Uskooko moni, että omasta kouluikäisestä lapsesta voi tulla jotain "suurta"?

Meillä on kaksoset. Toinen lapsista on todella hyvä matematiikassa ja muutenkin ymmärtää asioita ikäistään syvällisemmin.



Toinen lapsista ei loista numeroilla, matematiikka tuottaa itkua ja hammasten kiristystä. Hän taas on liikunnallisesti lahjakas, sekä hyvä piirtämään ja laulamaan.



Kyllä nämä pärjää, se on varma. Mutta ei mitään sen isompaa. Suurin lahja olisi minulle se, että heistä tulisi onnellisia mitä ikinä tekevätkään.

autonasentaja on hyvä ammatti. Aina voi tavoitella sitä että on maailman paras ja taitavin autonasentaja. Siinäkin tarvitaan lahjakkuutta.

että nämä nerojen äidit ajattelevat, että "mun lapsesta voi tulla vielä vaikka mitä, vaikka autonasentaja!"

on se sitten mikä ammatti tahansa, mutta työssään pitää olla hyvä. Työstänsa saa olla ylpiä, mutta vaan jos on hyvä.

7-vuotias poikani on hyvin empaattinen toisia kohtaan. Se näyttää olevan nykymaailmassa hyvin harvinaista, myös lapsissa.

"suuri" on esim. Nobel- kirjailija (tai joku Stephen Kingin tyyppinen bestseller- kirjailija), olympialaisissa menestynyt urheilija, presidentti, maailmankuulu taiteilija jne. Ei mikään tavallinen yliopiston proffa.

ensialkuun semmosia tolkullisia aikuisia, niin mä olisin oikein tyytyväinen ;D

"suuri" on esim. Nobel- kirjailija (tai joku Stephen Kingin tyyppinen bestseller- kirjailija), olympialaisissa menestynyt urheilija, presidentti, maailmankuulu taiteilija jne. Ei mikään tavallinen yliopiston proffa.

Esikoiseni on aivan ällistyttävä oppimis- ja omaksumiskyvyltään. Eikä ainoastaan lukuaineissa vaan myös tietyissä taidollisissa aineissa ja asioissa. Hän vain OSAA.



Lapsi on ollut heittämällä luokkansa paras koko kouluajan. Opettajilta tulee jatkuvasti suorastaan yltiöpositiivista palautetta. Muutaman opettajan kanssa lapsi tekee yhteistyötä koulun ulkopuolistenkin projektien parissa. MUTTA lapsi on myös suosittu kavereiden keskuudessa, niin koulussa kuin harrastuksissa.



Tuosta lapsesta voi siis OIKEASTI tulla ihan mitä hyvänsä. Toivon vain, että löytää paikkansa maailmasta ja sellaisen ammatin, että tuntee tekevänsä merkityksellistä työtä. Valitsee tiensä ihan itse sitten kun se aika koittaa.



Ja lapsi on siis tällä hetkellä yläasteikäinen.

Meidän perheen toiseksi vanhin lapsi (poika) on ilmeisen lahjakas uimari. On ollut sitä jo lapsesta asti, ja lahjakkuuden huomasi myös valmentajat jo pojan ollessa hyvin pieni. Nyt valmentajien taholta saa kuulla koko ajan "painostusta" siitä, että meidän pitäisi tukea tätä lupausta enemmän ja että harjoitella pitäisi enemmän jne. Nyt jo poika harjoittelee 12-vuotiaana sellaisia määriä että itseäni huimaa! pelkään että miten käy koulun, ihan hyvin on toistaiseksi mennyt koulussa, mutta väsynyt hän usein iltaisin on kun treeneistä tulee. Kaverisuhteet ja sellaiset on ok, mutta itse en haluaisi että kaikki pannaan näin nuorena "yhden kortin" varaan!

4 noita on ja jokainen on tähän mennessä ylittänyt odotukseni - en tiedä mitä tarkoitat "suurella" mutta mulle on ihaninta ja tärkeintä ollut se että ovat pärjänneet elämässä. On hyvä koulutus ja vakituiset hyvät työpaikat, nuorimmainen vasta meni kouluun mutta uskon että hänestäkin tulee "jotain" kuten isoista sisaruksista. Onnellinen ihminen:)

Se on jo nyt selvää. Molemmat ovat niin paljon taitavampia ja lahjakkaampia kuin minä. Oikeastaan he ovat jo nyt "suurempia" kuin minä. Olen heistä valtavan ylpeä ja ihmeissäni kuinka mun lapseni voivatkaan olla niin paljon taitavampia kuin minä tuossa iässä.

Toivon heille onnellista ja rauhallista elämää ja hyviä ihmissuhteita.

