Lue keskustelun säännöt.
Olen ihan järkyttävän kylmä ja tunnevammainen ihminen, tajusin sen juuri. Saa haukku,ov
17.11.2009 |
Olen tässä iän karttuessa ajatellut minkälainen persoona oikein olen, ja todennut että olen aika kamala ihminen. En taida oikeasti kyetä välittämään kenestäkään syvällisemmin, saati sitten tuntemaan empatiaa toisia kohtaan vaikka kuinka ikävästä asiasta olisi kyse.
Saatan varastaa pieniä tavaroita ilman omantunnontuskia, mikäli tiedän että kiinnijäämisen riski on tarpeeksi pieni ja mikäli mielestäni siitä ei ole juurikaan haittaa kohteelle. Olen vienyt asioita sekä mieheltäni seurusteluaikoinani että anopilta, omalta serkultani, vanhemmiltani jne. ja nuorempana kaupoistakin.
En usko että itkisin tai surisin jos sisarukseni tai vanhempani kuolisivat, ei minulle taitaisi tulla edes ikävä. Minulla ei ole koskaan ollut ikävä kotiin, ei edes lapsena. Jos en olisi sukua heille, en tapaisi heitä koskaan.
Miehelleni yritän olla hyvä, koska pystyn järkeilemään että siitä on hyötyä minullekin, ja pystyn tiedostamaan että hän on oikeasti aika unelmamies verrattuna moniin muihin. Ja hän on lisäksi älykäs, huomioonottava, hellittelevä, puhuu sekä pussaa ja huolehtii minun tarpeistani. Olen hyvä hänelle myös siksi että kahdestaan on monista syistä parempi asua ja olla kuin yksin, mutta tunnen välillä pieniä pistoksia "omassatunnossani" (mikäli minulla mitään senkaltaista on) siitä hän selvästi välittää minusta paljon enemmän kuin minä hänestä. Minä en vain osaa kiintyä ihmisiin.
Läheisiä ystäviäkään ei minulla tästä syystä ole, en tarvitse heitä mihinkään. Tuttavia jonkun verran mutta heidätkin unohdan täysin jos työpaikka vaihtuu tai muuten piirit vaihtuvat.
Näistä syistä en ole halunnut lapsiakaan tehdä, en halua siirtää tunnevammojani heihin, sillä en kuitenkaan rakastaisi lapsia niin kuin pitäisi enkä huolehtisi heistä tarpeeksi hyvin.
En tiedä miten minusta on tällainen tullut, enkä tiedä voinko muuttua paremmaksi, en välttämättä edes halua muuttua.
Kommentit (59)
mä oon päinvastainen tapaus, tunteita liikaakin. Itken ties kenen tutun ja tuntemattoman kohtaloa ja toki myös ryven itsesäälissä, jos itsellä vaikeaa. Nostalgioin, ikävöin lapsuuden kotia, jne. Tunteet hallitsee elämää vähän liikaakin. Miten sitä vois muuttua vähän "tunteettomammaksi"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakaan ei ole (vielä) lapsia, ja pelkään että lasten myötä tää tunteellisuus vaan pahenisi...
Diagnoosina sekamuotoinen epävakaa persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö seka masennus.
Mutta tosiaan, kertomasi oireet kuin suoraan epävakaasta persoonasta. Voinut kehittyä lapsena kun äitis sairastanut.
Suosittelen psykoterapiaa jos "sinä haittaat sinua"
mutta en kyllä tunnista itseäni juurikaan ap:n kirjoituksesta. lapseni ja mieheni ovat elämäni, olen todella herkkä ja empaattinen, itken herkästi. minullakaan ei tosin ole oikeastaan kavereita, mutta olen ajatellut sen johtuvan siitä että minulla on monta sisarusta, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin.
pisti nyt miettimään että kuinkakohan vaan nämä diagnoosit kertovat mitään minusta, tai sitten sinustakaan..
