Pitääkö vanhemmilleen aina olla kiitollinen kaikesta?

en tajua mistä tämä omien vanhempien palvominen oikein kumpuaa. Ihan sama onko ollut alkkis, väkivaltainen tai muuten vaan hullu niin rakastaa pitää ja palvella hamaan loppuun saakka.



Ja sitten hoetaan että 'kyllä se oma äiti on aina paras äiti lapselle!' ja 'varmasti ovat parhaansa tehneet'.

Itse TOIVON SYDÄMENI POHJASTA että osaan antaa lapsilleni vapauden olla ja elää omaa elämäänsä ilman että joka hetki pitäisi ajatella äiti ja kuinka paljon olen heidän hyväkseen tehnyt.



Tosiasia on, että äitini jäi nuorena kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi ja vaikka olimme köyhiä, oli meillä aina onnellista ja turvallista. Äiti ei juossut baareissa eikä raahannut miehiä kotiimme, ei juonut ym. ym. Toki olen siitä onnellinen. Mutta en aina jaksa tehdä "kiitollisuudesta" mitä vaan, en jaksa aina ajatella mitä äiti on tästä mieltä jne.



Kuitenkin on ollut ihan äitini (ja isäni) oma halu hankkia meidät lapset. Hän on nauttinut saadessaan kasvattaa kaksi pientä tyttöä. Hänen elämänsä parhaat vuodet olivat meidän lapsuusvuotemme.



Ihan samalla tavalla olen ihan itsekkästä syistä halunnut kolme lasta. MINÄ OLEN KIITOLLINEN siitä, että saan noiden lasten kanssa elää joka päivä. Heidän "syytänsä" ei ole, että me olemme heidät tähän maailmaan saattaneet. Meille ei siis millään muotoa tarvitse olla kiitolliinen.

Mua vielä mietityttää se, että miksi pitäisi perusasioista olla erikseen kiitollinen. Lapsen oikeuksiin kuuluu, että hänellä on vaatteet, katto pään päällä ja ruokaa nenän edessä.



Vanhemmat päättivät pitää/saada/tehdä lapsen ja kun sen päätöksen on tehnyt, on samalla velvollinen hoitamaan myös sen.

turvallisesta kodista, ja opiskelujeni kustantamisesta. Turvallinen koti ja vanhemmat ovat antaneet minulle tasapainoisen elämän lähtökohdat.



Aikuisena ollessa elämä on vain valintoja jotka itse on tehtävä,näihin valintoihin vanhempani eivät puutu.

vasta kun päästää irti ja antaa anteeksi.



Omien vanhempien loputon haukkuminen on kypsymätöntä ja keskenkasvuista.



Vanhemmistaankin on lopulta luovuttava, miksi sitoa itsensä heihin katkeruudella.



Kukaan ei ole täydellinen, eivät vanhemmatkaan. Siksi vanhemmille pitää antaa anteeksi ja kunnioittaa heitä. He ovat kuitenkin olleet vanhempinasi, antaneet sinulle ainoan elämäsi.



Siinäkö ei muka ole mitään kiittämistä.



Nim. Hei haloo!

Ihan tavis perhe meillä.



Kiitollisuus ei tarkoita, että ollaan aina samaa mieltä, alistutaan kiitoksen ansainneen valtaan, uhaudutaan kiitollisuuden velassa jne.

Ihan tavallinen kohteliaisuus ja toisen huomioon ottaminen on ihan käypä käytös esittää kiitollisuutta.

että suuri(n?) osa meistä on saanut alkunsa pelkästä vanhempien itsekkäästä halusta lisääntyä. Aika vähiin taitavan jäädä ne jotka on jostain kadulta poimittu hyväntekeväisyysmielessä.



Oma äitini jaksaa aina muistuttaa kuinka on uhrannut 30v elämästään minulle ja siskolleni ja kuinka on ollut niin raskasta ja blaa blaa blaa. Olimme kumpikin todella toivottuja tapauksia, enkä todellakaan aio tuntea huonoa omaatuntoa siitä että minut tänne tehtiin.

Yleensähän nämä syyllistäjät ja palvonnan vaatijat ovat juuri niitä, jotka eivät millään tapaa ko kohtelua ansaitse.



