Lue keskustelun säännöt.
Te, joilla lapset pienillä ikäeroilla, miten olette jaksaneet?
25.10.2009 |
Meillä on lapset 2v 1kk, 1v 2kk ja 2kk. Meidän lapsiluvun piti jäädä kahteen, koska kakkosen raskausaika oli todella vaikea. Mutta kun kolmas ilmotti tulostaan niin ensin se oli järkytys, harkitsimme jopa aborttia, mutta lopulta päädyttiin siihen, että pidetään vauva.
Nyt vaan tuntuu todella raskaalta kun kaikki lapset on vielä tosi pieniä, ajan kanssa varmaankin helpottaa, mutta nyt se ei paljon lohduta. Isommat lapset on kerran kahdessa viikossa kummeillaan, mummolassa ym ja meillä on vaan vauva. Imetän eikä vauva hyväksy pulloa niin isäkään ei voi pahemmin auttaa, paitsi nukuttaa vauvan iltaisin, nukahtaa isin kanssa paremmin kun minun. Vaikeinta tässä on ehkä se, että meillä heräilee kaikki lapset vielä öisin, isommat ei enää syö yöllä, mutta silti pari kolme kertaa heräävät. Kakkosen tiedän olevan herkkäuninen ja havahtuu suht pieneenkin ääneen. Esikoinen nukkui vauvana paremmin mitä nyt. Näkee yöllä kait pahaa unta tai jotain, koska itkee unissaan ja kestää välillä pitkäänkin ennen kun rauhottuu.
Lisäksi meillä käy perhetyöntekijä, koska jo ennen nuorimman syntymää minulla oli masennuksen oireita. Lääkkeitä en masennukseeni syö, mutta terapiassa käyn.
Kommentit (51)
mitään neljän vanhimman lapsen ekoista vuosista. Kaksoset oli 1v2kk, kun kolmas lapsi syntyi ja neljäs lapsi syntyi, kun kolmas mukelo oli 1v1kk.
Kaksosten vauva-aika ei sinänsä ollut rankka, toinen oli helppo vauva, poju nukkui yöt läpeensä n. kolmikuukautisesta ja oli muutenkin tyytyväinen, mutta tuo toinen poju oli ja on vieläkin todellinen miespuolinen Pikku Myy, kaikki piti saada nyt HETI eikä viidestoista päivä ja poju heräsi joka yö vähintään 4 kertaa (ei tarvinnut tissiä, heräsi muuten vaan) ja heräilyä jatkui pitkälle yli 4 vuotiaaksi. Mutta onneksi päivisin nukkui hyvin.
Kolmas lapsi oli myös samanlainen Pikku Myy ja nukkui öisin todella huonosti (tuntui, että tuo heräsi jopa veljen yskähdykseen tai koiran kynsien rapinaan (asuttiin tuolloin kerrostalo kolmiossa) ja parin talon päässä olleella tiellä kulkeneeseen autoon), päivisin sama juttu. Nukkui ehkä max 15 minuuttia. N. vuoden ikäisenä sitten löydettiinkin mm. maito- ja vilja-allergiat ja läjä muitakin allergioita ja sen jälkeen yöt helpottui. Mutta päivisin tuo ei suostunut nukkumaan, ei vaikka mitä olisi tehnyt ja poika jättikin päikkärit kokonaan pois 1v4kk ikäisenä. Tai jos niitä max 20 minuutin tirsoja nyt edes pystyi päikkäreiksi kutsumaan.
Neljäs olikin sitten ylläriraskaus ja mietittiin miehen kanssa vakavissaan aborttia (vaikka kumpikaan meistä ei hyväksy aborttia kuin parissa tilanteessa), mutta päätimme pitää lapsen siitä huolimatta. Poika oli kuitenkin isoveljensä kaltainen helppo vauva, nukkui ja söi ym.
Nyt meille on syntymässä kahdeksas lapsi ja kaksoset on jo reippaita neljäsluokkalaisia ja nuo neljä vanhinta ovat kuin paita peppu, leikkivät paljon yhdessä jne.
Nämä kolme nuorempaa ovat syntyneet pidemmille ikäeroilla (ovat nyt 6v ja kaksoset on 3v) ja vaikka pienempien kaksosten vauva-aika oli rankka, niin 6v oli kuitenkin jo sen verran iso, ettei koko ajan tarvinnut äidin apua ja veljetkin kelpasivat leikittämäään jne. Eikä tarvinnut vaihtaa neljälle vaippapepulle samaan aikaan vaippoja.