Olen tässä iän karttuessa ajatellut minkälainen persoona oikein olen, ja todennut että olen aika kamala ihminen. En taida oikeasti kyetä välittämään kenestäkään syvällisemmin, saati sitten tuntemaan empatiaa toisia kohtaan vaikka kuinka ikävästä asiasta olisi kyse. Saatan varastaa pieniä tavaroita ilman omantunnontuskia, mikäli tiedän että kiinnijäämisen riski on tarpeeksi pieni ja mikäli mielestäni siitä ei ole juurikaan haittaa kohteelle. Olen vienyt asioita sekä mieheltäni seurusteluaikoinani että anopilta, omalta serkultani, vanhemmiltani jne. ja nuorempana kaupoistakin. En usko että itkisin tai surisin jos sisarukseni tai vanhempani kuolisivat, ei minulle taitaisi tulla edes ikävä. Minulla ei ole koskaan ollut ikävä kotiin, ei edes lapsena. Jos en olisi sukua heille, en tapaisi heitä koskaan. Miehelleni yritän olla hyvä, koska pystyn järkeilemään että siitä on hyötyä minullekin, ja pystyn tiedostamaan että hän on oikeasti aika unelmamies verrattuna moniin muihin. Ja hän on lisäksi älykäs, huomioonottava, hellittelevä, puhuu sekä pussaa ja huolehtii minun tarpeistani. Olen hyvä hänelle myös siksi että kahdestaan on monista syistä parempi asua ja olla kuin yksin, mutta tunnen välillä pieniä pistoksia "omassatunnossani" (mikäli minulla mitään senkaltaista on) siitä hän selvästi välittää minusta paljon enemmän kuin minä hänestä. Minä en vain osaa kiintyä ihmisiin. Läheisiä ystäviäkään ei minulla tästä syystä ole, en tarvitse heitä mihinkään. Tuttavia jonkun verran mutta heidätkin unohdan täysin jos työpaikka vaihtuu tai muuten piirit vaihtuvat. Näistä syistä en ole halunnut lapsiakaan tehdä, en halua siirtää tunnevammojani heihin, sillä en kuitenkaan rakastaisi lapsia niin kuin pitäisi enkä huolehtisi heistä tarpeeksi hyvin. En tiedä miten minusta on tällainen tullut, enkä tiedä voinko muuttua paremmaksi, en välttämättä edes halua muuttua.
Onko lapsuutesi ollut huono? Minulla on erittäin huono; henkistä ja fyysistä väkivaltaa koko lapsuuden ajan.
Minusta tuntuu, että olen jotenkin "irrallinen", ihan kuin en tuntisi mitään. Ihan kuin millään ei olisi mitään väliä. (Onneksi lasten halailu tuo sentään tyydytystä ja heidän ihanat juttunsa ilahduttaa. Mutta monesti olen miettinyt sitä koskettaisiko edes lapsteni (etenkään toisen, vaikeamman) kuolema itseäni. Ajattelen monesti aika rajujakin asioita. Olen kuitenkin muutamiin ihmisiin aika lailla kiintynyt.
En tiedä, joku ei ole tunnepuolella vaan täydellisesti kohdallaan ja mä luulen, että se johtuu siitä, että lapsena ei ole voinut olla "itsensä sisällä" on joutunut "ulkoistamaan" itsensä, katsomaan "ulkopuolelta" ja tämä on jäännyt ns. "päälle" (mikä on harmillista)
ulkopuolelta katsominen on dissosiaatiota, mikä selittää tunteiden puuttumisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
narsisti, mutta narsisti ei pidä itseänsä tunnevammaisena, vaan suorastaan täydellisenä ihmisenä. Oletkohan perfektionisti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iso osa tekstistäsi on kuin omasta kynästäni. Mulla diagnoosina sekamuotoinen narsistinen persoonallisuushäiriö ja skitsoaffektiivinen häiriö. Iso osa rakentuneesta minuudestani on myös ankean lapsuuteni tulosta, myös äitini on mieleltään sairas, samoin siskoni.
Mulla myös paljon dissosiaatio-oireita, traumaattinen lapsuus on sen syytä, vanhempani ovat alkoholisteja ym. paskaa..
Olin vuosia täysin sairaudentunnoton, psykoosissa, ja alkoholisti. Olin myös tunneköyhä, en tuntenut empatiaa enkä sympatiaa ketään kohtaan. Kuvittelin että kaikkien ihmisten elämä on samanlaista, ja ihmettelin miten muut kestää omaa päätään ja sen sisältöä. Kun tajusin että muut ihmiset tuntevat tunteita toisia kohtaan, eivätkä vain "ajaakseen omaa etuaan" olin aivan ihmeissäni, oma tunnemaailmani on aina rakentunut sen mukaan, miten mikäkin tunne auttaa minua itseäni pyrkimyksissäni. Esim. kun halusin kokea normaalin parisuhde-elämän, aloin seurustelemaan, mutta tiedostin koko ajan etten kyennyt rakastamaan pariani, vain itseäni. Oma elämäni on aina ollut suojattu tuon narsistisuuden taakse, sen taakse, että mikään muu kuin minä itse ei merkitse mitään.
Vasta kun oireeni pahenivat harhoihin ym. hakeuduin hoitoon ja sain lääkityksen ja pääsin terapiaan.
Terapian ansiosta olen pikkuhiljaa ruvennut "tuntemaan" jotain muita kohtaan ja puhumaan. Olen käynyt terapiassa kolme vuotta ja lääkityksellä olen loppuelämäni.
Kehottaisin hakeutumaan ammatti-ihmisten luo puhumaan noista tuntemuksista, vaikka ne eivät ehkä sua häiritse etkä koe tarvitsevasi muutosta, mutta kannattaa tiedostaa, että iso osa noista tuntemuksista voi olla seurausta esim. lapsuudesta, traumoista ym. ja sellaisista puhuminen voi avata ihan uusia ovia tunteiden maailmaan!
