Millainen ihminen hakee avioeroa puolison sairauden takia?

Ei voi muuta todeta.



Kaikki mulle heti nyt ja siunatkoon jos joku sitä estää.



Voimia kaikille teidän puolisoillenne! He tarvitsevat niitä.

Aika moni ihminen varmaan yrittää parhaansa, ja joku vaan ei pysty sitten parempaan. On esimerkiksi itsellä ollut kylmä ja rakkaudeton malli elämälle. Ettei osaa kohdata vaikeuksia, ei osaa käsitellä niitä millään muulla tavoin kuin katoamalla paikalta.

Miksi sinä saat mielestäsi käyttäytyä just niin kuin haluat, mutta miehen pitää vain huolehtia ja jaksaa, vaikka olisit millainen pirttihirmu?

Syy miksi olen vihainen miehelle ei ole se että hän ei ole jaksanut tukea minua peruselämässä VAAN se että olen tässä vuoden sisään menettänyt mm. äitini eikä silloinkaan tippunut tukea vaikka olin ihan surun murtama. Niin että tässä on taustalla paljon muutakin kuin vain minun "kiukutteluni"...

Mutta mitä kuvittelet saavuttasi tahallisella kiusanteolla ja kostamisella?

polttaa tupakkaa kuin korsteeni, sokerit päin vittua koko ajan (I-tyyppi), veranpaine taivaissa, kolehterolit kanssa, kun eihän sitä laardia voi olla laittamatta sentin kerrosta leivälle! Kun se saa aivoinfarktin, lähden!

Onneksi ei kuitenkaan vakavampaa parisuhdetta. Olen kuitenkin melko läheltä seurannut pariakin parisuhdetta, jossa toisella osapuolella rajatila (ja toki myös tavallisia liitännäisdiagnooseja kuten masennusta, käytöshäiriöitä yms.) Suoraan sanottuna en näe mitään syytä, miksi kukaan haluaisi olla parisuhteessa rajatilapersoonaisen kanssa ainakaan ennen kuin tämän tila on huomattavasti parantunut.

Voi olla, että sinun kohdallasi edistystä on jo tapahtunut paljonkin, mutta jos miehesi on ollut parisuhteessa kanssasi terapiaprosessin ajan jo ehkä ennenkin sitä, hän on todennäköisesti niin puhki, poikki, rikki, että en yhtään ihmettele, jos ei enää jaksa suuremmin tiristää lisätukea sinulle, vaikka äitisi kuolikin. Ja jos todellakin voit paremmin, niin silloin sinun on korkea aika tajuta, että miehesi oireilee nyt niitä traumoja, joita sinun sairastamisesi aiheutti ja on sinun vuorosi tukea häntä. Nykyisin ei enää ole erityisen harvinaista, että mielenterveysongelmaisten puolisoille ja vanhemmille lätkitään PTSD-diagnooseja ihan vain elämästä ongelmaisen kanssa. Se ehkä kertoo siitä, kuinka vauroittavaa on elämä sinunkin kanssasi saattanut olla puolisolle (mahdollisista lapsista puhumattakaan.)

Menitkö lukemaan Googlen kautta vähän perustietoa? ;) Kuulkaas mammat: ensinnäkin minä olen pitkään tätä sairastanut ja siksi en ole mm. mustavalkoinen mitä yleensä rajatilat ovat. Pitkällä ollaan tämän kanssa, mutta paljon on vielä kokemattakin.

