Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan järkyttävän kylmä ja tunnevammainen ihminen, tajusin sen juuri. Saa haukku,ov
17.11.2009 |
Olen tässä iän karttuessa ajatellut minkälainen persoona oikein olen, ja todennut että olen aika kamala ihminen. En taida oikeasti kyetä välittämään kenestäkään syvällisemmin, saati sitten tuntemaan empatiaa toisia kohtaan vaikka kuinka ikävästä asiasta olisi kyse.
Saatan varastaa pieniä tavaroita ilman omantunnontuskia, mikäli tiedän että kiinnijäämisen riski on tarpeeksi pieni ja mikäli mielestäni siitä ei ole juurikaan haittaa kohteelle. Olen vienyt asioita sekä mieheltäni seurusteluaikoinani että anopilta, omalta serkultani, vanhemmiltani jne. ja nuorempana kaupoistakin.
En usko että itkisin tai surisin jos sisarukseni tai vanhempani kuolisivat, ei minulle taitaisi tulla edes ikävä. Minulla ei ole koskaan ollut ikävä kotiin, ei edes lapsena. Jos en olisi sukua heille, en tapaisi heitä koskaan.
Miehelleni yritän olla hyvä, koska pystyn järkeilemään että siitä on hyötyä minullekin, ja pystyn tiedostamaan että hän on oikeasti aika unelmamies verrattuna moniin muihin. Ja hän on lisäksi älykäs, huomioonottava, hellittelevä, puhuu sekä pussaa ja huolehtii minun tarpeistani. Olen hyvä hänelle myös siksi että kahdestaan on monista syistä parempi asua ja olla kuin yksin, mutta tunnen välillä pieniä pistoksia "omassatunnossani" (mikäli minulla mitään senkaltaista on) siitä hän selvästi välittää minusta paljon enemmän kuin minä hänestä. Minä en vain osaa kiintyä ihmisiin.
Läheisiä ystäviäkään ei minulla tästä syystä ole, en tarvitse heitä mihinkään. Tuttavia jonkun verran mutta heidätkin unohdan täysin jos työpaikka vaihtuu tai muuten piirit vaihtuvat.
Näistä syistä en ole halunnut lapsiakaan tehdä, en halua siirtää tunnevammojani heihin, sillä en kuitenkaan rakastaisi lapsia niin kuin pitäisi enkä huolehtisi heistä tarpeeksi hyvin.
En tiedä miten minusta on tällainen tullut, enkä tiedä voinko muuttua paremmaksi, en välttämättä edes halua muuttua.
Kommentit (59)
ja äidilläni on mielenterveysongelmia, on ollut jo nuoresta asti, joten se on varmasti osaltaan vaikuttanut minuunkin.
Yksinäiseksi en kuitenkaan itseäni tunne, viihdyn hyvin nykyisessä elämäntilanteessani.
T:ap
Onko kentien lapsuudessa tapahtunut jotakin, joka on saanut sinut pitämään tunteet sisölläsi. Loppujen lopuksi todellakin luulet, että et tunne mitään.
Rehellinen olet, mutta kuulostat kovin yksinäiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että luonteesi olisi mikään este lasten tekemiselle. Sinunlaisiasi ja vielä paljon pahempiakin naisia, suorastaan hirviöitä, tämä palstahan on täynnä. Verrattuna moniin av-mammoihin olisit suorastaan ihanneäiti.
mies
joillakin on vain erilainen personallisuus.
Jos et itse kärsi, niin mikäs siinä. Jotain tunteitahan sinulla olet jos tuo sinua rassaa.
vaikkapa kokeillaksesi tuntisitko sitten jotain enemmän. niin saattaisi käydä, tai sitten ei. kunpa sinun kaltaisiasi ihmisiä olisi enemmän. siis niitä jotka ymmärtäisivät olla tekemättä lapsia. tunteettomia kyllä on, et ole ainut.
tunteettomuus kohdistuu lapsiin ja miehiin, ilmeisesti. Lasten minkäänlainen kärsimys esim. uutisissa ei hetkauta lainkaan, enkä jaksa suhtautua lapsiin sen ymmärtäväisemmin kuin aikuisiinkaan. Sitten taas olen pettänyt lähes kaikkia poikaystäviäni viimeistään siinä vaiheessa kun mies lakkaa kiinnostamasta, vaikken olisi sitä hänelle vielä kertonut.Mun ei pitäis vissiin hankkia lapsia eikä miehiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet rehellinen ihminen, ehkä liiankin kriittinen itseäsi kohtaan.