Meillä oli äitini todella paljon apuna, hän tuli n. kerran viikossa meille yöksi ja nukkui poikien huoneessa ja hoiti yöheräilyt ja seuraavana päivänä vei kaksoset puistoon, että itse sain levättyä jne. Ilman häntä oltaisiin tultu mieheni kanssa pöpiksi. Hän myös otti kaksoset ja kolmannen pojan parin viikon välein koko viikonlopuksi hoitoon (tai sitten vaan kaksoset tai kolmannen pojan).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsilla ikäeroa 1v3kk. Ihan ei ollut suunniteltu juttu noin pian, vaikkakin toivottu.
Esikoinen aina ollut hyvä nukkuja ja suht rauhallinen. Oppi juuri kävelemään 2vk ennen kuin nuorempi syntyi. Keskittyi kävelemisen opetteluun ja tykkäsi kuunnella kirjoja ja varsinkin aina kun imetin vauvaa. Pysyi paremmin rauhallisena kun huomioitiin samaan aikaan. Ei ollut yli-innokas, eikä oikeastaan moksiskaan vauvasta. Itse kuvittelin tilannetta rankemmaksi. Noh, nuorempi valvotti ensimmäisen vuoden tosi rankasti ja kyllä meinasi usko loppua miten jaksaa päivät kun ei öisinkään saa nukkua. Esikoinen lopetti päiväunet vajaa 2v, joten se siitä päivän hetken omasta rauhastakin. Nyt lapset 2v10kk ja 1v7kk. Nuorempi juoksee ja kiipeilee joka paikkaan. Nyt oikeastaan taas tuntuu rankemmalta. Kolmonen on silti ollut haaveissa jo siitä asti kun nuorempi tuli 3kk. Vaikka se vuosi olikin rankka öiden takia, niin aivan ihanaa aikaa oli ja selkeät muistikuvat on kyllä tuosta ajasta.
Selkeät päivärytmit ja ruoka-ajat on olleet meilläkin. Päiväuniajoista pidetty kiinni, vaikka vanhempi niitä ei olekaan kohta vuoteen enää säännöllisesti nukkunut. Tuon kanssa sitten jotain leppoisaa tekemistä keksitty, mitä ei saa tehtyä kun nuorempi on hereillä. Omaa aikaa on revittävä että jaksaa. Vaikka sitten vaan hetkeksi lenkille yksin välillä. Kuvittelin siltikin rankemmaksi tämän pienen ikäeron, mitä se on ollut. Ja ihana huomata miten paljon nuo jaksavat nyt jo keskenään touhuta, pitää hauskaa ja riidellä ;)
Meillä on kyllä mieskin osallistunut todella ihanasti kaikkeen kun on kotona. Kun vaipatettavia oli yhtäkkiä kaksi, toinen hoiti toisen ja toinen toisen. Näin mentiin melkeinpä jatkuvasti niin kauan että esikoinen pääsi vaipoista.
Meillä on siivous tavallaan ulkoistettu, anoppi käy meillä siivoamassa (itse ehdotti kakkosen syntymän jälkeen) ja lisäksi siivouksen lisäksi tekee välillä muitakin kotitöitä. Harkitsimme jo kakkosen jälkeen siivoojaa, mutta ei tarvinnut kun anoppi tarjoutui.
Lastenhoitajaa on mietitty, ois kiva jos sais välillä viikolla ees päivän levätä. Vaikka isommat onkin parin viikon välein viikonlopun hoidossa niin silti viikolla kaipaa ns. hengähdystaukoa, koska yöt on ainakin vielä todella repaleisia ja se väsyttää.
Saan kyllä jonkin verran omaakin aikaa, pääsääntöisesti niin, että käyn muutamina iltoina lenkillä ja mies on lasten kanssa.
Nautin kyllä näistä meidän kullanmuruista ja oon onnellinen (samoin mies) jokaisesta, vaikka nyt onkin raskasta. Meidän lapsiluku kun jää tähän, ois ehkä haluttu vuosien päästä iltatähti, mutta ilman kohtua se ei onnistu.
