Pelkäätkö että lapsesi ovat akuisina tyytymättömiä sinuun äitinä/vanhempana?

Sehän on jopa lasten velvollisuus.

Meillä on ollut lapsen kanssa todella tulinen alkutaival (lapsi alle kouluiän), tapellaan vähän väliä. Mutta siitä huolimatta rakastetaan toisiamme aivan äärettömästi. Vaikka välillä huomaan kihiseväni raivosta, niin huomaan myös miten paljon kuitenkin lasta rakastan enkä koskaan haluaisi hänestä eroon.



Uskon, että varmasti teen virheitä, asioita, josta lapsi ainakin murrosiässä suunsa avaa (luulen olevani aika tiukka ja varmasti pidän kovaa kuria bileiden jne suhteen ja siitä saadaan lisäriitaa ;)), mutta toivoisin, että hän myöhemmin ymmärtää, että olen tehnyt asiat vain hänen parastaan ajatellen.

Toivoisin, että voisimme elää niin, että lapsi kokee, että voi puhua äidilleen mistä vaan, eikä koskaan tarvitse ajatella, että pitääköhän äiti tyhmänä.



Oma suhde äitiini katkesi vuosia sitten (lapseni syntyessä), eikä se lapsuudessakaan mitenkään lämmin ollut. Harmi sinällään, koska kyllä sitä äitiään kaipaa... Oli äiti millainen hyvänsä.

En ole ollut täydellinen vanhempi, mutta parhaani olen yrittänyt ja yritän. Toivon, etteivät lapset jää märehtimään minun virheitäni.



Toivon myös, että lapset kasvavat sillä lailla irti minusta, että näkevät kuitenkin virheet, joita olen tehnyt! Joskus näkee sellaisia aikuisia, jotka edelleen idolisoivat äitiään/isäänsä, eivätkä osaa ollenkaan ajatella häntä ihmisenä, ja se on aika säälittävää.

Välit omaan äitiini ovat huonot tai lähes olemattomat. Emme ole juuri missään tekemisissä keskenämme. Aiemmin asia ei niin haitannut, mutta esikoisen syntyessä olisin niin tarvinnut omaa äitiä, joka olisi välittänyt minustakin. Tuntui niin raskaalta aina vain antaa, antaa ja antaa.

mutta ymmärrän myös sen että täydellisiä vanhempia ei ole olemassakaan, teet niin tai näin, virheitä tulee. Mun mielestä kuitenkin pääasia on että teemme parhaamme, kuitenkaan nääntymättä siihen taakkaan koska sitten se taas kääntyy kaikkea tarkoitusta vastaan. Keskusteluyhteyden kun saisi aina pysymään jonkinlaisena.. se olis kaiken a ja o. Kuten joku jo kirjoitti, lapsilla on vähän niinkuin velvollisuus inhota ja aikuisilla velvollisuus olla "inhon kohteina" niin siitä tulee hyvä :) Kun lapsi kasvaa aikuiseksi ja perustaa joskus perheen, se auttaa ymmärtämään taas aivan eri tasolla. Sellasta se vanhemmuus vaan tuntuu olevan, ei mitään kiitollisinta hommaa välttämättä, mutta ihanaa silti!

lapset on jo niin isoja että pelkää olevani liian hyvä äiti ja eivät muuta ollenkaan kotoa.

Pelkään paljon enemmän sitä että pojat pettyvät sitten aikanaan vaimoihinsa ja näiden äitiyteen.



Pelkään että joutuvat liian isoihin saappaisiin nämä miniät. Ei minulla ainakaan huono kuva itsestäni ole :D

En pidä omastakaan äidistäni. Isääni taas en tunne juuri ollenkaan (vaikka asuin hänenkin kanssaan 20 vuotta).



En kuvittele tuntevani lapsianikaan. En tarvitse heitä. He kyllä tarvitsevat minua nyt, joten annan heille sen verran kuin jaksan. Jos he eivät aikuisena tarvitse minua mihinkään niin se ei minua sureta.

