Niin järkyttävä menettämisen pelko!! Onko tämä enää normaalia?

mutta ehkä joka ilta itkeminen menee jo epänormaalin rajan yli.



lasta voi suojella vain tiettyyn rajaan asti, ja sehän on hyvin erilainen se raja, jos vaikka seuraa tämän palstan keskustelua jokaisen uutiskynnyksen ylittäneet lapsen tapaturman jälkeen.

normaalia on varmasti olla peloissaan kyseisestä asiasta, minäkin hyvin usein iltaisin nukkumaan mennessä mietin samoja asioita. mutta se, että pelkäät sitä niin paljon että itket asiaa joka ilta, ei ehkä ole ihan normaalia. mitä jos kävisit puhumassa asiasta jonkun kanssa, varmaan helpottaisi.

Toisaalta olisiko parempi saada lisää lapsia, ettei tarvitsisi pelätä juuri menettävänsä sen ainokaisensa? Olisi todennäköisempää saada lapsenlapsiakin, jos olisi monta omaa lasta.

ensimmäisen vuoden ajan. Pelkäsin esim. kätkyt-kuolemaa ihan mielettömästi ja sydämestä ihan pakahtui kun iltaisin nukkuvaa lastani katsoin. Lapsi nyt 5 v ja nämä ääritunteet tasoittuneet. Kuopus reilun vuoden, ja vaikka hänkin yhtä rakas, vastaavanlaista menettämisen pelkoa en hänen kohdallaan ole huomannut. Ehkä olen alitajuisesti todennut, että kyllä minäkin saan näemmä lapsen "hengissä pidettyä", kun esikoisenkin vauva-ajan ohi saatoin.



Ehkä sinua painaa alitajuisesti se vastuu, että olet tosiaan yksinhuoltajana lapsesta käytännössä koko ajan yksin vastuussa? Muilla samanlaisessa tilanteessa olevilla lienee tähän parempaa sanottavaa?

ja liittynee jotenkin tähän yksin olemiseen. Mulla ei ole käytännössä ketään muuta kuin lapseni, ja myös minä alan usein itkeä, kun mietin, että lapsille voi joskus sattua jotakin.



Toisinaan olen tulla hulluksi kun alan ajatella lasten menettämistä heidän ollessaan isänsä luona. Lasten isä suhtautuu turvallisuusasioihin varsin kepeästi, ja tiedän, että vaaratilanteita on siellä päässä enemmän kuin minun kanssani. Ja mitenkään en voi asiaan vaikuttaa (exä ei kuuntele huoliani pätkääkään, vaan nauraa niille).

Jos tuota on jatkunut jo useita viikkoja tai kauemmin, niin taidat olla masentunut tmv.



Ilta on usein ainoa aika päivästä jolloin ihmisillä on aikaa kuunnella ajatuksiaan oikein kunnolla. Ehkä herkistyt silloin liikaa, ja ehkä olet myös yksinäinen iltaisin.



Mieti noita tunteitasi ja juttele läheistesi tai vaikka psykologin kanssa.

Kyse varmasti voi olla yksinäisyydestä, jota en tietoisesti koskaan ajattele. Erosimme lapsen isän kanssa melkein vuosi sitten ja ero oli vaan helpotus koska emme enää, jos koskaan oikeasti rakastaneet toisiamme. Olen yrittänyt deittailla sen jälkeen muutamia kertoja, mutta ajatuskin siitä että joku miehenpuolikas nyt tulisi minun ja lapseni elämään tuntuu vaan tosi vieraalta. Olen ajatellut, että sitten kun se oikea kohdalle tulee, niin sitten se on vaan menoa. Olen elämään nyt ja näin tosi tyytväinen.



Osaatteko neuvoa, voisiko neuvolan kautta päästä juttelemaan asiaan perehtyneelle psykologille? Kannattaako neuvolassa ottaa asia puheeksi? Toki voin mennä yksityisellekin, kun en vaan tiedä yhtään hyvää, joten se olis ihan arpomista kenelle.