Loukkaannuin ihan hirveästi ystävilleni- turhastako?

heidän kanssaan kuuluu vain puhua paskaa ja juoruta muista.



Terveisin

kokemusta on

Psykiatrit ja psykologit ovat nykyään sitä varten että heille käydään huolet kertomassa siihen heidän 200€ tuntipalkan hintaan. Ystävyys on muuttunut =)

Mutta väkisin tulee mieleen eräs tuttuni, joka jokaisessa illanvietossa jaksaa valittaa siitä, miten huonosti hänen asiansa ovat. Aina kun joku yrittää kertoa jostain oman elämänsä iloisesta käänteestä, tämä tuttu kääntää puheen itseensä ja miten huonosti hänellä tämäkin asia on. Lisäksi hän kärsii mielenterveusongelmista mikä osaltaan ilmeisesti aiheuttaa täydellisen tilannetajun puutteen sen suhteen milloin sopii olla äänessä ja milloin kannattaisi olla hiljaa ja antaa toisten kertoa omia juttujaan. Kyseisellä tutulla on ollut todella rankkaa elämässä, eli turhasta hän ei tosiaankaan valita, mutta em. syistä johtuen hänen läsnäolonsa muuttaa aina iloisen illan tunnelmaa astetta vaivaantuneempaan suuntaan.



En tarkoita että olisit samanlainen, mutta tämä on kuitenkin ehkä osittain se toinen näkökulma, joka ystävilläsi on. He ovat tulleet saunailtaan pitämään hauskaa, ja jos ilta alkaa sillä että yksi lyö tiskiin kaikki mahdolliset vastionkäymisensä, siitä on vaikea jatkaa kepeillä aiheilla eteenpäin. Toki todella tahditonta verrata vastoinkäymisiäsi silmänympärysvoiteen löytämisen vaikeuteen, mutta tuo saattaa olla vain kömpelö yritys viedä puheenaihetta takaisin mukavaan, jutustelevampaan suuntaan, johon kaikki voivat sitten osallistua.



Itse olen mielelläni tukena ja olkapäänä ystävilleni vaikeinakin hetkinä, mutta yleensä näistä asioista on mukavampi jutella pienellä porukalla tai kahden kesken. En tarkoita että isommissa illanvietoissa asia täytyy lakaista maton alle eikä siitä saa ollenkaan puhua, mutta ottamalla ongelmansa puheenaiheeksi vetää väistämättä huomion itseensä, ja toisten voi olla sen jälkeen hankala jutustella niitä näitä, koska kaikki oman elämän aiheet tuntuvat niin pinnallisilta ja ongelmien vähättelyltä. Varsinkin kuin tuossa tuli jo melkoinen arsenaali yhdellä kertaa käsiteltäväksi.



Itselläni ei tosiaan suuria suruja ole ollutkaan, mutta pienemmissä vastoinkäymisissä, esim silloin kun minut irtisanottiin vanhasta työpaikastani, kerroin kuulumisia kysyttäessä miten asia on ja tottakai se poiki seurueelta jatkokysymyksiä, joihin vastailin mutta sen jälkeen kiiruhdin jo vakuuttamaan että hyvin pärjäillään ja tiedustelin toisen kaverin uudesta parisuhteesta. Tämä kuuluu mielestäni ihan perus-kaverietikettiin, ettei jäädä suuremmalla porukalla märehtimään yhden kuulumisia liiaksi, vaikka välillä menisi vähän huonomminkin.

minäkin olen ollut toisinaan loukkaantunut muutamille ystäville, jotka eivät ole ymmärtäneet oman elämäntilanteeni vaatimuksia. Jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa ja ex-puoliso aiheutti paljon hankaluuksia. Moni exänkin tuntenut MINUN YSTÄVÄNI puolusteli exän tekoja, vaikka eivät kuitenkaan itse olleet exän kanssa varsinaisia ystäviä - vain tuttuja minun kauttani. Kun itse tietää hyvin, miten asiat ovat, ja toisaalta elää tietyn tunnetilan vallassa, ei tilanteen vähättely auta asiaa pätkän vertaa.



Olenkin joskus ajatellut, että jos/kun muutama ystävä on samojen ongelmien edessä kuin itse olen viime aikoina ollut, ei minulta paljoa sympatiaa heru...

Juu, niin se on, että tilannetaju on kaiken a ja o. Nimenosaan suuressa seurueessa fiksu ihminen ei vie kaikkea tilaa omine ongelmineen vaan jakaa vaan jonkun akuutimman jutun jos on pakko ja sitten on muidenkin vuoro. Sekin tietysti riippuu tilanteesta, jos ihmiset ovat sillä kuuntelevalla tuulella ja keskustellaan elämän suurista kysymyksistä yhdessä, niin mikä sen hienompaa.