Päivärytmin olen koettanut pitää samana, tosin vauvan lyhyet unet vaikeuttaa sitä, mutta ulkoillaan aamuin illoin jne. Isommat nukkuu päikkärit samaan aikaan, vauva harvoin sillon, mutta viihtyy kyllä sängyssä vierelläni, saa itse levättyä ees vähän.
ap
Lapsilla on silloin samanlaiset tarpeet. Enemmän siinä on sumpilimista jos on vauva, leikki-ikäinen ja koululainen.
Organisointiin kun kiinnittää huomiota niin homma sujuu. oikeasti jos ei ole luonnostaan hyvä organisaattori niin pistää oikein paperille aikataulut ja järjestykset.
Mä en oikeastaan tee erikseen mitään. Pyykit laitetaan aina suoraan koneeseen ja kun rumpu täynnä kone päälle, Vessareissulla koneellinen kuivumaan, ei mene montaa minuuttia. Aina on jotain kädessä menossa paikoilleen niin ei tarvitse järjestää aikaa siivoomiselle. Rikkaimuri on erinomainen keksintö. Heti murut ja sotkut pois. Mies sanookin ettei meillä lapset ehdi edes kitistä kun suunsa aukaisee on sielä jo lusikka tai maitoa menossa.
Lasten ikäerot on 1v1kk ja 1v6kk, nuorin oli 2kk kun niiden isukki läks kävelemään ja nykyään se ei osallistu lasten elämään ollenkaan. Alku oli hankala, eikä selkeitä muistikuvia ole, mutta on siitä selvitty näköjään. Osaltaan ehkä autto että itse olin sillon nuori, jäin yh:ksi alle 24vuotiaana. Lisäksi sain kunnalta kodinhoitajan kaksi kertaa viikossa neljäksi tunniksi kerrallaan, jotta pääsin asioille ja sain luettua tentteihin.
Nyt lapset on kaikki kouluikäsiä, tulevat loistavasti toimeen keskenään. Itse asiassa se, että ovat aina leikkineet hyvin keskenään, on aina auttanut kovasti. Nyt pitävät esim. koulussa toinen toisensa puolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä se on alkuun raskastakin. Ap:n tapauksessakin kun kukaan lapsista ei nuku öitä ja kaikki ovat vielä pieniä. Kyllä siinä voimia koetellaan. Meillä ei täysin vastaava tilanne, mutta 5lasta 4vuodessa (kolmoset ja kaksoset) ja välillä olin todella poikki.
Mun mielestä taas on paljon helpompaa kun on pieni ikäero. Lapsilla on silloin samanlaiset tarpeet. Enemmän siinä on sumpilimista jos on vauva, leikki-ikäinen ja koululainen.
Organisointiin kun kiinnittää huomiota niin homma sujuu. oikeasti jos ei ole luonnostaan hyvä organisaattori niin pistää oikein paperille aikataulut ja järjestykset.
Mä en oikeastaan tee erikseen mitään. Pyykit laitetaan aina suoraan koneeseen ja kun rumpu täynnä kone päälle, Vessareissulla koneellinen kuivumaan, ei mene montaa minuuttia. Aina on jotain kädessä menossa paikoilleen niin ei tarvitse järjestää aikaa siivoomiselle. Rikkaimuri on erinomainen keksintö. Heti murut ja sotkut pois. Mies sanookin ettei meillä lapset ehdi edes kitistä kun suunsa aukaisee on sielä jo lusikka tai maitoa menossa.
Meillä oli 4lasta vuoden tai vähän vajaan ikäeroilla. Alkuun (ensimmäinen vuosi oli aina rankka jokaisen vauvan kanssa, meillä oli myös mustasukkaisuutta) oli raskasta, mutta nyt kun nuorin on jo 5v niin tämä tuntuu helpolta ja heistä on todella paljon seuraa toisilleen.
Ota ap vastaan kaikki apu mitä tarvitaan. Ja kuten joku jo sanoikin ei tarvitse olla superäiti vaan elää päivä kerrallaan ja koittaa selviytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja kaikilla ikäeroa toisiinsa vähän yli vuosi. Eli putkeen ovat tulleet.
Mutta ehkä kyse on siitä, että jokainen lapsi oli toivottu ja suunniteltu. Oli helpompi asennoitua asiaan.
Meillä ei ole ollut mummoloita, minne viedä eikä anoppeja, jotka käyvät siivoamassa. Kummatkin papat ovat jo kuolleet ja mummit sen verran sairaita, että tarvitsevat pikemminkin itse apua.
