Ulkosuomalaisen valitusvirsi

Jonnekin on nyt purkauduttava...



Muutin miehen työn perässä kymmenisen vuotta sitten tänne kaukomaille. Olin silloin vasta parikymppinen, ylioppilaaksi valmistunut välivuotta lukion jälkeen kaupan työläisenä viettänyt nuori nainen. Mieheni on hieman vanhempi, hän valmistui korkeakoulusta ja löysi samalla työkomennuksen ulkomaille. Minä muutin miehen mukana ja siitä on siis jo vuosikymmen. Olemme asuneet muutamassa eri maassa, kaikki Euroopan ulkopuolella. Vuosien varrella olemme saaneet myös useamman lapsen. Miehellä on hyvä työ hyvine expat-etuuksineen eli asumme hyvällä alueella, on hienot autot, uima-allas pihassa, lasten kalliit koulumaksut maksaa työnantaja. Mies on näiden vuosien aikana luonut hyvän työuran. Kaikki on siis ulkoisesti hyvin, mutta oma oloni vain pahenee vuosi vuodelta. Ahdistus on suuri, olen kolmekymppinen ilman minkäänlaista työkokemusta/koulutusta. Paluu Suomeen ahdistaa ja pelottaa. Olen täysin riippuvainen miehestäni ja hänen työstään, elän hänen palkallaan. Lapsemme ovat "suomalaisittain" pieniä, mutta täällä koulut alkaa jo hyvin pienenä eli lapsetkin ovat päivät poissa kotoa. Olen täysin kyllästynyt tähän täysin turhauttavaan kotirouvan rooliin. Mies ei asiaa ymmärrä miten voin olla kiittämätön kun hän maksaa ja hankkii kaiken toimeentulon, Suomen sukulaisille ja tuttaville asiasta on myös turha mainita, sillä sitä pidettäisiin vain "rikkaan kotirouvan" valituksena ja eivät kuitenkaan ymmärtäisi miten voin olla onneton näissä olosuhteisssa. Täällä nykyisessä asuinmaassamme myös elämä on jotenkin tosi väliaikaista ja pinnallista. Paikalliseen väestöön ei oikein pysty tutustumaan (expatit omilla alueillaan, kulttuurierot jne.) ja muutenkin suurin osa viihtyy maassa expattina vain pari, kolme vuotta, joten ystävyyssuhteita on melko vaikea luoda. Kun ehtii joidenkin kanssa ystävystyä niin kohta muuttavatkin jo pois ja taas pitää alkaa kaikki alusta ja mekin olemme vaihtaneet asuinmaata useamman kerran eli tosi ystäviä ei ole ollenkaan helppo löytää saati säilyttää.



Ennen kaikkea minua rassaa siis tämä elämän tyhjyys, välillä tuntuu, että olen kuin vanki tässä kotirouvan roolissa. Ikävöin Suomea ja sukulaisia, haluaisin muuttaa Suomeen, ehkä opiskella siellä itselleni ammatin ja tuntea ensimmäistä kertaa elättäväni itse itseni. Olinhan niin nuori kun muutin pois Suomesta, etten paljon omaa työuraa ehtinyt tehdä, ensin olin vanhempien elätettävänä ja sen jälkeen täällä ulkomailla miehen elättinä. Kouluttamattomana en täältä saa työtä ja vapaaehtoistyötä on vaikea löytää. Tunnen myös jonkinlaista katkeruutta miestäni kohtaan, että hänen työnsä vuoksi lähdimme ulkomaille ja minun koulunkäyntini tyssäsi siihen. Sitten saimmekin jo ensimmäisen lapsen melko pian ulkomaille muuton jälkeen ja sen jälkeen olinkin jo tässä kotiäitikierteessä. Ehkä valitan turhaan ja tiedän, ettei moni ymmärrä minua. Onko kukaan muu ollut samassa tilanteessa?