Mikä yllätti lapsiperhe-elämässä eniten?

Omasta lapsuudestaan huolimatta. mutta kuinka huono ja kuivakka aviomies hän on.

"rakastuin" vauvaani heti ensimmäisenä päivänä. Mikään edellinen rakkaus ei ollut siihen verrattavissa. Eikö miehellä enää olekaan niin väliä? Mutta hänen avulla mä tämän vauvan sain! Tämän tunnustaminen vahvisti rakkauttani mieheen entisestään. Kaikki olivat pelottelleet työllä ja vaivalla, mutta tämä rakkauden määrä tuli yllätyksenä. Samoin se, miten suosittu olen vauvani silmissä, miten hän nauttii mun seurasta ja nauraa mun hassuttelulle.

Ärsyttää kavereiden katoamistemppu.

Monesti olen surrut sitä, kun en tavannut nykyistä miestäni aikaisemmin, niin olisn varmaan hankkinut vauvankin aikaisemmin. Nyt ikä 36 v ja vauvanhoito käy selälle.

Ensimmäinen lapsi on nyt 4-vuotias, joten hetken aikaa tätä on jo katsottu.

Ensin yllätti sukulaisten ja tuttavien asenteet ja ennakkoluulot, siis kun kuulivat raskausuutisesta. Sitten yllätti se, miten paljon vauva voi huutaa - esikoisella oli 6kk kestävä koliikki, ja hän vain huusi ja huusi, hyvä ettei vuorokauden ympäri. Lääkäri totesi, että on vähän tavallista vaikeampi koliikki, mut ei huolta, kyl se siihen 3kk:n ikään mennes varmaan helpottaa. No, ekat edes jotenkuten kunnon yöunet nukuttiin vasta kun esikoinen oli reilu 1v.

Kaikkein eniten tosiaan yllätti se, miten sujuvasti kaikki tukiverkot luistivat lupauksistaan - sukulaiset asuvat toki kaukana, joten sinne suuntaan on kyllä ymmärrystä. Mutta kummit, kaverit, tuttavat, kaikki liukenivat siinä vaiheessa kun lähdettiin sairaalaan synnyttämään, eikä useimmista ole kuulunut edelleenkään. Että kyllä otti päähän, enkä voi sille mitään, että toivon jokaisen heistä joutuvan jonakin päivänä kokemaan saman.

Yksi niistä kavereista, jotka liukenivat, odottaa nyt vauvaa, ja yllättäen on taas alkanut olla aktiivisesti yhteydessä. On pyydellyt ompelemaan heille kestovaippoja, tekemään vauvanvaatteita ja sitä ja tätä, kummiksikin on mua ja miestäni ideoinut, ja hehkuttanut että "kylläpä hyvään aikaan sattuu syntymään tämä meijän vauva, kun sulla on sitte jo molemmat lapset niin isoja että voit sitte mua autella vauvanhoidossa, kun mä oon tämmönen tumpelo ensikertalainen." Hänen vauvansa syntyessä oma kuopukseni on jopa hurjat 8kk vanha, ja sanoinkin kyllä ehkä vähän tylystikin, että ehkä hänen unelmissaan vauva on jo 8kk vanhana niin iso että siinä sivussa hoidetaan samalla vaivalla koko naapuruston lapset, ja että olin minäkin aika tumpelo ensikertalainen, mutta itse sitä piti kaikki opetella. Pyysin kyllä jälkeenpäin tylyyttäni anteeksi ja yritin selittää, mitä minä sain esikoisen vauva-aikaan kokea (miksi en jaksa kovin innostua hänen vauvansa hoitamisesta), en tiedä ymmärsikö hän vai ei, enkä oikeastaan jaksa edes välittää siitä. Kummiudestakin kieltäydyimme miehen kanssa, juuri siksi että sehän velvottaisi meitä hoitamaan tuotakin vauvaa joskus (meidän mielestä kummi ei voi/saa liueta lapsen elämästä heti kastetilaisuuden jälkeen, ja soitella seuraavan kerran sitten rippijuhlien aikoihin).

Olen ehkä kamala akka, kun "laitan pahan kiertämään", mutta mä en vaan halua hoitaa niiden ihmisten lapsia, lemmikkejä, huonekasveja, jotka hylkäsi mut kokonaan silloin kun esikoinen oli vauva. Niiden kavereideni, joihin olen tutustunut vasta lasten myötä, vauvoja ja isompiakin lapsia voin hoitaa, ja olen hoitanutkin.

sellaisia "liukenevia" tai heidän lapsiaan.

Anna niiden ilkiöiden ja omaan napaan tuijottelijoiden mennä menojaan.

kuin arvelin.



Vaikka vauva nukahtaa joka ilta samaan aikaan, ollaan molemmat vain niin väsyneitä, että ei jakseta edes jutella. Nahistellaan, kinastellaan miehen kanssa lapsellisesti vähän väliä.



Odotin myös, että lastenhoitoapua olisi ollut enemmän saatavilla, mutta mummo on hoitanut tyttöä vain kerran.

Huomasin myös olevani vahva ja loppujen lopuksi ihan terve päästäni.



Kasvun paikka on ollut ja olen ottanut opikseni. Minä olen muuttunut nainen.

Pyykin määrä ärsyttää...



Järjestäisin hoitajan kerran kuussa, että pääsisin miehen kanssa olemaan kahdestaan.



Meillä siis 3 lasta.

Yllätti se, kuinka vaikeeta sen miehen osallistuminen lapsen hoitoon on. Kaikesta saa vääntää ja siten kun saadaan sovittua joku vastuunjako ja järjestys, niin hetken kuluttua se luistaa taas jostain jollain tosi hyvällä verukkeella (telkkarista tulee Salkkarit tjsp). Ja jos mä sitten teen jotain sen "puolesta", niin se olettaa, että mä teen myös kaikki mulle sovitut jutut ja taas saa vääntää ja taistella. Mun sydäntä niin särkee vielä, kun lapsi joutuu olemaan kaiken sen keskellä, ts. ei varmaan oo kiva syödä iltapalaa ja mennä nukkumaan tollasen taistelutantereen keskellä. Nyt olen ajatellut, että taitaa olla viimeinen hetki, että pariterapiasta olis vielä jotain hyötyä. Kohta en jaksa enää ollenkaan.



Toinen asia joka yllätti on se, että erittäin hyväntuuliselle vauvalle tuli vahvoja mielipiteitä noin puolitoistavuotiaana ja niitä näytetään hyvin vahvasti.



Kun vauva syntyi, yllätti se, kuinka ihana se oli! Raskausaikana kaikki vauvat näyttivät jotenkin tosi ärsyttäviltä. Mutta oma vauva oli juuri "oikean" näköinen. Ja miten suuria ja kauniita tunteita se herätti!



Ihan aluksi yllätti myös se, että kello piti laittaa öisin kolmen tunnin välein herättämään, kun vauvaa piti syöttää. No, kello ei yhtä yötä lukuunottamatta ehtinyt koskaan soimaan, kun vauveli ihan omatoimisesti heräsi ruokailemaan.