Oikeastaan voisit olla paljon parempi vanhempi, kuin nämä, jotka tässäkin ketjussa kertovat sinulle, että "hyvä, kun et ole tehnyt lapsia". Hyi hitto, että kehdataan nostaa itsensä tuolla tavalla muiden yläpuolelle!!! Itse en ikinä menisi sanomaan kenellekään, että "onneksi sinulla ei ole lapsia", voiko törkeämpää loukkausta keksiä! Ja sitten vielä jonkin nettikirjoittelun perusteella, hyi saakeli!
siltä, ettet arvosta itseäsi ja olet masentunut. Koet ettet pidä oikeasti kenestäkään, se on outoa! Et ehkä uskalla kiintyä, koska pelkäät menetystä piilotajunnassasi?
Hakeudu psykologin juttusille, vaivastasi voi parantua. Et uskalla tarttua hetkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tunnekylmä, mutta psykopaatiksi en sanoisi. Heiltähän nimenomaan puuttuu kaikenlainen "sairaudentunto", ts. eivät näe mitään vikaa koskaan itsessään, vaan aina muissa. Siksipä eivät mysökään kykenisi ap:n kaltaiseen itseanalyysiin.
Diagnoosina sekamuotoinen epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö seka masennus.
Mutta tosiaan, kertomasi oireet kuin suoraan epävakaasta persoonasta. Voinut kehittyä lapsena kun äitis sairastanut.
Suosittelen psykoterapiaa jos "sinä haittaat sinua"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuulostaa ihan samalta kuin elämäni ja ajatukseni.
Mun mielestä taas kuulostaa siltä, että olet itse kehittänyt mielessäsi itsellesi suojakuoren, koska et halua paljastaa todellista. Kyse ei ole paremmasta itsetuntemuksesta, vaan siitä et kykene tunnustamaan todella millainen olet. Sun puolustusmekanismi on käyttäytyä kovasti ja tunteettomasti.
Jos oikeasti olisit kova ja tunteeton, niin eipä sinua kukaan voisi pyyteettömästi rakastaa etkä myöskään analysoisi itseäsi keskustelupalstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minusta kyseessä tosiaan on persoonallisuuden häiriö, narsisti tai bordeline.
Jos ihmisellä on ollut vaikea lapsuus, aivan varmasti se vaikuttaa, aiheuttaa ongelmia jne. Ja täällä sitten "normaalit sekä terveet" kanssaihmiset läiskii noita diagnoosejaan kuin jotain lopunajan testamentteja. kaikelle löytyy joku diagnoosi, joka ainoalle ihmiselle jos oikein halutaan. Ja jos ei vielä löydy niin semmoinen voidaan kehitellä.
Ap VOIT huonosti koska sua on kohdeltu huonosti, et OLE huono- tunnevammainen tai mikä borderline tms. Olennaista on se, että sun pitäisi löytää hyvä terapeutti- siis oikeesti hyvä ja toimiva- joka alkaisi peilata susta esiin niitä menetettyjä herkkiä, hauraita puolia. Koska aivan varmasti sulla on herkkä tunne-elämä- se on vaan painunut jonnekin piiloon, jos sille ei ole ollut tilaa, sun on tarvinnut "kuolla" et pysyt hengissä. Älä missään nimessä jää tuohon- nyt oot tajunnut että sulla on ongelma- ja voin vakuuttaa että sulla on sydän joka oppii vielä toimimaan herkästi- sä tarvitset siihen apua, koska et lapsena saanut mitä tarvitsit. Ja senkin voin sanoa, että mikäli uskallat lähteä sille tielle, sulla on valtavasti viisautta tulevaisuudessa muita ihmisiä varten- ja tuo ongelma muuttuu sulle voimavaraksi. Tie on hankala ja pitkä, mutta kannattaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sinulla on tunteita jossain syvällä sisimmässäsi mutta jokin henkinen trauma on tehnyt sisimpääsi niin pahan lukon ettet uskalla tuntea tunteitasi.
Lisäksi tuo kleptomania on mielestäni vakavasti otettava oire myös.
Mene ja avaa solmut sisältäsi nyt, tulevat vuodet voivat olla kuin uusi herääminen?
lasten jälkeen kaikki muuttui.
En tajunnut kuika paljon voisin rakastaa omia lapsia.
Kokeilisit sinäkin lasten hankintaa, se voisi herättää sinut tyhjiöstäsi.
petettyäni ensimmäisen kerran miestäni.
