Mikä yllätti lapsiperhe-elämässä eniten?

Niin kuin joku toinen, minäkin luulin raskausaikana, että vauvanhoitoapua löytyisi silloin tällöin ja saisimme vähän kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa.



Isoäiti on lähellä ja tykkää nähdä lapsia, mutta jos hoitoapuun ehdottaa pariksi tunniksi, valitetaan siitä ja tekeydytään marttyyriksi, joten emme enää kysy. Yksi ystävä jätti pulaan viime minuutilla ja toinen, joka oli innokkaana tarjoutunut hoitamaan, tarkoittikin, että hänelle voi tuoda vauvan, hän ei tule meille. No se tyssäsi siihen, koska autoa ei ole ja hän asuu kahden bussivaihdon päässä, joten oma aikamme menisi pitkälti reissaamiseen ja tavaroiden kantamiseen (on melkein vuoden ikäinen ja 2,5v lapset).



Lapset ovat helppoja ja hyvin nukkuvia, joten onneksi sentään nukkua olemme saaneet miltei alusta saakka.

ei se nyt niin iso menetys ole.

asenteet, omia vanhempia myöten. Ensin vingutaan vuosikausia kun ei ole lapsenlapsia, sitten kun niitä on, ei niistä välitetä tippaakaan. Hoitoapua ei ole ollut kuin muutamia 11 vuoden aikana.

Toinen mikä on ihmetyttänyt, on se kun suvussa on juhlia, niin meitä, eikä muitakaan suvun lapsiperheitä kutsuta juhliin. Lapsista kun voi lähteä ääntä ja toinen selitys on ollut, että ettehän te varmaan olisi kuitenkaa tulleet kun on pieniä lapsia. Parit häätkin on missattu, kun serkut ovat viettäneet aikuisten häitä, niin ovat sitten jättäneet meidät kokonaan kutsumatta. Ehkä nyt kuitenkin lastenvahti olisi saatu hommattua, mll:n hoitajia kun on totuttu käyttämään jo kymmenen vuotta muun hoitoavun puuttuessa. Epäilen aina toisinaan, että onko meidän perheessä jokin vika mitä ei vaan itse tajuta, mutta onneksi on ystäviä olemassa joiden kanssa sitten vietämme vapaa-aikaa kun sukulaisten kanssa ei tule toimeen.

Lapsiperhe-elämä yllätti helppoudellaan, kolmen lapsen kanssa on mukava touhuta ja etenkin nyt kun ovat jo isompia, tuntuu oma perhe todellisesta rikkaudelta.

ei mitään apua olla saatu ja väsymys on ollut sitkeä vieras

kahdenkeskisen ajan puute ja se ettei lapsia saa oikein koskaan minnekään hoitoon. En arvannut etukäteen että olisi tällaista.

helppous. Kaikki toitotti että rankaa on ja parisuhde menee päin mäntyä ja valvoa saa.

Yllättäen meidän pikkuinen tyytyväinen on hyväuninen, nukkui kuukauden ikäisenä jo yhdellä herätyksellä 11h:n yöunet ja 2kk:n ikäisenä jätti sen yhdenkin heräämisen pois.

Nyt lapsi on 7kk joten vielä ei olla paljon nähty tätä lapsiperhe-elämää, mutta tälläkin hetkellä ihmetyttää se, miten on mahdollista rakastaa jotakuta niin paljon, että hetkittäin tuntuu että halkeaisin onnesta.

Nyt lapsi on 7kk joten vielä ei olla paljon nähty tätä lapsiperhe-elämää,

aika paljon yllätti se, että miten paljon tilanne voi muuttua vuodessa tai kahdessa, eikä suinkaan parempaan suuntaan ;)

Nyt lapsi on 7kk joten vielä ei olla paljon nähty tätä lapsiperhe-elämää,

aika paljon yllätti se, että miten paljon tilanne voi muuttua vuodessa tai kahdessa, eikä suinkaan parempaan suuntaan ;)

Mutta useampi nimenomaan painotti sitä, että se pikkuvauva-aika on rankkaa ja väsyttävää eikä ole aikaa itselleen saatika sitten parisuhteelleen. Olin varautunut pahimpaan ja olin positiivisesti erittäin yllättynyt kuinka helppoa kaikki oli/on.

Kuvittelin etukäteen että kestäisin esim. ihan hyvin vauvan itkua, mutta oikeasti sitten tuntuikin kuin puukolla väännettäisiin.



Lapsiperhe-elämässä ehdottomasti eniten ärsyttää se etten saa olla yksin juuri koskaan. Sen muuttaisin jos voisin, mutta jotta meillä olisi miehen kanssa sekä joskus aikaa omille vapaa-ajanmenoillemme että yhteisille velvollisuuksille (esim. kotityöt ja remontti) että vielä yhteiselle perhe-elämällekin niin yksinoloon ei nyt vain liikene aikaa.