Mutta kun tiesi, mihin alkaa, eli sen mukaan, mikä oli tilanne. Välillä oli sekaisempaa, välillä ei. Kun kukaan ei ollut päiväkodissa virikehoidossa niin olivat toisilleen leikkikavereina.
Lapset ovat jo isoja ja kyllä hyvät muistot jäi niistä pikkulapsivuosista. Löyhennettiin vain pipoa jos alkoi väsyttää ja kiristää.
Kokee siksi arjen raskaana, siis sinusta? Ei hyvää päivää...
Eiköhän heillä ole vielä hakusessa se arki ja päivärytmi, nuorin kuitenkin vielä pieni. Ainakin meillä meni n. 3kk ennen kun päivärytmi sujui rutiinilla eikä enää tuntunut ihan niin raskaalta. Eikä minusta se, että saa apua ole paha asia, päinvastoin, erityisesti kun ap:lla on masennustakin.
ja kaikilla ikäeroa toisiinsa vähän yli vuosi. Eli putkeen ovat tulleet.
Mutta ehkä kyse on siitä, että jokainen lapsi oli toivottu ja suunniteltu. Oli helpompi asennoitua asiaan.
Meillä ei ole ollut mummoloita, minne viedä eikä anoppeja, jotka käyvät siivoamassa. Kummatkin papat ovat jo kuolleet ja mummit sen verran sairaita, että tarvitsevat pikemminkin itse apua.Mutta kun tiesi, mihin alkaa, eli sen mukaan, mikä oli tilanne. Välillä oli sekaisempaa, välillä ei. Kun kukaan ei ollut päiväkodissa virikehoidossa niin olivat toisilleen leikkikavereina.
Lapset ovat jo isoja ja kyllä hyvät muistot jäi niistä pikkulapsivuosista. Löyhennettiin vain pipoa jos alkoi väsyttää ja kiristää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
muutama vuosi sitten. Meillä myös kolme lasta esikoisen ja kakkosen ikäero 10,5kk ja kakkosen ja kolmosen ikäero tasan 1v.
Alkuun oli rankkaa, meillä ei ollut edes mitään tukiverkkoja, sukulaiset asu kaukana eikä ystäviä juurikaan uudella paikkakunnalla. Neuvolasta ym ei apua herunut ja päädyimme palkkaamaan lastenhoitajan, oli meillä 3-5päivää viikossa ja se auttoi.
Meille tuli ero. Lapset nyt 5 ja 6 vuuotta. Kauan jaksettiin sinnittellä, mutta pikkuhiljaa väsyttiin. Ei tuo fyysinen väsymys vauva- ja taaperooaikaan ole mitään siihen verrattuna, että huomaa vuosien päästä, että 5 vuotta on mennyt kitumalla ja selviytymällä. Elämä on jäänyt elämätttä. Miehen kanssa ei ole mitään yhteistä. Lapset alkaa kärsiä kulissiliitosta.
Ja joo, ei ollut voimia hankki turvaverkkoa. Ei jaksanut. Ei ollut todellakaan voimia. Ei ole sukulaisia ollut auttamassa. Asuvat siellä täällä tai ovat haluttomia tai kykenemättömiä auttamaan, yhtään missään. Ystävät asuvat ympäri Suomen.
Vuodet veivät mehut. Nyt on just erottu. Tämäkin on helpompaa ihan miljoonakertaisesti kuin hoitaa kahta puolentoista vuoden erolla ihan omin voin. Siis sillä keinoin yksin, että mies tekee pitkää päivää.