Syy miksi olen vihainen miehelle ei ole se että hän ei ole jaksanut tukea minua peruselämässä VAAN se että olen tässä vuoden sisään menettänyt mm. äitini eikä silloinkaan tippunut tukea vaikka olin ihan surun murtama. Niin että tässä on taustalla paljon muutakin kuin vain minun "kiukutteluni"...

eikä kykyjä ajatella ollenkaan millaista oikeasti mahtaisi olla. Minun miehelläni on parantumaton sairaus, ollut jo vuosia, ikää hänellä on 30 ja risat. Minä huolehdin koko perheen kaikista asioista, lapsista ja arjesta, mies ei siihen kykene. Huolehdin myös miehestä, hänen jaksamisestaan ja yritän koko ajan tukea, että hän ei masentuisi, koska kovaahan miehelle tämä tilanne on. Kuka huolehtii minun jaksamisestani? Ei kukaan, jaksettava vain on, ja välillä olen aivan totaalisen loppu. Minulla on myös päivätyökin hoidettavana. En aio erota, mutta ymmärrän oikein hyvin, että joku toinen tässä tilanteessa olisi sen voinut tehdä.

miten te siarastuneiden puolisot saatte voimaa itse jaksaa?

Meillä mies sairastui pysyvästi muutama vuosi takaperin, menetti työkykynsä, joutui luopumaan firmastaan, masentui... Nyt elää kovien kipujen kanssa, pystyy kyllä huolehtimaan itsestään, mutta ei esim. nostamaan tai kantamaan sylissään pieniä lapsiamme. Arki on paljon minun harteillani, ja samalla yritän tukea miestäni tämän kamppailuissa. En ole eroamassa, mutta jotenkin alkaa olla paukut aika loppu kun taloudellisestikin on vielä tiukkaa ja lapset ovat pieniä ja kaikki tuntuu aina niin vaikealta. Rakastan miestäni ja tahdon elää hänen kanssaan, mutta mutta... Tiedän että mies tarvitsee minun tukeani, ja lapset tarvitsevat, tottakai, mutta mitä jos minäkin tarvitsen jotain, edes yhden pienen heikon hetken joskus...



Meni vähän aiheen vierestä, sori.

Olen naimisissa kaksisuuntaista mieliala häiriötä sairastavan kanssa, jolla myös epävakaa persoonallisuushäiriö (rajatila). Elämä on ollut yhtä kaaosta ja trilleriä, josta en päässyt pois, koska puolisoni uhkasi lastamme, eikä kukaan uskonut minua. Hän puhui kaikki ympäri. Hän on korkeasti koulutettu ja johtavassa asemassa.



Alussa hän osasi peittää, ei ikinä uskoisi. Ei kukaan hänen ystävistään usko. Hän on kuin akauden ja harmonian tyyssija.



Sairastuin vakavasti ja jouduin taistelemaan välillä koko elämästä. Meidät on taloudellisestikin sidottu niin yhteen, että on vaikea lähteä ilman yhteistyötä.



Hän on ollut aina huippuälykäs ja taitava ja saanut torpedoitua ja lapsella kiristettyä kaikki lähtemisyritykset.



Nyt lukiolaispoikamme sairastui vakavaan masennukseen. Isänsä sitoo häntä ja sitten hylkää -jatkuvaa vuoristorataa! Hänellä on kuitenkin hyvä terapeutti ja lääkäri.



Mikään normaali systeemi ei ole käynyt. Salaa on joutunut hoitoakin suunnittelemaan useiden osaaien psykiatrien avulla.



Eroisin heti, kun se on turvallista. Haaveilen elämästä ilman tätä taakkaa. Tämä repii ihmisen palasiksi. Enkä ole läheisriippua -tukea saadessani sekin testattu.



Kun luin koko viestiä, niin aloittajan huomaa toimivan juuri niin kuin rajatila tekee. Harva jaksaa sellaista jatkuvaa kaaosta ja vuoristorataa, ymmärrän hänen miestään.

varsinkin niissä tapauksissa joissa mies ei ole itse lainkaan kiinnostunut hakemaan apua ongelmiinsa vaan terrorisoi perhettään, myös lapsiaan. Katsotaanhan huom. myös alkoholismi ja narsismikin sairauksiksi. Olisi sairasta syyllistää eroa hakenut nainen tilanteessa, jossa miehen mielenterveysongelmat uhkaavat muiden perheenjäsenten terveyttä saati henkeä.