On olemassa hyviä vanhempia ja huonoja vanhempia ja kaikkea siltä väliltä. Kiitollinen toki on hyvä olla, jos on onnistunut saamaan hyvät vänhemmat ja tasapainoisen lapsuuden, mutta ei se silti mitään automaattista kiitollisuudenvelkaa aiheuta. Jos taas on lapsena tullut laiminlyödyksi ja kaltoinkohdelluksi, niin on ihan sallittua ja normaalia, ettei välitä olla vanhempiensa kanssa tekemisissä aikuisena eikä varsinkaan halua heitä hoitaa tai "olla kiitollinen". Kyllä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhde hyvin usein peilaa niitä asioita, joita on tapahtunut kymmeniä vuosia aikaisemmin. Jos suhde on ollut silloin lämmin ja läheinen, niin yleensä lapsilla on ihan oma halu ja tarve säilyttää suhde sellaisena myöhemminkin, auttaa ja "osoittaa kiitollisuuttaan". Jos taas suhde on ollut jotain muuta, niin se näkyy "välinpitämättömyytenä" myöhemmin ja se siitä, ei aikuisilla lapsilla ole mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan.



Itselläni on alkoholistiäiti ja täysin hänen tossunsa ja määräysvaltansa alla oleva suurkuluttaja-isä. Olen lapsena tullut laiminlyödyksi hyvin monella tapaa ja kaikissa suhteissa. Pidän yhteyttä vanhempiini satunnaisesti, näemme 1-2 kertaa vuodessa ja niistäkin tapaamisista olen ehdoton mm. siitä, että he eivät ole humalassa silloin ym. Tämänkin teen vain siksi, että lapseni oppisivat tuntemaan isovanhempansa.



En siis suostu kantamaan minkäänlaista huonoa omaatuntoa siitä, että en auta tai välitä nyt jo (alkoholin takia) varsin huonokuntoiseksi käyneestä äidistäni. Äitini kyllä on varsinainen mestari syyllistämisessä, hän on onnistunut aivopesemään puoli sukua ja kaikki tuttavansa paheksumaan minua siitä, että en pidä tämän enempää yhteyttä enkä auta heitä. Minä olen onneksi sen verran "kova", että tiedän tekeväni oikein sekä itseäni että lapsiani kohtaan, joten en jaksa välittää. Kyllä se silti vähän ärsyttää, miten muut ihmiset menevät tuollaiseen halpaan ja uskovat äitini tarinoita ja tarjoavat hänelle sääliään.

Mietipä asiaa omalta kannaltasi - Pitääkö sinusta omien lastesi olla kiitollisia siitä, että sinä olet saanut onnentäyttymyksen kun heidät sait? Ja vielä kiittää siitä?

SINÄ / MINÄ se tässä onnekas olen, ikuisesti kiitollinen lapsistani (joilla ei ole mitään syytä kiittää minua itsekkyydestäni).

vHe ovat kuitenkin olleet vanhempinasi, antaneet sinulle ainoan elämäsi.

Siinäkö ei muka ole mitään kiittämistä.

Nim. Hei haloo!

Sitä minäkin mietin että jos lapsuus ja suhde vanhempiin olisi ollut ok jo silloin lapsena niin luulen että aikuisenakin sitä mielellään hakeutuu vanhempiensa seuraan ja HALUAA auttaa heitä vuorostaan. Näin olen nähnyt omassa tuttavapiirissäni; miten lasta on kohdeltu hänen ollessaan pieni ja nuori, siten hän myös kohtelee vanhempiaan tai isovanhempiaan.



Itse auttaisin mielelläni isääni mutta marttyyriäitiäni ei tekisi mieli auttaa yhtään kun hän vanhenee... Ja miksikö ei? Koska hän on juuri sellainen että hänelle pitäisi olla kauheasti kiitollisuudenvelassa, hän haukkuu meitä lapsia vieläkin jatkuvasti tai motkottaa jostain mikä ei hänelle mielestäni kuulu yhtään. Lisäksi tiedän että jos alkaisi äitiäni auttamaan niin hän ei olisi työpanokseeni tyytyväinen: hän seisoisi vieressä ja haukkuisi työtulostani tai kertoisi minulle jatkuvasti miten minun tulisi jokin asia tehdä. Muuttuisin taas 5-vuotiaaksi siis:(.



Ap

ärsyttää kun ei kannustanut kouluasioissa vaan jos meni huonosti esim. kokeissa hän huusi mulle. Jos oisin saanut kannustusta olis varmaan mennyt paremmin. Isä ei mitenkään puuttunut koulumenestykseeen eikä koskaan kysynyt miten menee. Kuolleet nyt jo kumpikin. Rakkaita silti mulle.