Voimat loppuu tytärpuolen kanssa :(

Meidän perheessä ei kaikkia kuunneltu, joten minä olin sitten mykkä lapsi, enkä osallistunut mihinkään, enkä kertonut elämästäni yhtikäs mitään.



En edelleenkään anna mitään lapsuudenperheelleni. Muualla ja omalle perheelleni olen lämmin, avoin ja välittävä.



Teilläkin todennäköisesti mättää nyt perheen dynamiikassa pahan kerran.

ei ole ollut kuvioissa mukana koko aikana kun olen hänet tuntenut. Ollut 1,5v asti isänsä kanssa. Hänelle siis on turha soittaa.

Hän on ollut tuollainen aina, silloin 3v kun häneen tutustuin. Kaikin keinoin olemme koittaneet auttaa, puhuneet perheneuvolassa ja kävimmekin siellä muutaman kerran, myös tyttö oli mukana. Apua emme sieltä saaneet, koska psykologin mielestä lapsi on tasapainoinen ja kertoo positiivisesti perheestään ja me olemme monin tavoin auttaneet. Heillä ei ole resursseja lapseen joka ei oireile mitenkään. Tämä oli n. 3 vuotta sitten. Eikä tilanne ole siitä' mitenkään pahentunut, junnaa paikoillaan.

mitä varmaan on edeltänyt jonkinlainen riitavaihe ja eron jälkeen oma äiti ei ole kiinnostunut lapsestaan, niin mikähän siinä nyt mahtaisi sitten mättää?

todella oikeasti toivottu, rakastettu, välitetty?Jos on ollut isällään jo 1,5 v:nä, ja sinä tullut silloin kuvioihin, taisit viedä isän huomion, tytön paikan?Aika vaikea se tässä vaiheessa on paikata virheitä joita olette tehjneet jo yli kymmenen vuoden ajan.Mutta yritystä on oltava.Ei aina kaiken tarvitse olla hassun hauskaa häölmöilyä, kysy joskus tytöltä, mitä hänelle kuuluu, keskustelkaa, ja ole sinä valmis kuuntelemaan, jätä se vitsin vääntö johonkin toiseen tilanteeseen.Onko tytöllä ketään läheistä ihmistä, vai onko tilanne tosiaan sellainen kuion tekstistäsi kuvan sai, teidän onnellinen uusperhe, joka hassuttelee, ja tyttö, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja eristäytyy?

En minäkään koe koskaan olleeni samanlainen kuin muut perheessäni. Nykyisinkin olen hyvin eri linjoilla monissa asioissa vanhempieni ja sisarteni kanssa.



Jos tytöllä on ystäviä ja edes joku aikuinen tai itseään vanhempi, kelle voi puhua syvimmistäkin mietteistään, niin kannattaako olla huolissaan...?



Entä sitten sellainen pointti, että onko tytölle tehty selväksi riittävän usein, että hän myös kelpaa sellaisena kuin on, että te rakastatte häntä karvoineen sarvineen? Jospa tyttö tuntee, ettei kuulu joukkoon ja ettei häntä rakasteta, ja se saa hänet vetäytymään yhä kauemmas muista? Muun perheen yhteinen ilakointi ja hauskanpito varmaan vahvistaa näitä tunteita.



Luulen, ettei lapselle voi liiaksi kertoa rakkaudestaan, välittämisestään ja arvostamisestaan. Olisiko teillä tehtävää tällä saralla?

Isä muuttanut pois lapsen olessa 6kk ja lapsi muuttanut isälleen 1v ja äiti häipyi lapsen olessa 1,5v. Eli tämän ikäinen ei kylläkään paljon muista tuosta ajasta.

Ja pitääkö aina olla vikaa perheessä eikö lapsi sinällään voi olla se avun tarvitsija? Hänestä kyllä välitetään ja kaikkemme tehdään, mutta tie tulee vastaan, jos aina vuodesta toiseen hakkaa päätään seinään.

Ai että jos vanhemmat häipyy tarpeeksi aikaisin niin, että lapsi ei muista, se hylkääminen ei sitten muka tunnu missään?



Kyllä tuossa tapauksessa vika todellakin on vanhemmissa, ei lapsessa.



Yritä nyt oikeasti katsoa asiaa sen lapsen näkökulmasta, etkä oman napasi läpi.