Yksittäisen ystävän kanssa oleminen on eri asia. Hyvän ystävän kanssa voi puhua mistä vaan. Joiltakin ihmisiltä ikävä kyllä puuttuu kyky tai uskallus käsitellä vaikeita asioita, eivätkä he tee sitä tahallaan. Sellaisten ystävien kanssa täytyy sitten vaan hömpöttää tai lakata tapaamasta, turha siitä on katkeruutta kantaa, että toisesta ei ole syvempään kanssakäymiseen. Minusta se on vähän säälittävä ominaisuus ja veikkaisin että sellaiset ihmiset ovat ihan palasina siinä vaiheessa, kun heille itselle tapahtuu jotakin todella vaikeaa elämässä.



Masentuneiden ystävien kanssa toivoo että se masennus hellittäisi jossain vaiheessa. Tosi raskaaksi se käy, jos sitä kaikista syvintä alhoa riittää vuodesta toiseen. Minulla on yksi ystävä, jonka masennus ei hellitä ollenkaan vaikka vuodet (ja vuosikymmenet..) kuluvat, mutta hän jaksaa olla kiinnostunut myös minun asioistani ja repii sarkastista huumoria omasta elämästään ja olemisestaan, joten hänen seuraansa jaksaa ihan hyvin.

Se suru on vaan on sellaista, että ei se ikinä pois mene. Sitä toivoisi, että voisi jakaa ystäviensä kesken, saisi samalla käytyä sitä surutyötä läpi ja muisteltua rakastaan.



Itse olen lapseni menettänyt ja siinä samassa yhteydessä useamman ystävänkin. Kai monia pelottaa niin se suru, että eivät oikein uskaltaneet kohdata millään lailla. Väistämättä se ystävyys siinä väljähtyy jos ei pysty olemaan ystävä silloin kun on pahin hetki.



Siitä on sitten aika vaikea sen surevan jatkaa kevyttä jutustelua kun ystäväksi luultu ei pysty edes sanomaan olevansa pahoillaan. Ymmärrän siis sinua ap oikein hyvin.

minäkin olen ollut toisinaan loukkaantunut muutamille ystäville, jotka eivät ole ymmärtäneet oman elämäntilanteeni vaatimuksia. Jäin yksin kahden pienen lapsen kanssa ja ex-puoliso aiheutti paljon hankaluuksia. Moni exänkin tuntenut MINUN YSTÄVÄNI puolusteli exän tekoja, vaikka eivät kuitenkaan itse olleet exän kanssa varsinaisia ystäviä - vain tuttuja minun kauttani. Kun itse tietää hyvin, miten asiat ovat, ja toisaalta elää tietyn tunnetilan vallassa, ei tilanteen vähättely auta asiaa pätkän vertaa. Olenkin joskus ajatellut, että jos/kun muutama ystävä on samojen ongelmien edessä kuin itse olen viime aikoina ollut, ei minulta paljoa sympatiaa heru...

"tietää" miten asiat on omalta kohdalta. Tosin se "tieto" ei ole ihan objektiivista.

Mulla on yksi kaveri, jolla on ihan hirveä exä... no todellisuudessa se on ihan tavallinen mies, joka vain tän kaverini mielestä tekee kaiken väärin. Siis aina. Ja ihan kaiken. Tyyliin kaveri narisee, että exä ei osta pojalle fillaria--> exä ostaa, kaveri narisee, että nyt se meni ostamaan sille fillarin, mutta ihan väärän värisen, HÄNEN olisi pitänyt saada valita mitä exä omilla rahoillaan ostaa... listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Tuo kaverinikin on ihan varma, että exänsä on maailman kaamein otus, eikä ollenkaan tajua, miten paljon tuo mies oikeasti osallistuu lastensa elämään, ja miten helvetin hankalaan rakoon hän itse koko ajan miestä ajaa.

Olin ystäväni tukena, kun hän menetti aviomiehensä. Otin tavaksi tavata tai soittaa hänelle joka päivä ja kysyä, miten menee. Hyvin usein hänellä meni huonosti sen takia, että ystävät ja tuttavat olivat hänen mielestään sydämettömiä. Esimerkiksi se, kun menehtyneelle vähemmän läheisest surivat, oli hänen mielestään loukkaavaa. Olihan hänellä sentään todellinen suru, ei niillä muilla. Tämä tyytymättömyys toisten reaktioihin ja tapaan lohduttaa kuuluu nähdäkseni asiaan yhtenä surutyön vaiheena. Surevalla on tarve olla vihainen jollekin, ja kun jumalan kanssa ei enää nykyään monikaan ole niin läheinen että olisi hänelle vihainen, ollaan sitten ystäville.

kurjaan oloosi.



