Noin 35-40 vuotiaat naiset, minkälaista kriisiä pukkaa parhaillaan?

Olenko naimisissa oikean miehen kanssa? Laihdunko ikinä? Voisinko tehdä työkseni jotain palkitsevampaa? Onko pk-seutu sittenkään oikea asuinseutu minulle? Olenko hyvä äiti lapsilleni?



Muuten menee huippuhyvin ;)

Ehdinkö saada maisterin paperit ennenkun täytän 40?



Siinäpä se oikeastaan... Paino ja ulkonäköasiat kohdallaan, mies on juuri se ainut ja oikea, samoin asuinpaikka, lapset, koti ja kaikki muukin.



Ei siis välttämättä täytä tämä mun tilanne kriisin vaatimuksia =)

ei sen sen kummempia, kuin että saisipa olla hetken rauhassa lapsilta tai jospa saisi parempaa seksiä ja toisaalta taas elämä on ok.

Parasta aikaa elän elämäni parasta aikaa :)) Kiva koti, ihana mies ja lapset. Pitkä parisuhde tuntuu olevan kukoistuksessaan, työ on mieluista ja lapsetkin päästävät jo vähän helpomalla. Juuri nyt en kaipaa muuta.



Toisen vanhempani sairaus on ainoa asia, joka vaivaa - sille ei valitettavasti voi tehdä mitään, mutta ei ole kuolemaan johtava sekään, onneksi.

Tajusin tänään, että monet mun ikäiset naiset on sivistyneempiä, koulutetumpia, paljon paremmin palkattuja ja onnekkaampia kuin mä. Ei se niin pahalta tuntunut. Mutta tajusin sen vaan syvällisemmin kuin ennen. Olen elänyt aika keskivertotuloksin, vaikka unelmat oli isommat. Nyt mietin, että mitähän tässä on vielä tarjolla. Ja toisaalta on niin paljon hyvää, mitä olen saanut. Pelottaa vanheneminen ja kuolemakin. Elämän lyhyys alkaa valjeta. Kyllä se on vähän kriisin paikka.

hermot piukalla, en jaksa olla ihanteeni mukainen äiti

Olen halunnut alusta asti (v. -95 tänne muutettu) mutta olen yrittänyt sopeutua siihen ajatukseen että elämä on täällä. Lapset ovat täällä syntyneet ja katsovat tietenkin olevansa täällä kotonaan ja ovat jo sen verran isoja ettei heitä ihan noin vain voi repiä synnyinseudultaan. Mieskään ei halua takaisin. Meillä on kummallakin työt täällä, samoin harrastukset ja ainakin mulla paljon ystäviä. Kuitenkaan en tunne olevani kotona täällä. Olin kotona joulun aikana yli viikon ja siellä kaikki ahdistus oli tiessään - heti kun tultiin takaisin tänne alkoi taas ahdistaa. Tällä hetkellä uhraudun perheen takia, mutta miten kauan kestän sitä vielä - 13,5 vuotta jo takana.) Silloin nuorena olin tyhmä enkä tajunnut etten ikinä pääse takaisin kun kerran kotipaikkakunnalta lähden. (Meillä on neljä yhtä vastaan tässä asiassa eikä kai mulla ole oikeutta sekoittaa muiden elämää oman "sopeutumattomuuteni takia"...)



T. nimim Mun koti ei oo täällä - kuin suoraan mun elämästä :(

Kuten tuossa joku aikaisemminkin sanoi- se peilistä katsova pyylevähkö tätiytyvä ihminen ei voi olla mä:( Parisuhdekin taitaa vedellä viimeisiään. Moni asia elämässä on hyvin, ja olen oppinut arvostamaan monia asioita itsessäni ja tekemisissäni. Nyt otan työn alle sen asian, että sisäinen "kauneuteni" pääsisi näkymään ulospäin- en halua kantaa tällaista latistunutta arkinaamaria lopun ikääni. Elämä kun on rajallinen aika- sen on tähän ikään mennessä myöskin tajunnut.

miks ei lapset osaa olla kirkumatta, erosin miehestäni. työ sucks, etsin koko ajan parempaa. Muilla on kaikkee, mulla ei mitään...hiukset on ihan hirveet ja naama ku norsun perä



Eli kriisiä on kerrakseen!!

ikää 36

Muuten asiatbolisivat ihan hyvin.

Tänä vuonna tulee pyöreät 40 täyteen ja elämä on tosi mukavaa.Lapset kasvaa, niiden kanssa saa harrastaa kaikenlaista, parisuhde hyvällä tolalla, kiva työ ja ihana asuinympäristö- ei vois enempää vaatia. Itseä kohtaan osaa olla armollinen, tekee sen mitä ehtii, jaksaa ja haluaa.

La vita e bella!

Kuitenkin tämä on tuttua ja turvallista ja lapsiakkin on.



Haaveilen vain paremmasta ja siitä suuresta rakkaudesta.



Eli paha kriisi



N39

Parisuhde vitsi.

muuten menee kohtuu hyvin

eikä minkäänlaista kriisiä pukkaa! Elän parasta aikaa. Ja kiitos geenien, naamakin rypytön ja olo on tyttömäinen.

Muutama kilo "ylipainoa" (ei esim. painonvartijoiden mukaan, mutta omasta mielestä) ja ilmeryppyjä (äkäisen näköinen). Ammatti on jo vaihdossa (opiskelua jäljellä vajaa vuosi), perhe ja parisuhde hyvinkin ok! Nuorin lapsi jo eskarissa ja isommillakin menee hyvin. Kriisiä ajoittain, ei suurempaa ongelmaa loppujen lopuksi. Ja ikää 39v.

Sekä masennus, ettei mies enää halua lapsia, ei suostu siitä edes keskustelemaan. Olen suruni kanssa yksin. Tiedän, että olisi viimeiset mahdollisuudet yrittää vielä yhtä. Pohdin, että onko tämä riittävää vai ei, niin mielelläni vielä yhden haluaisin, olen elämäni kunnossa, taloudellinen tilanne loistava, ikäeroa edellisiinkään ei tulisi kuin 5-7 vuotta, jne. Miksi mulle kävi näin?