessäsi itsellesi suojakuoren, koska et halua paljastaa todellista. Kyse ei ole paremmasta itsetuntemuksesta, vaan siitä et kykene tunnustamaan todella millainen olet. Sun puolustusmekanismi on käyttäytyä kovasti ja tunteettomasti.
Jos oikeasti olisit kova ja tunteeton, niin eipä sinua kukaan voisi pyyteettömästi rakastaa etkä myöskään analysoisi itseäsi keskustelupalstalla.
Se vain menee siten, että tuo suojakuoren rakentaminen menee sairauden ja häiriön puolelle.
Ja voi kyllä, kyllä narsistejakin moni rakastaa. Moni jopa kuolee narsistin vuoksi. Narsistit ovat niin järkyttävän rakastettavia ja ihania silloin, kun heille on siitä hyötyä. On äärettömän vaikeaa itse asiassa päästä irti narsistisuhteesta. Ja toisaalta, kyllä se itseanalysointi voi hyvinkin tulla kyseeseen, oikeastaan - miksi ei tulisi? Lähinnä kai kyse on siitä, että jos narsisti tunnustaisi olevansa narsisti itselleen ja muille, se romuttaisi hänen omaa maailmankuvaansa liikaa. Ei kuitenkaan aina. Jotkut harvat jopa saattavat itse tunnustaa olevansa narsisteja. Ja mites se yksi "mainio" lehtijuttu takavuosina menikään, jossa toimittaja kertoi olevansa mieluummin vaikka cool narsisti, kuin joku säälittävä uhrin reppana.
kun niitä on muitakin persoonallisuusHÄIRIÖITÄ kuin narsistinen sellainen, ja ne ovat aika erilaisia keskenään. Mä olen nähnyt tähän mennessä varmaan seitsemän psykiatria ja kaikki ovat yhtä mieltä diagnoosistani, joka ei ole narsismi.
Vai onko sen ymmärtämiskyvyttömyys osa sitä sun persoonallisuushäiriötäsi?
Empatiakyvyttömyys on juuri narsistisen tunnusmerkki. Toki tässä ketjussa kuvailtuja ongelmia voi varmasti liittyä muihinkin, tässähän oli monta vastaajaa ja ties miten ihmeellisiä ongelmia itse kullakin. Kuitenkin aika monella tuntui olevan näitä empatiakyvyn puutteita ja vastaavia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Empatiakyvyttömyys on juuri narsistisen tunnusmerkki. Toki tässä ketjussa kuvailtuja ongelmia voi varmasti liittyä muihinkin, tässähän oli monta vastaajaa ja ties miten ihmeellisiä ongelmia itse kullakin. Kuitenkin aika monella tuntui olevan näitä empatiakyvyn puutteita ja vastaavia.
empatiokyvytön ei ole aina narsisti.
en vielä ketään narsistiksi leimaisi, piirteitä täytyy olla rutkasti enemmän ja diagnoosin tehnyt asiantuntija. Se voi viitata myös esim. aspergerin syndroomaan.
# Laadullisia ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä, johon liittyy vähintään kaksi seuraavista:
1. Selviä ongelmia ei-sanallisessa kommunikaatiossa, kuten silmiin katsomisessa, ilmeissä, asennoissa ja eleissä, joilla sosiaalista kanssakäymistä ohjataan
2. Kyvyttömyys kehittää vertaiskontakteja ikäistensä tavoin
3. Spontaanin ilon, mielenkiinnon tai saavutusten esittelyn puute: ei esimerkiksi näytä tai tuo esille mielenkiinnon kohteitaan muille ihmisille
4. Sosiaalisen tai emotionaalisen vastavuoroisuuden puute
# Rajoitettuja toistuvia tai stereotyyppisiä käyttäytymisen malleja, mielenkiinnon kohteita tai aktiviteetteja, joihin kuuluu ainakin yksi seuraavista:
1. Kiinnostus ja uppoutuminen yhteen tai useampaan stereotyyppiseen ja rajoittuneeseen kiinnostuksen kohteeseen, kiinnostus on epänormaali joko intensiteetiltään tai kohteeltaan
2. Ilmeisen joustamaton pitäytyminen erityisissä, ei-funktionaalisissa rutiineissa tai rituaaleissa
3. Stereotyyppisiä ja toistuvia motorisia liikkeitä, kuten käsien tai sormien taputtelu tai heiluttelu, tai monimutkaiset koko vartalon liikkeet
4. Hellittämätön kiinnostus esineiden osia kohtaan
# Häiriö aiheuttaa kliinisesti merkittäviä haittoja sosiaalisella, ammatillisella tai muilla merkittävillä toiminnan osa-alueilla
# Ei ole kliinisesti havaittu, että kielen oppimisessa olisi yleistä viivettä – esimerkiksi että diagnosoitava käyttäisi yksittäisiä sanoja kahden vuoden iässä tai kokonaisia lauseita kolmevuotiaana
# Ei kliinisesti merkittävää viivästymistä kognitiivisessa kehityksessä tai ikään sopivien omatoimisuustaitojen kehittymisessä tai adaptiivisessa käyttäytymisessä, lukuun ottamatta sosiaalista kanssakäymistä, tai ympäristöön kohdistuvassa kiinnostuksessa lapsuuden aikana
Hei
Surullista kuulla, että tunnet niinkuin tunnet. Sitä ajattelee, että oletko itse ollut rakastettu, oletko saanut positiivista palautetta lapsena, onko sinua lapsena otettu syliin, hellitelty ja puhuttu helliä sanoja esim. sinä olet äidille tai isälle maailman parhain tyttö/poika? Jokainen lapsi tarvitsee sen perusturvallisuuden, että on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Ja muutenkin perustarpeista on huolehdittu, että saat ruokaa, sinulla on turvallinen koti ja vanhemmat. Vanhemmista ikävä kyllä tarttuu ne negatiiviset, josko hekään ovat saaneet rakkautta ja välittämistä osakseen, niin eihän sitä sitten osata myös lapseekaan siirtää. Tiedän ihan omasta kokemuksesta, että rakkauden saaminen on ehdoton edellytys kasvuun, mutta valitettavasti emme kaikki ole sitä saaneet. Olen lukenut kirjan: Kehon salattu kieli, Opas terveyteen ja hyvinvointiin. Siinä on harjoituksia itsensä rakastamiseen. Oppia tuntemaan oman kehon ääntä, missä paha olo on, ja sitä kautta antamaan itselleen.
Toivon sinulle kaikkea hyvää
Ei kai kukaan oikeasti omia traumojaan lähde purkamaan ja selvittämään lapsen avulla?
Se voi toimia hetken, mutta lopulta todellakin koituu perheen ja lasten tuhoksi!
Ei saa koskaan tehdä lasta, jotta tuntisi olonsa paremmaksi tai joksikin! Ne ovat juuri niitä tulevia ongelmaperheitä, koska lastenhoito on niin vaativaa ja siinä joutuu luopumaan kaikesta toisen hyväksi.
Jos on pahoja traumoja, luopuminen ei auta. Se on sama asia kuin maton alle lakaiseminen vähäksi aikaa, unohtaminen, ettei tarvitse ajatella, kunnes NE ONGELMAT ALKAVAT!