Ehkä he yrittävät piristää sinua ehdottamalla jotain tekemistä murehtimisen sijaan.



Mä olen ainakin ihan uupunut yhteen läheiseen, joka vaan suree ja suree eikä edes halua tehdä mitään muuta.

sanoa, loukkaannutko turhasta ystävillesi. Noin äkkiseltään kuulostaa, että sinulla on harvinaisen ymmärtämättömiä ja itsekkäitä ystäviä.



Mutta... Itse olen korviani myöten täynnä yhtä ystävää, jota elämä kohtelee koko ajan kaltoin. Melkein joka kerran kun tavataan, joku on häntä loukannut. Hänellä on vaikea elämäntilanne, ja oikeasti raskasta, mutta välillä tekisi mieli sanoa, että jokaisella on välillä raskasta ja kaikilla on omat murheet kannettavana. Olen tähän asti vain kiltisti kuunnellut ja myötäelänyt, mutta alkaa kypsyttämään, että ei vaan jokaista asiaa voi ottaa niin raskaasti.



Niin, siis tuntematta sinua, ja tapaasi käsitellä asioita, on vaikea sanoa, onko sinun tavassasi ilmaista itseäsi korjattavaa, vai onko ystävissäsi vikaa. Asioilla vain tahtoo olla kaksi puolta.

Vähän asian vierestä, mutta menkööt.



OLen parikymppinen ja elämäni on ollut yhtä helvettiä itsestäni riippumattomista syistä (vanhemmat sairaita, sijaisvanhemmat sairaita, hyväksikäyttöä, pettämistä suhteessa, huonoa tuuria jne.). Kun nyt olen alkanut pikkuhiljaa seistä taas jaloillani edes jotenkin (= en tarvitse akuuttia sairaalahoitoa/yritä itsemurhaa), olen huomannut että minulla ei ole enää MITÄÄN kiinnostusta perheeni (= lapsi & mies) ulkopuolisiin ihmisiin! "Ystäväni" eivät ole missään elämänvaiheessa ymmärtäneet minua, mikä onkin täysin normaalia- mutta se aiheutti ajan myötä sen, etten enää edes viitsi yrittää kiinnostua muista. En koe olevani parempi ihminen kuin muut ikäiseni, mutta välillä ärsyynnyn kovastikin turhanpäiväisistä jutuista (aiheena ryyppääminen/valittaminen turhista) ja tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Vasta nyt viime kuukausina olen antanut itselleni luvan "kiukutella" muille ihmisille, ennen vain hymyilin muka-kiinnostuneena ja itkin sitten yöt.

minusta tässä ketjussa on hyviä näkökulmia.



Mua harmitti, kun olin innolla odottanut 30-vuotisjuhliani, järjestänyt niitä monta päivää. Sitten yksi ystäväni tuli itkemään sinne jotain riitaa sen hetkisen poikaystävänsä kanssa. Ok, todella kurjaa hänelle, mutta kyllä mua harmitti, että juhlat menivät 30 hengen osalta tämän kaverin lohdutteluksi.



Saivat asiansa selvitettyä 2 päivän päästä. Olisin suonut, että joku toinen ystäväni olisi vaikka ollut itse pois juhlista ja lohdutellut häntä.



Anteeksi vaan itsekkyyteni.



Toisella ystävällä oli ongelmia avosuhteessa juuri mun häiden alla. Hän soitti ja kysyi, tarvitsenko apua ja kertoi, että hänellä on kyllä tosi paha olla, eikä kauheasti jaksa, mutta voi kyllä auttaa. Sovittiin, että juhlitaan ne häät ja sitten mietitään suhdekuvioita parin päivän päästä. Näin tehtiin ja kaikilla ok mieli.



Tällä tarkoitan, että olisi hyvä miettiä, milloin ongelmansa ottaa esille. Eli vaikka on kuinka vaikeaa, on melko itsekästä myös vielä kaikki positiivinen energia muilta.



Lisäksi se on totta, että toisen suruun on hyvin vaikea suhtautua juuri sillä tavalla kun toinen haluaa. Siksipä olisi hyvä pitää mielessä, että ihmiset (naisetkaan) ei ole ajatusten lukijoita ja olisi hyvä sanoa, miten haluaa tulla kohdelluksi. Itse kun olen lohduttanut ihmisiä, on ollut hirveän helpottavaa, että jos olen sanonut, "olen surullinen puolestasi, mutta en oikein tiedä, mitä voin sanoa tai tehdä", sureva on sanonut, että "ole vain siinä vieressä" tms.

