Millainen ihminen hakee avioeroa puolison sairauden takia?

- itsekäs

- empatiakyvytön

- pelkkää omaa etuaan tavoitteleva

pahasti skitsofreenisen tai maanis-depressiivisen ihmisen kanssa? Esimerkiksi sellaisen, joka on vaaraksi myös perheelleen?

On tapahtunut ennen mun tapaamista ja mies siitä kerran kertoi vähän ihmetellen. Pidin jo ennen tuon kuulemista tuota siskoa tosi omituisena ja jotenkin vaikuttaa kylmältä ihmiseltä.



Hänen entinen aviomiehensä sairastui peruuttamattomasti noin vuotta ennen eroa ja tämä sisko halusi eron melkein heti. Ymmärrän toki, että sairaan kanssa on raskasta, mutta olihan se nähtävissä, että toinen kuolee pian, niin ei tarvi vuosia "kitua" sairaan puolisona. Avioero oli puolisolle kauhea isku ja masentui siitä kuulemma pahasti. Koko miehen sukua hävetti hirveästi, ex-appivanhemmat eivät edes ilmoittaneet kuolemaa jälkikäteen vaan sisko näki sen lehdestä.sairauteensa. Tämä ex-puoliso kuoli 5kk eron jälkeen.

Mä en pystyisi miestä jättämään jos ilmotus vuoden elinajasta tulisi, mutta kun kolmikymppisiä vasta ollaan, niin ei voi tietää miten olis asiat, jos toinen vammautuisi vakavasti esim kolarissa moneksi kymmeneksi vuodeksi.

Olisiko musta omaishoitajaksi?

En tosiaan tiedä..

Tollaset tilanteet on niin rankkoja parisuhteelle, kuin yksilöillekkin, etten lähtisi tuomitsemaan kenenkään päätöksiä.

Kaikilla ei henkisetkään paukut riitä..

pelastaa itsensä ja elämänsä (ja lapsensa.) On paljon sairauksia, joissa eroa voisi suorastaan suositella. Jos puolisolla on esimerkiksi päihdehäiriö ja parantumista ei ole näkyvissä, niin turha siinä on omaa elämäänsäkin pilata. Monet muutkin mielenterveydenhäiriöt ovat sellaisia, että ero on enemmän kuin ymmärrettävää. Samoin sellaiset fyysiset (esim. neurologiset) sairaudet, joissa puoliso muuttuu ihan toiseksi. Jos on odotettavissa, että pariskunnan toinen osapuoli makaa loppuelämänsä suurin piirtein vihanneksena ja toinen on vielä vetreässä kunnossa ja elinvuosiakin on vielä reilusti jäljellä, niin minusta olisi vähän erikoista, jos se puoliso ei edes harkitsisi oman elämänsä jatkamista.

en muista mihin, jokin mielisairaus kuitenkin. Mies oli sairastuttuaan hyvin väkivaltainen eikä suostunut menemään hoitoon ja nainen pelasti luultavasti oman henkensä lähtemällä ajoissa. Tuskin tällaista jäisi yksikään muita arvosteleva av-mammakaan katselemaan?

Eli siis voi olla ihan järkevä ihminen, joka näin tekee.



Erityisesti mielisairauden tai alkoholismin kyseessä ollessa tekisin itsekin niin. Muut sairaudet sitten ihan eri asia, mutta toisaalta nekin saattavat muuttaa puolison niin, että uhkana on koko perheen sairastuminen tai väsyminen. Kyllä pitää ajatella kokonaisuutta kuitenkin näissäkin tilanteissa.



En tajua, miksi se erilleen kasvaminen, vieraissa juokseminen tai rakkauden loppuminen ovat yhtään parempia syitä.

Erosi mun isästä kun tämä sairastui skitsofreniaan. Ja ihan hyvä päätös oli kun isästä ei ole tullut yhteiskuntakelpoista sen koommin millään lääkkeillä.

Ei aina olisi voimaa jaksaa, mutta kun ei ole lupa olla heikko. kaikki kaatuu,jos minä kaadun.lisäksi vielä se että miehen sairaus on sellainen joka johtaa varmaan kuolemaan, jäljellä olevista vuosista/kuukausista ei ole tietoa. enkä tiedä ketään toista joka olisi samassa tilanteessa, vertaistuki puuttuu.

kunpa hetken saisi hengähtää..

- kapeakatseinen

- tyhmä

Ihan kuin sairaalla ei olisi jo muutenkin riittävää taakkaa kannettavanaan, ja sitten vielä puoliso hylkää. :(



Elämää vakavasti horjuttavat psyykkiset sairaudet ymmärrän kyllä (esim. väkivallan uhka)

Nämä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Jos toinen sairastuu tai vammautuu niin vakavasti, että tarvitsee jatkuvaa hoitoa niin silloin parisuhde kääntyy vähän väkisinkin hoitaja-potilas-suhteeksi. Omaishoitajat elävät mielettömän paineen alla. Sitä on hyvin helppo tuomita ihminen, joka väsyy tämän taakan alla, itsekkääksi ja piittaamattomaksi. Monesti omaishoitajat hoitavat lähes ilman vapaapäiviä omaistaan, saavat niskaansa sairastuneen masennuksen jne. ja he EIVÄT SAA valittaa, koska eiväthän he ole sairastuneet vaan se toinen.

En hakisi eroa, jos mieheni sairastuu syöpään, loukkaantuu onnettomuudessa tms. Mutten ole niinkään varma, jos kyseessä olisi mielenterveyden ongelma tai päihdeongelma.