Ehkä hän on vaan erilinen, totta. Hänelle kyllä osoitetaan sanoin ja teoin, että hänestä välitetään,halauksista hän ei pidä, mutta näilläkin kun hänellä on ns. hyvä päivä. Ja olemme asiasta puhuttaessa korostaneet, että meille hän kelpaa tälläisinään. Kyse onkin siitä kuinka vaikeaksi hänen elämänsä muodostuu aikuisena vai pitääkö meidän ajatella, että se on sitten hänen ongelmansa?

Emme myöskään ole sitä mieltä, että meidän muiden pitäisi lopettaa hauskanpito yms. yhden osallistumattomuuden takia. Onko se silloin oikein perheen muita lapsia kohtaan?

teidän mittatikkunne mukaiseen hassutteluun jos hän ei kerran siihen vastaa myötäsukaisesti. Se vaan korostaa sitä että hän on erilainen kuin muut ja jotta te voisitte hyväksyä hänet te haluaisitte hänen olevan samanlainen kuin te sen sijaan että hän on oma itsensä.



Yrittäkää sen sijaan puhua hänelle sellaista kieltä mitä hänkin puhuu. Hän vastaa kun kysytään, siispä kysytte.

Tekeekö jompikumpi teistä asioita pelkästään tytön kanssa? Voisiko hän siis kaivata silloin tällöin jakamatonta huomiota isältään? Aika hulluluta tuntuu, jos lapsi ei koskaan ole innostunut mistään, eikö tämä kertoisi masennuksesta, jota voi ilmetä lapsillakin ja ilman mitään sen erityisempää "syytä?"

kunnollista psykoterapiaa lapsuudentraumojensa takia.



Teidän pitäisi myös perheenä mennä perheterapiaan, jotta saatte perheellenne toimintatavat, joissa kaikille on sija.

Se, että rankkoja asioita tapahtuu ikäkautena, josta ei jää samanlaista kielellistä omaelämänkerrallista muistijälkeä kuin myöhemmistä kokemuksista ei mitenkään paranna asiaa, päin vastoin. Nämä kokemukset eivät katoa tai ole vähemmän merkityksellisiä siksi, että niitä on vaikea muistella kielellisessä muodossa. Niiden käsittely on erityisen haastavaa, ja ammattiapu todella voisi olla tarpeen! Kuvauksesi tyttärestä herättää epäilyn kroonisesta masennuksesta. Jos tytär olisi halukas, niin jokin muu kuin puhuttuun kieleen perustuva terapiamuoto voisi olla optimaalisin (esim. musiikki- tai ratsastusterapia). Mutta ennen kaikkea: rakkautta hän tarvitsee ja murrosikäisenä vanhempien ihailua ja kannustusta ja hyväksymistä sellaisena kuin on! Kuunnelkaa tytärtä, älkää yrittäkö muuttaa häntä.

kyllä me rakastamme sinua tällaisenaan (vaikka sinä olet tuollainen), mitä sinulle jäisi tästä päällimmäisenä mieleen? Se että sinua rakastetaan sellaisena kuin olet vai se, että perheen mielestä siinä on jotain vikaa että olet tällaisinään...?

Ehkä hän on vaan erilinen, totta. Hänelle kyllä osoitetaan sanoin ja teoin, että hänestä välitetään,halauksista hän ei pidä, mutta näilläkin kun hänellä on ns. hyvä päivä. Ja olemme asiasta puhuttaessa korostaneet, että meille hän kelpaa tälläisinään. Kyse onkin siitä kuinka vaikeaksi hänen elämänsä muodostuu aikuisena vai pitääkö meidän ajatella, että se on sitten hänen ongelmansa? Emme myöskään ole sitä mieltä, että meidän muiden pitäisi lopettaa hauskanpito yms. yhden osallistumattomuuden takia. Onko se silloin oikein perheen muita lapsia kohtaan?

Se on aika paljon.

Isä muuttanut pois lapsen olessa 6kk ja lapsi muuttanut isälleen 1v ja äiti häipyi lapsen olessa 1,5v. Eli tämän ikäinen ei kylläkään paljon muista tuosta ajasta. Ja pitääkö aina olla vikaa perheessä eikö lapsi sinällään voi olla se avun tarvitsija? Hänestä kyllä välitetään ja kaikkemme tehdään, mutta tie tulee vastaan, jos aina vuodesta toiseen hakkaa päätään seinään.

että tyttö saattaisi kelata syitä sille, miksi äitinsä hänet hylkäsi =(

Traumaattinen asia kenelle tahansa, saati nuorelle tytölle.