Eli vaikka on kuinka vaikeaa, on melko itsekästä myös vielä kaikki positiivinen energia muilta.

Ehkä tässä vaan on se, että puolison tai lapsen kuolema on niin suuri suru (ja ymmärsin ap:lla näin olevan), että siinä ei kyllä hirveästi ole energiaa huolehtia, että toiselle jää vielä hyvä mieli. Se on kyllä aika kohtuuton vaatimus.

Vaan sen takia vertaistukiryhmät ovat hyviä. Siellä muutkin ymmärtävät mistä on kyse, eivätkä aseta kohtuuttomia vaatimuksia suremiselle.

ihmettelen vaan, että on energiaa mennä saunailtaan kuitenkin. Mieluummin vaikka seurakunnan sururyhmään.

Eli vaikka on kuinka vaikeaa, on melko itsekästä myös vielä kaikki positiivinen energia muilta.

Ehkä tässä vaan on se, että puolison tai lapsen kuolema on niin suuri suru (ja ymmärsin ap:lla näin olevan), että siinä ei kyllä hirveästi ole energiaa huolehtia, että toiselle jää vielä hyvä mieli. Se on kyllä aika kohtuuton vaatimus. Vaan sen takia vertaistukiryhmät ovat hyviä. Siellä muutkin ymmärtävät mistä on kyse, eivätkä aseta kohtuuttomia vaatimuksia suremiselle.

Mä ymmärsin niin, että ap ja se saunaillassa ollut eivät olleet samoja ihmisiä. Kyseessä olivat eri surutkin.

ihmettelen vaan, että on energiaa mennä saunailtaan kuitenkin. Mieluummin vaikka seurakunnan sururyhmään.

ehkä sitä kuvitteli saavansa ystäviltään apua?

En tosiaan ole kokenut elämässäni vain yhtä suurta surua perheessä, vaan useamman. Taakka tuntuu kohtuuttomalta. En ole ystäviäni juurikaan rasittanut purkamalla tunteitani, olen paremminkin tyyppiä, joka pitää liikaakin sisällään. Sen verran tilannetajua kyllä on, että saunaillat ja juhlat eivät ole ne hetket, jolloin toisin suruani esiin (enkä tosiaan ole ollut saunaillassa). Loukkaavaa on eniten ollut se, että kun on tullut tilanne, jossa olen tuonut oman suruni ja väsymiseni esiin, kuten vaikka jos pitäisi käyttää hirveästi energiaa ja aikaa johonkin ylimääräiseen tekemiseen, ja olen sanonut, että minulla ei ole siihen voimia, he eivät pidä sitä oikeana syynä kieltäytyä, koska kaikilla muillakin tulee elämässä eteen murheita. ap

Mä en rasita ystäviäni/kavereitani purkamalla tunteitani heille. Siis ihan jotain sellaista pientä, arkipäiväistä mitä nyt jokaisella on aina joskus.



Oma "tunnevarasto" onkin aina välillä aika täynnä mutta silloin lähden yleensä metsään kävelemään.

Fyysistä väsymystä ei niinkään tunne mutta henkinen paha olo kyllä aika hyvin aina laimenee ulkoilmassa.



Juhlat yms tapahtumat ei ole mielestäni oikeita paikkoja purkaa tuntojaan koska välissä on useimmiten alkoholi ja ainakaan vaikeista asioista puhuminen ei omasta mielestä tunnu silloin järkevältä.



Olen aina ihmetellyt niitä naisihmisiä jotka pillittää kokonaisen illanvieton kun muut haluaisivat pitää hauskaa.



No, kai jokainen tavallaan purkaa pahaa oloaan.



Ihmisten voimavaroja on turha vertailla, joku toinen jaksaa aina ja joku toinen ei ihan aina.

Ja jokainen käsittelee ihan eri tavalla ja voimavaroin vaikeita asioita.

Toisilla vain on niin musta-valkoinen elämänkatsomus että he eivät halua nähdä että ihmiset ovat erilaisia.

Suru on ilmeisesti vaikea kohdattava. Minulla on sama kokemus, että ihmiset kaikkoavat ja mitätöivät surua. Harvalla on riittävästi empatiaa ottaa vastaan surevan ajatukset tunteet.



Toivottavasti saat puhuttua perheessäsi tai vaikka vertaistukiryhmässä. Itse olen kokenut sen hyväksi kanavaksi. Puhuminen on tärkeää, saa käytyä tunteitansa läpi.



aiempi kirjoittaja, jolta on lapsi kuollut.