Että en todellakaan usko, että yh:illa on hankalaa. Olen itsekin yh nyt, ja tämä on paljon helpompaa kuin elää avioliitossa työssä käyvän miehen ja kahden pienen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meille tuli ero. Lapset nyt 5 ja 6 vuuotta. Kauan jaksettiin sinnittellä, mutta pikkuhiljaa väsyttiin. Ei tuo fyysinen väsymys vauva- ja taaperooaikaan ole mitään siihen verrattuna, että huomaa vuosien päästä, että 5 vuotta on mennyt kitumalla ja selviytymällä. Elämä on jäänyt elämätttä. Miehen kanssa ei ole mitään yhteistä. Lapset alkaa kärsiä kulissiliitosta. Ja joo, ei ollut voimia hankki turvaverkkoa. Ei jaksanut. Ei ollut todellakaan voimia. Ei ole sukulaisia ollut auttamassa. Asuvat siellä täällä tai ovat haluttomia tai kykenemättömiä auttamaan, yhtään missään. Ystävät asuvat ympäri Suomen. Vuodet veivät mehut. Nyt on just erottu. Tämäkin on helpompaa ihan miljoonakertaisesti kuin hoitaa kahta puolentoista vuoden erolla ihan omin voin. Siis sillä keinoin yksin, että mies tekee pitkää päivää. Että en todellakaan usko, että yh:illa on hankalaa. Olen itsekin yh nyt, ja tämä on paljon helpompaa kuin elää avioliitossa työssä käyvän miehen ja kahden pienen kanssa.
Noinhan monelle käykin. Se pikkulapsiaika on niin intensiivistä että siinä unohtaa OMAN ITSENSÄ ja parisuhteen ihan täysin! Ainakin jos lapsia on monta ja pienillä ikäeroilla.
Siinä mielessä tosi pienet ikäerot ovat hyviä että se pikkulapsiaika menee nopeasti ohi, kaikilla lapsilla on samat tarpeet ja kun vähän kasvavat niin lapsista on takuuvarmasti seuraa toisilleen!
Meillä vain kolme lasta 4 vuoden ikäerolla, isommat ovat kaksoset, ja toisaalta kaksosten kanssa pääsi tavallaan helpollakin kun olivat samanikäisiä. Ja isompina ovat aina saaneet toisistaan seuraa. Sitten olivat jo 4-vuotiaita kun pienin syntyi. Koin sen vähän hankalana että esim. kahdelle 5-vuotiaalle kaksoselle olisi pitänyt opettaa luistelua tai pyöräilyä samalla kun lahkeessa roikkui itkevä 1-vuotias...
Nyt on tietty jo helpompaa kaiken kanssa kun pieninkin on jo reipas 3,5v ja isommat koululaisia. Tuntuu että ovat nyt samalla linjalla! Elämä on ihanaa!
paitsi että ainut mitä nyt pelkään on ettei miehen kanssa olekaan enää mitään yhteistä kun ollaan vain eletty tätä pikkulapsiaikaa nyt 8 vuotta... ilman apuja.
Täytyy myöntää että ensimmäiset pari vuotta meni niin että en niistä pahemmin mitään muista. Meillä myös sairasteltiin aika paljon, oli korvatulehduskierrettä molemmilla.
Sitten tuli vuodet kun helpotti, nyt taas on vähän rankkaa kun on 2 murrosikäistä perheessä.
Täytyy sanoa että kuopuksen vauva-ajasta ja kasvamisesta olen nauttinut paljon enemmän kuin noiden vanhempien. Oli vaan yksi pienokainen ja suht terve, ei väsyttänyt. Ei tullut mieleenkään että olisin heti pukannut perään toisen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
34 / 37 Elämänasenteesi kuulostaa kyllä tosi negatiiviselta. Jotenkin mykisti tuo viestisi. Itselläkin on kaksi lasta, mutta en aio antaa jo valmiiksi periksi vaan haluan rakentaa perheemme elämästä hyvää. Sinun tekstistäsi kuultaa läpi halu siihen että perseelleen menee. Pelottavaa.
Meillä on myös 5- ja 6-vuotiaat, ja ihan mukavasti sujuu arki ja parisuhde voi myös hyvin. Meilläkään ei ole ollut juurikaan apua sukulaisista ja mies teki pitkää päivää lasten ollessa pieni. Tämä oli oma valinta, ja olin onnellinen että sain olla lasten kanssa kotona heidän ensimmäiset elinvuotensa. Miehen hyvät tulot sen mahdollistivat.
Tsemppiähän se toki vaatii ja vahvaa sitoutumista perheeseen, että parisuhde kestää. Sellaista "sinnillä mennään" -mentaliteettia välillä, ja myös pieni irtinottoja mahdollisuuksien mukaan. Tuota en ihan ymmärrä että mihin kaikki yhteinen miehen kanssa voisi kokoaan kadota. Eivät meidän yhteiset kiinnostuksen kohteemme ainakaan ole kadonneet, vaikka esim. yhdessä harrastaminen on ollut vähäistä.