Kuulostat aika paljon MIEHELTÄ. Siis siltä putkiaivoiselta otukselta joita naiset ottaa lemmikeikseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap voit miettiä haluatko löytää oikean itsesi nyt vai ehkä sitten eläkkeellä havahtua, että olenkin tuhlannut elämäni elämällä jonkun tunnevammaisen idiootin elämää, vaikka oikeasti olen ihan erilainen.
Juuri sinulle voiskin olla tosi hyvä että saisit lapsen. Heräisit tuosta tunteettomuudestasi ja varmasti sulla olisi tunteita ja se herättäisi sut eloon siksi että omat juttusi lapsuudesta tulisivat esiin(siis miksi olet tuollainen).
En usko ihmisen täydelliseen tunteettomuuteen, olet vain lukossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
epävakaan elämä on usein draamaa ja aika tuskaista. Ylipäänsä se että ap ei tunne että noista asioista on liiemmälti haittaa viittaisi pikemminkin narsistiseen persoonallisuushäiriöön tai psykopatiaan tms., en nyt mikään asiantuntija ole. Itse kuitenkin persoonallisuushäiriöinen ja kyllä tästä on minulle ollut niin helvetisti haittaa että vaikea on kuvitella ap:lle muuta diagnosia kuin psykopatia/sosiopatia tai antisosiaalinen pershäiriö (en tosin ole varma kärsiikö tämän jälkimmäinen). Joka tapauksessa mun käsitys on se että epävakaat on ihmisiä joitten sielu on kuin avoin haava, kärsimyksen suhteen.
Juuri sinulle voiskin olla tosi hyvä että saisit lapsen. Heräisit tuosta tunteettomuudestasi ja varmasti sulla olisi tunteita ja se herättäisi sut eloon siksi että omat juttusi lapsuudesta tulisivat esiin(siis miksi olet tuollainen).
En usko ihmisen täydelliseen tunteettomuuteen, olet vain lukossa.
no sitä vartenhan niitä lapsia tehdäänkin että voidaan käsitellä omat traumat..jos ap:n ongelmat lapsuudesta nousisi pintaan lapsen myötä niin kyllä niiden käsittelyyn voi varata pari vuotta, minä aikana tuskin lapsen hoito on kovin hyvällä mallilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai jokin muu paha häiriö. Ap. voisi kertoa, mitä vanhemmat ovat hänelle tehneet, jos ei surisi heidän kuolemaansa esim?
Moraalia ei ole kuitenkaan, kun varastelee muilta.
epävakaan elämä on usein draamaa ja aika tuskaista. Ylipäänsä se että ap ei tunne että noista asioista on liiemmälti haittaa viittaisi pikemminkin narsistiseen persoonallisuushäiriöön tai psykopatiaan tms., en nyt mikään asiantuntija ole. Itse kuitenkin persoonallisuushäiriöinen ja kyllä tästä on minulle ollut niin helvetisti haittaa että vaikea on kuvitella ap:lle muuta diagnosia kuin psykopatia/sosiopatia tai antisosiaalinen pershäiriö (en tosin ole varma kärsiikö tämän jälkimmäinen). Joka tapauksessa mun käsitys on se että epävakaat on ihmisiä joitten sielu on kuin avoin haava, kärsimyksen suhteen.
on myös tuo epävakaa dg ja ennen sen diagnosointia diagnoosini oli depersonalisaatio/derealisaatio, eli dissosiaatiota, ja en siis tuntenut yhtään mitään. Lisäksi olen luonteeltani melko kyyninen ja sarkastinen, mitä tuo tunteettomuus ei edesauttanut. Sitä kesti muutaman vuoden. Itse luulen että ap:llakin voisi olla kyse dissosiaatiosta. Kiva leikkiä psykiatria..
kun et ole lapsia halunnut hankkia tuohon tilanteeseen. Se on oikein hyvä asia!
Et ole varmastikaan yksin. Mieti, haluatko alkaa setviä tuon syitä. Millainen lapsuutesi oli jne.
Toisaalta: jos et tuolla ketään haittaa ja piinaa, miksi sinun pitäisi muuttua? Miehesi lähtee, jos luonteesi alkaa liikaa rassata. Ja lapsia et tunteettomuudellasi pilaa.
jos sinusta pitää jotain hyvää sanoa, niin se, että olet ihailtavan rehellinen. Ihmiskunnan suurin petos kun on itsepetos.
Toisaalta: jos et tuolla ketään haittaa ja piinaa, miksi sinun pitäisi muuttua? Miehesi lähtee, jos luonteesi alkaa liikaa rassata. Ja lapsia et tunteettomuudellasi pilaa.
[/quote]
Olet ap tehnyt hyvän teon pysymällä lapsettomana, pysy jatkossakin!
Mutta voihan sitä opetella elämään sosiaalisten normien mukaan. Eli käyttäytyä kuten ihmisen odotetaan käyttäytyvän tietyissä tilanteissa. Eli jos ei halua, että pidetään epänormaalina niin kannattaa edes feikata normaalia.