Ei, ettenkö olisi halunut pettää häntä useasti aikaisemmin, sillä en ole onnellinen suhteessamme, mutta siksi en ole, että kiinni jäädessäni olisin menettänyt aivan liikaa. Luultavasti. Ja siksi en ole myöskään eronut hänestä.
Niin - minun elämäni on kuin sinun kuvailemaasi.
Muistan näpistelleeni ensimmäisen kerran n viisivuotiaana - isäni lompakosta; tosin alkoi omatunto kolkuttaa, kun hänen maksaessa kahvilassa kakkuostokset lompakosta puuttui vielä kymppi... ja niinpä ojensin sen hänelle sanoen, että olin löytänyt rahan lattialta. Vieläkin muistan, kuinka kakku jäi kauppaan, sillä eihän isä "löydetyllä" setelillä voinut maksaa kakkua. Ja minä jäin kakutta, perhana.
Lukuisat ne näpistelyt, jotka seurasivat tätä kertaa. Mutta ne loppuivat ennen aikuistumista. Yksinkertaisesti siksi, että pelkäsin jääväni kiinni niistä...
Tosin voin sanoa, että minulla on niitä sinulta puuttuvia "läheisiä ystäviä", mutta taitaa olla niin, että minä olen heille läheinen, tiedän heistä (lähes?) kaiken, minä en näytä omista tunteistani ja ajatuksistani muuta kuin kaikkein "vaarattomimman" osan - sen, josta kukaan ei saisi halutessaan otetta ja voisi satuttaa minua.
Minä en ole sinut ajatuksen kanssa, että muiden tunteet ovat minulle loppujen lopuksi samantekevät. Tosin - jos huomaan, että jotain kohdellaan kaltoin, tuen tätä kaltoin kohdeltua ja autan surevaa ja huolissaan olevaa - mutta jos kyse on henkilöstä, joka jollain tavalla on onnistunut loukkaamaan minua ja vetämään maton jalkojeni alta, en voi vähempää välittää, jos tälle tulee vastoinkäymisiä.
Ja mitä tulee lapsiin: minulla on lapsia. Joita rakastan pyyteettömästi.
Ai - minkälaista oli nyt sitten pettää miestään?
Ei kannattanut. Vaikka henkilö, joka nyt sitten valikoitui lopulta siksi, jonka kanssa vietin kiihkeän iltapäivän ja illan, oli kaikin puolin mukava ja kiva, huomaavainen ja himokas.
Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta minulle.
Jotenkin pitää vain saada kerrottua tuolle pettämiskumppanillekin, että jäi nyt sitten tähän... Hän kun olisi toivonut suhteestamme jatkuvampaa.
seksuaalisesti hyväksi jonkun taholta?
ja äidilläni on mielenterveysongelmia, on ollut jo nuoresta asti, joten se on varmasti osaltaan vaikuttanut minuunkin.
Yksinäiseksi en kuitenkaan itseäni tunne, viihdyn hyvin nykyisessä elämäntilanteessani.
T:ap
Onko kentien lapsuudessa tapahtunut jotakin, joka on saanut sinut pitämään tunteet sisölläsi. Loppujen lopuksi todellakin luulet, että et tunne mitään.
Rehellinen olet, mutta kuulostat kovin yksinäiseltä.
lapsi ei saa pienenä kontaktia äitiin/muuhun hoivaajaan, johtaa yleensä jonkinlaiseen tunneköyhyyteen aikuisena. Kaikenlaista kirjallisuutta löytyy varmaan aiheesta, jos sua kiinnostaa sellaista lukea.
En ole siis mikään alan asiantuntija, mutta olen paljon pohtinut tätä, kun olen lukenut sellaista artikkelikokelmaa, kuin "FReudin jalanjäljillä", jossa yhdessä artikkelissa puhuttiin muun muassa juuri tästä, siis varhaisen vaikutuksen tärkeydestä. Sen takia olen sitä niin paljon pohtinut, että mulla on lähipiirissä teini, jonka äiti (ei kuulu lähipiiriini) ei ole varmasti kyennyt vuorovaikutukseen lapsen vauva-aikoina, tai sen puoleen koskaan, ja hänellä on selvästi kehittymässä persoonallisuushäiriö.
(AV-mammat saavat rauhassa pitää mua kyökkipsykologina, mutta jos tuntisitte tämän lapsiraukan ja tietäisitte hänen taustoistaan, niin tietäisitte, mistä puhun.)
Onko kentien lapsuudessa tapahtunut jotakin, joka on saanut sinut pitämään tunteet sisölläsi. Loppujen lopuksi todellakin luulet, että et tunne mitään.
Rehellinen olet, mutta kuulostat kovin yksinäiseltä.