Nämä asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Jos toinen sairastuu tai vammautuu niin vakavasti, että tarvitsee jatkuvaa hoitoa niin silloin parisuhde kääntyy vähän väkisinkin hoitaja-potilas-suhteeksi. Omaishoitajat elävät mielettömän paineen alla. Sitä on hyvin helppo tuomita ihminen, joka väsyy tämän taakan alla, itsekkääksi ja piittaamattomaksi. Monesti omaishoitajat hoitavat lähes ilman vapaapäiviä omaistaan, saavat niskaansa sairastuneen masennuksen jne. ja he EIVÄT SAA valittaa, koska eiväthän he ole sairastuneet vaan se toinen.

En minä ainakaan voisi enkä haluaisi jäädä töistä pois ja lopettaa muuta ns. normaalia elämää, vaikka puolisolle tulisi esim. neliraajahalvaus. Myös lapset on jonkun hoidettava ja taattava heille mahdollisimman tasapainoinen elämä.

Tietenkin palkkaisimme tällaisessa tapauksessa henkilökohtaisia avustajia, vaikka toki minäkin hoitoon osallistuisin. Mutta jättää en voisi omaa puolisoani, hyvänen aika!

Löytyy kokemusta ja edelleenkin koitan jaksaa. Ymmärrän TOSI hyvin jos joku eroaa tässä vaiheessa. Kyllä mekin olemme jo keskustelleet mieheni parempina hetkinä josko vain muuttaisimme erilleen. Ihan vaikka vain lasten takia. Jotenkin koitan vain odottaa vieläkin niitä parempia aikoja, mutta enpä kai niitä koko loppuelämääni tässä odottele.

mun mies erosi vaimostaan jolla MS-tauti.sitä ennen oli ollut tämän omaishoitajana monta vuotta. olivat kumpikn alle kolmekymppisiä ja en tsosiaan voi miestäni syyttää ratkaisustaan. Nuori oli ja halusi lapsia ym joita ei vaimonsa pahan kunnon vuoksi pystynyt antamaan.

On jo siinä pisteessä kanssani ettei jaksa enää pitää huolta. Näin on sanonut; kaiken paskan keskellä minun olisi siis vieläpä jaksettava huolehtia itsestäni. Ja nyt selvyydeksi sen verran että olen rajatilapersoona ja masentunut kroonisesti. Ymmärrän miehen pointin mutta samalla olen jonkinlaisessa shokissa että joku noin tärkeä ihminen voi "antaa periksi". Nyt sitten "pärjään väkisin" mutta aloin jo tietoisesti kostamaan miehelleni tästä; potkin hänet ulos makuuhuoneesta (tämä on nykyään minun huoneeni), katselen muita miehiä jne.

On jo siinä pisteessä kanssani ettei jaksa enää pitää huolta. Näin on sanonut; kaiken paskan keskellä minun olisi siis vieläpä jaksettava huolehtia itsestäni. Ja nyt selvyydeksi sen verran että olen rajatilapersoona ja masentunut kroonisesti. Ymmärrän miehen pointin mutta samalla olen jonkinlaisessa shokissa että joku noin tärkeä ihminen voi "antaa periksi". Nyt sitten "pärjään väkisin" mutta aloin jo tietoisesti kostamaan miehelleni tästä; potkin hänet ulos makuuhuoneesta (tämä on nykyään minun huoneeni), katselen muita miehiä jne.

Masentuneen rajatilapersoonan kanssa eläminen on jo muutenkin helvettiä, joten ymmärrettävää, että puoliso ei jaksa. Ja kun se muutenkin mahdottoman vaikea ihminen vielä tietoisesti ja tarkoituksella kiusaa lisää, niin jos miehesi ei pian lähde, on syytä epäillä, että hän on pahasti läheisriippuvainen. Ilkeys ja huono käytös on tavallista rajatilapersoonille, mutta silti aikuisella ihmisellä on vastuu itsestään ja valinnoistaan. Kun miehesi lähtee, kyse ei ole siitä, että sinä vain sairastuit ja miehesi vain antoi periksi, vaan siitä, että ihan itse teit valinnoillasi parisuhteen mahdottomaksi.



Parisuhde on parisuhde. Se ei ole enää kahden aikuisen ihmisen parisuhde, jos toisen tehtävä on huolehtia molemmista ja koko suhteen sisältö on sairaan hoivaamista. Usein tuntuu, että etenkin mielenterveydenongelmien tabujen purkaminen on johtanut myös siihen, että niitä sairastaville ei enää ole selvää, ja kukaan ei sitä heille uskalla sanoa, että sairaudestaan huolimatta he ovat aikuisia ihmisiä ja vastuussa itse itsestään. Jos mielisairaus on niin paha, että siihen ei pysty, ei vastuu silti siirry puolisolle, vaan se on psykiatrisen sairaalan ja edunvalvojan henkkimisen paikka. Se, että on masentunut, rajatila tai mitä muuta hyvänsä, ei tarkoita, että olisi jonkun muun velvollisuus huolehtia ja että kaiken kuran saisi kaataa läheisten niskaan. Niin kauan, kun todellisuudentaju jollain tavalla on jäljellä, pystyy tekemään valintoja ja kantamaan vastuun itsestään ja valinnoista. Kaikessa ei saa paeta sairauden taakse.

Menitkö lukemaan Googlen kautta vähän perustietoa? ;) Kuulkaas mammat: ensinnäkin minä olen pitkään tätä sairastanut ja siksi en ole mm. mustavalkoinen mitä yleensä rajatilat ovat. Pitkällä ollaan tämän kanssa, mutta paljon on vielä kokemattakin.



Syy miksi olen vihainen miehelle ei ole se että hän ei ole jaksanut tukea minua peruselämässä VAAN se että olen tässä vuoden sisään menettänyt mm. äitini eikä silloinkaan tippunut tukea vaikka olin ihan surun murtama. Niin että tässä on taustalla paljon muutakin kuin vain minun "kiukutteluni"...