Uskaltaako 38-vuotiaana vielä yrittää lasta?

Meillä on 2 lasta, teini ja alaluokkalainen. Vaikka vauvat on ihania ja periaatteessa ei pelottais vauvan yrittäminen, niin en suoraan sanoen enää jaksa. Ei kiinnosta valvomiset, syöttämiset, vaipanvaidot yms. Ei todellakaan huvita aloittaa uuden lapsen kanssa alusta kun edelliset on jo isompia. Mä uskon että ikä kuitenkin tulee tietyllä tavalla vastaan, väsyttää enemmän. Kyllä sitä jaksais jos olis pakko, mutta kun ei ole.



Me miehen kanssa mietittiin kovasti just näitä juttuja viime vuonna, että jos tehtäiskin vielä yksi, mutta lopputulos oli se että ei enää.

juuri täyttänyt 39 kun sain ensimmäisen lapseni. Tunsin silloin vasta olevani kypsä. Vauva on aivan terve. Ja todella kiltti lapsi. Ei ole öisin herättänyt kuin 1-2 kertaa.

Olen onnellinen, nyt poika on 3-vuotias. Meillä on aikaa toisillemme.

40v.äiti vauvan kanssa:alkoi nukkua yöt 2,5kk ikäisenä ja on tosi tasapainoinen ja tyytyväinen.

vaikkapa 39 ja 41 vuotiaana, kun miettiä, että tekiskö vielä kolmannen tai neljännen jne.



Jos saat esikoises 40 v., niin sähän et aloita mitään "alusta" eikä sulla ole takana jo yhtä

valvomisputkea. Mulla ainakin mietityttää just se, että jaksaako sen vaipanvaihto/uhmavaiheen vielä kertaalleen, kun ikääkin ja aikasempia valvomisputkia/lapsen sairasteluja takana jo vaiko eikö.



Itteni kohdalla oon kallistumassa sen puoleen, että tää "vauvakuume" on ennemminkin just sitä luopumisentuskaa. Että mitäs nyt, jos yksi elämänvaihe eli pikkulapsiperhe ja se pienen lapsen äidin identiteetti on lopullisesti ohi? Se on kuitenkin mulle ollut jotenkin keskeinen asia/rooli, vaikka töissäkin on kivaa ja mulla on ystäviä. Jotenkin tuntuu, että jos ei ole alle kouluikästä lasta, niin sitten siirtyy keski-ikäseks naiseksi nuoren naisen kategoriasta.



Eli vauvan hankkiminen tässä vaiheessa olisi kai yritys siirtää tuota omaa siirtymistä erilaiseen elämänvaiheeseen. Mikä hulluinta, musta on tosi ihanaa nyt, kun lapset on kouluikäsiä ja niitten kanssa mahtava harrastaa, jutella, kokkailla. Arki on oikeasti huippuhauskaa verrattuna siihen, kun olivat pieniä. Vaikka tietysti olivat suloisia, niin se "puistoilu" tai ylipäätään pienten kanssa ulkoilu, syömiset, pukemiset jne. oli tosi puuduttavia. Että ihan hullua, että sitten toisaalta muka haikailen sitä vauvaa ja uhmista lisäks tähän kuvioon.

Järki sanoo, ettei kannata sekoittaa onnellista ja tasapainoista perhettä. Kahden ekan ollessa pieniä parisuhdekin oli tiukalla, mutta nyt alkaa taas helpottaa. Miksi siis riskeerata siinäkin mielessä uudestaan?



Kaikki järkisyyt ovat kuitenkin tuntuneet vain tekosyiltä ja vauvakuume on pysynyt pinnalla. Käteeni osui kuitenkin yksi artikkeli, jossa kolmen lapsen äiti kertoi avoimesti siitä, kuinka kolmas lapsi ei ollutkaan vain 'yksi lapsi lisää' vaan 'yksi lapsi liian paljon' heidän perheelleen.



Pelkään, että meidän perheelle kävisi samoin. Artikkelissa kerrottiin esim., kuinka jo raskausaikana vanhemmat olivat vain keskittyyneet miettimään selviytymiskeinoja arkeen ja itse vauvan odotus oli jäänyt taka-alalle.