Vaikka oltiin ns. ydinperhe.



Kulki tietysti perheen mukana, mutta ei osallistunut mihinkään omaehtoisesti. Lähti esim. veneretkille mukaan, söi eväät jne, mutta ei koskaan "hassutellut" tai kertoillut juttuja tms.



Nykyään 33 v. Mun vanhemmat ei hyväksy hänen tyttöystävää, me sisarukset ollaan todella todella helpottuneita, että hänellä on mieluisaa seuraa.



Kävin viime kesänä. Siis tämä tyttöystävä kutsui heille. Asuvat ihan korvessa, käyvät kerran kuukaudessa kylällä ja ostavat pakastimen täyteen ruokaa.



Kumpikaan heistä ei käy töissä, tuilla elävät. Tiukan paikan tullen lainaavat multa ja aina, ilman pyytämättä, maksavat takaisin erissä.



Toivottavasti tyttö aivan näin syrjäydy. Mutta, mun veli tuntuu olevan ihan tyytyväinen, tai ei ainakaan mistään valita.



Kävin siis viime kesänä kaksi päivää heillä. Veli teki hyvää ruokaa ja tyttöystävä laittoi mulle saunan. Meitä oli kolme ja melkoista yksinpuhelua kävin.

Haluan korostaa, että olemme apua hakeneet sitä saamatta, koska lapsi on psyklogien mielestä tasapainoinen ja kertoo positiivisesti perheestään. Koska koulussakin on sosiaalisia ongelmia, joita opettajan kanssa olemme rakentavasti puhuneet, hän tilanteen ymmärtää. Näin ollen näiden vastausten perusteella ilmeiseti myös opettaja saa mennä hoitoon.

Oma sukuni on tytön otanut avosylin vastaan kuin myös minä, siitä tässä ei ole kyse. Meillä on tytön kanssa yhteinen harrastus, viikoittain tapahtuva. Hän saa halutessaan meidän molempien huomiota yhdessä ja erikseen. Sanojensa mukaan hän ei sitä kovin usein kaipaa.

Että Kiitos syyllistämisestä, kun oikeasti on huolissaan toisesta, saakin kuulla olevansa hoidontarpeessa itse!

lynkkaamaan, vaikka joku vaan kyselee mielipiteitä/apua! Ei meistä kukaan taida olla lastenkasvatuksessa erehtymätön, oli kyseessä sitten oma tai lapsipuoli. Itselläni on myös lapsipuoli, joka asuu kanssamme ja kaksi omaa lasta ja jokaisen kanssa olen tehnyt virheitä; osan ihan omaa kypsymättömyyttä/tietämättömyyttäni ym. Ei kai ap:kään väitä olevansa täydellinen vaan umpikujassa ja av-mammat ne vaan jyräävät päälle! Tyhmää olisi jättää tytön tilanne kokonaan huomiotta!

Ap: tekstissä kerrottiin vain mistä muu perhe tykkää ja että se kelpaa tytölle. Onko hänen elämässään mitään mistä hän pitää tai mikä häntä kiinnostaa? Musiikkia, elokuvat, harrastus, kirjat? Jospa te muut yrittäisitte kiinnostua näistä ja osoittaa sillä lailla kunnioitusta tyttöä kohtaan. Se pitää vaan tehdä niin että ensin itse mietitte mitä se kiva voisi olla ja alatte kysellä siitä. Jos menet tytön huoneeseen ja kysyt, että mikä sua kiinnosta akun kerta meidän jutut ei kiinnista, niin hän ei varmaankaan vastaa mitään.



Samoin jos tyttö on jossain asiassa hyvä, kehukaa kovasti. Autteleeko kotitöissä, onko kiltti koulussa? Löytäkää se positiivinen puoli tuosta vetäytyvuudestä: hän ei ilmeisesti myöskään häiriköi tai joudu riitoihin. Sosiaalisesti vetäytyvä voi olla sosiaalisesti hyvinkin taitava ja osata lukea sos. tilanteita paremmin kuin vilkkaammat, jotka eivät huomaa mitä muut tekevät. Aikuisena hän saattaa hyvinkin ottaa nämä taidot käyttöön ja pärjätä hiensti elämässään.



Jos tyttö tuntuu olevan onneton, se on toki ongelma. Nyt vain kuuosti siltä, että hänen erilaisuutensa on teille ongelma.