Tyttäremme on erityislahjakas ja 15-vuotiaaksi asti hänellä oli selvät suunnitelmat siitä, miten hän hyödyntäisi lahjojaan. Hänelle tuli kuitenkin murrosikä myöhässä ja sen myötä kaikki tavoitteellisuus karisi. Nyt ei ole elämässä mitään tärkeämpää kuin poikaystävä, joka valitettavasti vaikuttaa täydelliseltä peräkammarin pojalta. Juuri sellaiselta, joka on tytölle pelkkä pallo jalkaan. Ei enää puhettakaan opiskelusta ulkomailla, ei edes Suomen paras koulutus enää kelpaa, kun se ei ole kotikaupungissa eikä poikaystävä halua muuttaa. Pojalla ei itsellään ole mitään tavoitteita. Myönnän, olen todella pettynyt.

vanhin lapsistamme on erityisen lahjakas urheilussa ja tulee pärjäämään siinä sm-tasolla (pärjää jo nyt),jopa ammattiurheilijana jos ei tule vammoja ja jatkaa lajia.

menestyä. Minä itse olin sellainen "lapsinero", mutta se on kostautunut vanhemmiten, kun opin tuon luontaisen lahjakkuuden takia laiskaksi ja vastuuttomaksi. Töissä olen keskinkertainen ja en jaksa yrittää tarpeeksi. Tytär taas on enemmänkin "keskitasoa", mutta uskomattoman sitkeä ja keskittymiskykyinen. Jos joku homma on kesken, niin se tehdään loppuun ja piste. Jo pienenä jaksoi tehdä rutiinityötökin pitkään ja puurtaen, kun muut muksut oli kyllästyneet jo aikoja sitten. Olen huomannut, että sitkeät pärjää lahjakkaita paremmin elämässä...

jos itse sitä haluavat:) Pidänhän itseänikin hyvänä tyyppinä ja ammatissani taitavana, ja parhaana mahdollisena äitinä lapsilleni, vaikka en ole julkkis enkä edes rikas. Ei se suuri tarvitsee mainetta ja mammonaa, pääasia että on itse tyytyväinen ja omistautunut tekemilleen asioille.

Voi olla että tulee hyvin menestyviä, mutta voi olla että käyvätkin vain amiksen ja viettävät toivottavasti hyvää elämää sillä alalla. Nyt menee koulu hyvin ja kokeista ysiä ja kymppiä, mutta vielä on todella aikaista sanoa.

Joku tarkoittaa sillä rahalla mitattavaa menestystä, vallankäyttöön liittyvää asemaa, huippuvirkaa menestyvässä firmassa.... Joku tarkoittaa taas pärjäämistä elämässä yleensä, siis tasapainoista perhe-elämää, itselle merkityksekästä työtä, kykyä huolehtia itsestään ja asioistaan. Sekin voi olla "suurta". Minun mielestäni on pääasia, että vanhemmat eivät tietoisesti lataa lapselleen suuria odotuksia, vaan kannustaa terveellä tavalla löytämään omat lahjansa ja käyttämään niitä mahdollisimman hyvin. Mielestäni lapsen koulutus on yksi asia, johon vanhemmat voivat omalla panoksellaan vaikuttaa. Ei niin, että etäältä toitotetaan, että "lue vielä lisää, että pääset yliopistoon"-tyyliin, vaan kannustetaan alusta lähtien tekemään töitä koulun eteen eikä menemään siitä, mistä aita sattuu matalin olemaan. Ei ylisuuria paineita, mutta riittävää kannustusta. Jokaisella on lahjoja ja jokaisesta tulee omalla tavallaan suurta, sehän se pointti on :)

ja toivon vain että tulevat onnellisiksi ja löytävät itselleen sen työn, mitä vilpittömästi tykkäävät tehdä, olkoon se sitten lähihoitaja tai arkkitehti. Kunhan rehellisesti ansaitsevat elantonsa. Molemmat ovat lahjakkaita piirtäjiä, siitä voi olla apua monessa työssä tai sitten ihan vaan elämänkestävänä harrastuksena. Mutta mitenkään isoja kunnianhimoisia urasuunnitelmia en heidän puolestaan tee. Kannustan kyllä opiskelemaan ja tekemään läksyt huolella.

mutta olen antanut mahdollisuuden harjoittaa omia taitojaan: poika on piirustuskoulussa, kun selkeästi pitää siitä ja piirtää hyvin ja tyttö alkoi jo neljävuotiaana pyydellä, että haluaisi soittaa jotain. Harjoittelee nyt viulunsoittoa.



Minä rakastin lapsena piirtämistä ja musiikkia, ja olisin halunnut taidelukioon ja taidekorkeaan, mutta äitini mielestä se oli höpötystä, ja minusta tuli pelkkä vittuuntunut asuntovelkainen sunnuntaimaalari, joka haaveilee opintovapaasta ja taidekoulusta. Siis siitä huolimatta, että isäni oli orkesterimuusikko. Sen sijaan serkkuni sai siihen mahdollisuuden ja on nyt sangen menestyvä taiteilija. Tekee kuvitusta tuotteisiin, joita myydään ulkomaita myöden, en nyt kerro mihin..



Ainakin annan omille lapsilleni tilaisuuden, en lataa odotuksia heidän selkäänsä, mutta eivät voi tulla sanomaan että olisin kieltänyt mahdollisuuden.

Kyllä pienessä koululaisessa on vielä niin paljon potentiaalia, intoa, kiinnostusta kaikkeen, ja muutenkin niin paljon kaikkea erinomaista. Uskon siis, että hänestä voi tulla "mitä vain", jos vain tahtoo ja omistautuu asialle.



En kyllä ajattele, että tämä olisi joku vain mun lapseni ainutkertainen ominaisuus.

Koululaiseni ovat 6 lk, 5 lk ja 2 lk eivätkä vaikuta mitenkään poikkeuksellisilta kun vertaa luokkatovereihinsa...