Saimme helpon ja nukkuvaisen vauvan, joka ei tosiaan itkenyt kahta tuntia joka ilta kuten joka paikassa varotettiin ihan normaaliksi jutuksi. Itseasiassa ensimmäisinä kuukausina en muista itkeneen kertaakaan kunnolla. Vastasyntyneenä nukkui kahdella herätyksellä yön ja silloinkin nukahti kesken syömisen jatkamaan taas unia muutaman tunnin. Päiväunet saattoi olla 3-4 tuntia parhaimmillaan. Hereillä ollessaan katseli, köllötteli ja oli tyytyväinen tarkkailija. Parisuhde ei kärsinyt ja kaikki tuntui helpolta.



Lapsi on nyt 5 ja samanlainen helppo ollut koko ikänsä.

Kuvittelin etukäteen että kestäisin esim. ihan hyvin vauvan itkua, mutta oikeasti sitten tuntuikin kuin puukolla väännettäisiin.

Olin ihan varma että lellittelisin vauvan/lapsen kuoliaaksi koska en kestäisi vauvan itkua. Hämmästyksekseni huomasin että lapsen itku (jos se ei ole kipuitkua tmv hätääntynyttä itkua) ei aiheuta minulle mitään ahdistustunnetta. Pystyn suhtautumaan siihen ihan kuin kyseessä ei olisi oma lapsi. Välillä on suoraan sanoen tullut mieleen että olenko jotenkin tunnekylmä (en kyllä muissa jutuissa ole) kun oman lapsen itku ei aiheuta minulle tuota "puukolla väännettäisiin, tuntuu niin pahalta kun oma lapsi itkee että en voi kieltää mitään" tunnetta.

Ensimmäinen lapsi on nyt 4-vuotias, joten hetken aikaa tätä on jo katsottu.



Ensin yllätti sukulaisten ja tuttavien asenteet ja ennakkoluulot, siis kun kuulivat raskausuutisesta. Sitten yllätti se, miten paljon vauva voi huutaa - esikoisella oli 6kk kestävä koliikki, ja hän vain huusi ja huusi, hyvä ettei vuorokauden ympäri. Lääkäri totesi, että on vähän tavallista vaikeampi koliikki, mut ei huolta, kyl se siihen 3kk:n ikään mennes varmaan helpottaa. No, ekat edes jotenkuten kunnon yöunet nukuttiin vasta kun esikoinen oli reilu 1v.



Kaikkein eniten tosiaan yllätti se, miten sujuvasti kaikki tukiverkot luistivat lupauksistaan - sukulaiset asuvat toki kaukana, joten sinne suuntaan on kyllä ymmärrystä. Mutta kummit, kaverit, tuttavat, kaikki liukenivat siinä vaiheessa kun lähdettiin sairaalaan synnyttämään, eikä useimmista ole kuulunut edelleenkään. Että kyllä otti päähän, enkä voi sille mitään, että toivon jokaisen heistä joutuvan jonakin päivänä kokemaan saman.



Yksi niistä kavereista, jotka liukenivat, odottaa nyt vauvaa, ja yllättäen on taas alkanut olla aktiivisesti yhteydessä. On pyydellyt ompelemaan heille kestovaippoja, tekemään vauvanvaatteita ja sitä ja tätä, kummiksikin on mua ja miestäni ideoinut, ja hehkuttanut että "kylläpä hyvään aikaan sattuu syntymään tämä meijän vauva, kun sulla on sitte jo molemmat lapset niin isoja että voit sitte mua autella vauvanhoidossa, kun mä oon tämmönen tumpelo ensikertalainen." Hänen vauvansa syntyessä oma kuopukseni on jopa hurjat 8kk vanha, ja sanoinkin kyllä ehkä vähän tylystikin, että ehkä hänen unelmissaan vauva on jo 8kk vanhana niin iso että siinä sivussa hoidetaan samalla vaivalla koko naapuruston lapset, ja että olin minäkin aika tumpelo ensikertalainen, mutta itse sitä piti kaikki opetella. Pyysin kyllä jälkeenpäin tylyyttäni anteeksi ja yritin selittää, mitä minä sain esikoisen vauva-aikaan kokea (miksi en jaksa kovin innostua hänen vauvansa hoitamisesta), en tiedä ymmärsikö hän vai ei, enkä oikeastaan jaksa edes välittää siitä. Kummiudestakin kieltäydyimme miehen kanssa, juuri siksi että sehän velvottaisi meitä hoitamaan tuotakin vauvaa joskus (meidän mielestä kummi ei voi/saa liueta lapsen elämästä heti kastetilaisuuden jälkeen, ja soitella seuraavan kerran sitten rippijuhlien aikoihin).