En pidä omastakaan äidistäni. Isääni taas en tunne juuri ollenkaan (vaikka asuin hänenkin kanssaan 20 vuotta). En kuvittele tuntevani lapsianikaan. En tarvitse heitä. He kyllä tarvitsevat minua nyt, joten annan heille sen verran kuin jaksan. Jos he eivät aikuisena tarvitse minua mihinkään niin se ei minua sureta.

En ole ollut täydellinen vanhempi, mutta parhaani olen yrittänyt ja yritän. Toivon, etteivät lapset jää märehtimään minun virheitäni. Toivon myös, että lapset kasvavat sillä lailla irti minusta, että näkevät kuitenkin virheet, joita olen tehnyt! Joskus näkee sellaisia aikuisia, jotka edelleen idolisoivat äitiään/isäänsä, eivätkä osaa ollenkaan ajatella häntä ihmisenä, ja se on aika säälittävää.

Esim. mieheni sisko idolisoi vanhempiaan vielä aivan täysillä vaikka on kohta 30-v ja itsekin äiti. En oikein ymmärrä tuollaista. Jotenkin hänellä on vielä LIIAN TIIVIS suhde vanhempiinsa. On tietyllä tavalla normaaliakin katkaista se suhde vanhempiin ja perustaa oma perhe.

Koska me KAIKKI olemme tavalla tai toisella kotivammasia.

Pelkään, että lapseni muistelevat aikuisena että äiti oli aina väsynyt ja kireä ja nalkuttamassa.

virheistä voidaan avoimesti keskustella. Haluan pystyä ottamaan vastaan lapseni tunteet ja ajatukset kritiikkeineen. Pelottavalta kuulostaa äidit jotka kuvittelevat kirjoista oppineensa täydelliseksi äidiksi.

Tietysti toivon, että meillä on hyvät välit. Mutta tietysti saa olla tyytymätön ja arvostella. En ole täydellinen, enkä halua että he täydellisenä pitäisivätkään. Olisivat sitten ehkä armollisempia itselleenkin.



En minäkään omia vanhempia pidä parhaina mahdollisina (lähinnä keskivertoina, jotka kyllä varmaan yrittivät ihan parhaansa), mutta en märehdi sitä yhtään, vaan otan vastuun omasta elämästäni.

Ei kai se ole tärkeää onko lapsensa mielestä tehnyt joskus väärin ja ollut väärässä? Kyllähän aivan kaikki tekevät virheitä lastensa kanssa, eihän äitiys tee kenestäkään konetta joka ohjelmoidaan täydelliseen äiti moodiin.Ei vaikka osaisi ulkoa kaikki Sinkkosen kirjat :)



Lapsen on tarkoituksenmukaista jossain vaiheessa inhota vanhempiaan jotta irroittautuisi omilleen ja aika moni kyllä aikuisina antavat vanhemmillen anteeksi heidän virheet. Säälittävät ihmiset jäävät roikkumaan johokin "mulla oli huono äiti" jankutukseen eivätkä ota vastuuta omasta elämästään ja onnellisuudestaan.



Uskon sen riittävän että rakastan lastani ja sen näytän. Varmasti hän valittaa että äiti karjui ja nalkutti eikä ollut tarpeeksi hiekkalaatikolla eikä ollut kiinnostunut pleikkarista yhtään. Mutta so what? Hän tietää olevansa rakastettu, muusta viis.

haluaisin että meillä olisi läheiset ja lämpimät välit hautaan saakka!

ole mikään velvollisuus vanhemmistaan tykätä. Siitä ajatuksesta kun lähtee niin huojentaa.

nyt esimurkun ja yhteensä viiden lapsen äitinä tajuan kyllä paljonkin tehneeni erilaisia virheitä ja olevani epätäydellinen ja raadollinen kasvattajana ja muutenkin.

teen parhaani vaistohin luottaen ja luen alan kirjallisuutta. Olen aika varma siitä mitä teen ja miten olen lapsia hoitanut.

Olen kuullut sellaisenkin määritelmän, että vanhemman osa on epäonnistua joko vähän tai paljon - kaikesta yrittämisestä huolimatta. Ja sitä on varmaan sokea omille virheilleen, jotka on erilaisia kuin omien vanhempien tekemät virheet. Kyllä ne lapset sitten aikanaan kertoo meille, missä me epäonnistuttiin...