Meille tuli ero. Lapset nyt 5 ja 6 vuuotta. Kauan jaksettiin sinnittellä, mutta pikkuhiljaa väsyttiin. Ei tuo fyysinen väsymys vauva- ja taaperooaikaan ole mitään siihen verrattuna, että huomaa vuosien päästä, että 5 vuotta on mennyt kitumalla ja selviytymällä. Elämä on jäänyt elämätttä. Miehen kanssa ei ole mitään yhteistä. Lapset alkaa kärsiä kulissiliitosta. Ja joo, ei ollut voimia hankki turvaverkkoa. Ei jaksanut. Ei ollut todellakaan voimia. Ei ole sukulaisia ollut auttamassa. Asuvat siellä täällä tai ovat haluttomia tai kykenemättömiä auttamaan, yhtään missään. Ystävät asuvat ympäri Suomen. Vuodet veivät mehut. Nyt on just erottu. Tämäkin on helpompaa ihan miljoonakertaisesti kuin hoitaa kahta puolentoista vuoden erolla ihan omin voin. Siis sillä keinoin yksin, että mies tekee pitkää päivää. Että en todellakaan usko, että yh:illa on hankalaa. Olen itsekin yh nyt, ja tämä on paljon helpompaa kuin elää avioliitossa työssä käyvän miehen ja kahden pienen kanssa.
Saavat lapseni itse ottaa yhteyttä ja pitää suhteitä yllä, kun siihen itse kykenevät. Minä en aio pistää tikkua ristin suhteen eteen. Olen niin vihanen ja katkeroitunut siitä, että koskaan emme saaneet apua.
Tuo on erittäin yleistä että kukaan ei tule auttamaan lapsiperhettä, mutta ei se ole katkeroitumisen arvoinen asia!
sen verran, että jaksaa ne hoitaa?
Ehkäisykin on keksitty, ellette ole koskaan kuulleet.
minä söin minipillereitä ja näistä huolimatta tulin raskaaksi.
Minusta kommenttisi on aivan turha, eiköhän kaikki tiedä ehkäisyn mahdollisuudesta.
ap
sen verran, että jaksaa ne hoitaa?
Ehkäisykin on keksitty, ellette ole koskaan kuulleet.
Toinen lapsi tuli yllätyksenä. ENsimmäiset kaksi vuotta olivat aika raskaita. Vanhempi lapsi oli äärimmäisen herkkäuninen, ripustautui minuun ja sai huutokohtauksia kun pelkäsi vauvaa joka kiljui. Kyllä siinä miehen apua tarvittiin, aikamoista rumbaa se oli. Sitten alkoi sairastelukierre, oltiin vuoroin jomman kumman lapsen kanssa öisinkin sairaalassa... omat unet jäivät lyhyeen, stressi oli kova enkä tosissaan nauttinut pätkääkään. Meillä kävi kans hetken aikaa perhetyöntekijä, koska vauva oli sairastelevainen enkä päässyt isomman lapsen kanssa edes ulkoilemaan normaalisti. Se auttoi hurjan paljon, uskon että sen voimalla selvisin hyvin.
Kun vain tekee ne tärkeimmät ja oikeesti jättää ne siivoukset sun muut vähemmälle niin siinä säästää itseään. Ei ole ollenkaan huonoa hankkia vaikka parin viikon välein siivoaja, itse olin niin nahjus etten sitä ottanut.
Mutta kyllä tuollainen pieni ikäero on raskas, melkein kuin hoitaisi kaksosia sillä erolla että toinen vaatii enemmän kuin toinen ja ihan eri asioissa. Kehittyvät kuitenkin omaan tahtiin, vaativat omanlaista juttua. Ja silti ovat molemmat niin pieniä.
Nyt tappelevat ja toisaalta ovat läheisiä.
en osaa edes kuvitella miten rankkaa on. sinuna haalisin kaiken mahdollisen ulkopuolisen avun mita vaan tulee mieleen. kummit, serkut, kaimanserkut...tai jos on varaa ni joku hoitaja edes kerran viikossa muutamaksi tunniksi. ystava oli aivan hajoamispisteessa jo kahden kanssa joille tuli ikaeroa vajaat 2v. kunhan olet tuon 'putken' toisessa paassa tulet olemaan tosi iloinen ja onnellinen katraastasi ja voit olla tosi ylpea itsestasi!! olen suuri fanisi!