Olen ehkä kamala akka, kun "laitan pahan kiertämään", mutta mä en vaan halua hoitaa niiden ihmisten lapsia, lemmikkejä, huonekasveja, jotka hylkäsi mut kokonaan silloin kun esikoinen oli vauva. Niiden kavereideni, joihin olen tutustunut vasta lasten myötä, vauvoja ja isompiakin lapsia voin hoitaa, ja olen hoitanutkin.

yllätti se valtava rakkauden määrä lapsia kohtaan

Ja leluvuoret.

Meillä suhde on lähinnä vahvistunut, mm. iltaisin kun lapset saadaan unille, hypätään onnellisina halimaan ja pussaamaan toisiamme. Siis oikeasti, ei ole mikään provo tämä. Ette kai te nyt ole juuttuneet jostain kuulemaanne ajatukseen, että se parisuhde ihan väkisin väljähtyy lasten myötä ja toteutatte sitä nyt sitten omassakin elämässänne?

Olen aina pitänyt hyvästä päivärytmistä: säännölliset ruokailut ja kunnon yöunet on olleet helppoja toteuttaa. Opiskeluaikana rytmistä piti ottaa itse vastuu, ja hyvin se onnistui silloinkin. Mulla säilyi hyvä päivärytmi, vaikka oppinnot olivat paljon omatoimista työtä.



Kuitenkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen mulla on alusta asti ollut vaikeuksia pitää kiinni hyvästä päivärytmistä, vaikka se varmasti olisi monessa kohdassa helpottanut elämää. Mies on sentään ollut jämäkkä ruoka-aikojen suhteen, joten ne on toimineet, mutta kaikki muu onkin sitten ollut ihan miten sattuu.



Kyllä ihmetyttää, että mihin katosi se vanha minä, jolle rytmit olivat helppoja, ja jolla ne myös pysyivät kohtuullisen joustojen sisällä. Miten minusta syntyi lapsen myötä tällainen löysä venyjä, joka ei saa aikataulujen suhteen itseään niskasta kiinni lainkaan.



Viiteen vuoteen en ole saanut tätä ongelmaa ratkaistua.

ketuttaa, kun mies ei tehnyt mitään viiteen ensimmäiseen vuoteen (lapset 6v ja 4v), nyt on käynyt pyörälemässä vanhemman kanssa. edelleen ottaa itsensä "lastenhoitajan" asemassa, eli joutuu piikomaan lapsiaan, esim. kun olen töissä iltavuorossa.

toki, olen saanut myös kuulla, ettei mies edes halunnut lapsia, vaikka hänen aloitteesta jätin ehkäisyn pois.

muutenkin se kuinka hankala lapsi voi olla ja kuinka avuttomaksi sitä voi itsensä tuntea.

Ärsyttää se kuinka helposti ulkopuoliset puuttuu lapsiperheen asioihin.

Voisin ehkä jättää lapset kokonaan tekemättä, vaikka tuo eka lause pätee vain toiseen lapseemme.

- Odotusaikana minkä kokoinen oli vatsa missäkin vaiheessa, minkä aikaa synnytys kesti ja miten ja millä tavoin synnytys tapahtui (ihan sama mulle kestikö jonkun puistotutun synnytys 5 vai 10h, huoh)



- puenko lapseni äitiyspakkauksen kolttuihin vai merkkivaatteisiin tms.



- minkä kokoinen lapsi missäkin vaiheessa



- millaiset kulkupelit, ilmastoinnilla vai ilman, taittuvat aisat vai ei...



- paljonko tulee äitiysrahaa



ts. tuntuu, että ihan kaikkea vertaillaan.

Joskus sitä ei vaan jaksais. En etukäteen ajatellut miten tunteita nostattavaa voi olla esim. äitiyspakkauksen haalari!!!



Toivoisin siis, että ihmiset uskaltais olla omana itsenään, lakkaisivat koko ajan vertailemasta toisiaan.

Se yllätti, kuinka helppoa ja onnellista aikaa tää ensimmäinen vuosi on ollut. Ja sekin yllätti, että mies, joka ei oikein isäksi näyttänyt kasvavan, onkin ollut erittäin hyvä isä siitä hetkestä, kun sai lapsen syliinsä, ja huolehtii hänestä täysin tasavertaisesti, jaksaa leikkiä ja hoivata.



Mut ikävästi yllätti se, että lapsettomat kaverit lakkas yhtäkkiä pitämästä yhteyttä tuosta noin vain. Mua oli varoitettu jo siitä, että kaveripiiri käyttäytyy noin kun joku saa lapsia, mutten uskonut - mehän oltiin vuosikausia oltu tiiviisti tekemisissä! Mut niin se vaan meni, ja tuntui pahalta.



Meillä ei myöskään mitään hoitoapuja ole, ja ihan pieni, vieno haave ois, et joskus saisin käydä miehen kanssa kaksistaan iltakävelyllä tai retkeilemässä. Mut pärjätään me ilman yhteistä aikaakin, ja kun lapsi kasvaa niin ulkopuolisia lapsenvahtejakin voi jo miettiä.