Mikä kotiäitiydessä on rankkaa?

Muutama mun kaveri on kotiäitinä, eikä heillä ole työpaikkaa odottamassa. Ovat siis työttömiä.

Se on aika ahdistava tilanne. Tulee tunne, että on kotona jumissa lasten kanssa, eikä siitä osaa edes nauttia. Se tyytymätömyys omaan tilanteeseen vaikuttaa siihen henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen.



Minä olen nyt vanhempainvapaallaa. Uskon, että osaan jollain tasolla nauttia tästä enemmän, kun tiedän mikä minua odottaa ensi vuonna.. Lasten kuskailut aamuvarhaisella hoitoon ja sairastelukierteet.

Usein tuntuu, että seinät kaatuvat kotona päälle ja elämä on yhtä kaaosta. Kaaoksen tunne tulee siitä, että haluaisi joskus vain OLLA, ilman jatkuvaa vaatimista, passaamista, siivoamista ja touhuamista. Tässä varmaan tulee esille ihmisten luonne-erot. Toiset ovat sellaisia tehomammoja, jotka nauttivat jatkuvasta puuhastelusta ja kestävät meteliä ja tohinaa ympärillään. Minä en ole sellainen. Toivoisin esim. että kun siivoan, siisteys voisi säilyä edes hetken. Lisäksi kaipaan päivittäin edes pientä (henkistä) vetäytymistä yksinäisyyteen lataamaan akkujani. t. 4,5 vuotta putkeen kotona

Mun on ainakin lähes päivittäin päästävä lenkille tai urheilemaan ilman lapsia, kun niin ahdistaa juuri se sitovuus mitä varsinkin pienen vauvan kanssa oleminen on.

t: ap

Muutama mun kaveri on kotiäitinä, eikä heillä ole työpaikkaa odottamassa. Ovat siis työttömiä.

Se on aika ahdistava tilanne. Tulee tunne, että on kotona jumissa lasten kanssa, eikä siitä osaa edes nauttia. Se tyytymätömyys omaan tilanteeseen vaikuttaa siihen henkiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Usein tuntuu, että seinät kaatuvat kotona päälle ja elämä on yhtä kaaosta. Kaaoksen tunne tulee siitä, että haluaisi joskus vain OLLA, ilman jatkuvaa vaatimista, passaamista, siivoamista ja touhuamista. Tässä varmaan tulee esille ihmisten luonne-erot. Toiset ovat sellaisia tehomammoja, jotka nauttivat jatkuvasta puuhastelusta ja kestävät meteliä ja tohinaa ympärillään. Minä en ole sellainen. Toivoisin esim. että kun siivoan, siisteys voisi säilyä edes hetken. Lisäksi kaipaan päivittäin edes pientä (henkistä) vetäytymistä yksinäisyyteen lataamaan akkujani. t. 4,5 vuotta putkeen kotona

Mun on ainakin lähes päivittäin päästävä lenkille tai urheilemaan ilman lapsia, kun niin ahdistaa juuri se sitovuus mitä varsinkin pienen vauvan kanssa oleminen on.

t: ap

t: joku joka saa kerran KUUSSA pari tuntia vapaata eikä ikinä lapsia esim. yökylään mihinkään

mutta sen tiedän että 3. saati 4. jne lapsi räjäyttää potin. Kahden kanssa on ihan piisofgeik ;)



Suurin syy kotiäitiyden rakkuudessa on pään kestäminen, ei fysiikka. Hoidan itse kaikki viikot kolmea lastamme, eskarilainen, 3 v ja vauva. Mieheni on matkatyössä. Olen vastuussa ja valmiudessa 24 h vuorokaudessa 5 pv viikossa ja yleensä myös vkonloput... vaikka mies silloin kotona. Mihinkään et pääse, no, kaupassa käymme kaikki yhdessä viikolla. Mutta ymmärtänet että tuon poppoon kanssa mikään "pään tuulettaminen" ei ole mahdollista. Aikuisseuraa ei ole paljoa tarjolla. Täytyy vaan olla nöyrästi kiitollinen tasaisesta ja vahvasta mielenlaadustani ja toivoa että tasaisen tylsä arki jatkuu ilman ylimääräisiä vastoinkäymisiä.

sellaisesta vapauden kaipuusta. Koen raskaana sen, miten kotiäitiys sitoo minut passaamaan lapsia ja siivoamaan 24/7. Siihen tunteeseen ei auta iltalenkki! Nyt sen sijaan kun olen töissä, elämä on tasapainossa. Töissä akut latautuvat kotielämää varten ja päin vastoin.



Ymmärrän täysin myös joidenkin tunteen siitä, ettei ehdi tehdä kotitöitä. Vaikka ne periaatteessa ehtisikin tehdä, niin siihen ei tahdo riittää voimia, jolloin lopputulos on se, ettei ehdi! Toisin sanoen, kotihommia ei ehdi tehdä niin kuin haluaisi, esim. riittävän huolellisesti tai ilman jatkuvaa kiirettä. Jos ne hutaisee, niin itsellekin jää paha mieli, mikä taas lisää tunnetta siitä ettei ehdi eikä jaksa...



3

heips!



mulla on 2,5v esikoinen, uhmis päällä ja 1kk ikäinen vauva joka viihtyy parhaiten sylissä. mies on reissutöissä. eniten tässä kotona olemisessa rassaa ettei kunnolla ole ihan omaa aikaa jolloin kersat eivät ole näkyvillä eikä kuuluvilla.

fyysisesti homma on helppoa. koti on siisti aj vaatteet pesty. tällä hetkellä opettelen kovasti jakamaan aikaani lasten kesken, että vanhimmainenkin saisi olla vaan minun kanssa ja tehdä mieleisiä juttuja. huomaa heti jos vauva on vienyt enemmän aikaani alkaa esikoinen ottamaan sen huomoin vaikka tihutöitä tekemällä.



onneksi mies kotiin tullessaan antaa minulle myös hengähdystä =)

Jos ei ekassa viestissä tullut selville niin mä en ymmärrä miten kotiäidit (kaverini siis) puhuvat siitä etteivät saa tehtyä mitään hommia päivän aikana. Sitä en meinaa ymmärtää. Eli aivan puhtaasti tarkoitan sitä, että haluaisin ymmärtää miten kotiäitiys on jonkun mielestä FYYSISESTI niin kovin kovin rankkaa.



Mun oma aika iltaisin lenkkeilyn ja urheilun muodossa ei mitenkään liity siihen, onko kotiäitiys mielestäni fyysisesti rankkaa vai ei. Henkinen puoli mulla vaatii sitä, että on päästävä yksin omien ajatusten kanssa.



t: ap

Nyt sen sijaan kun olen töissä, elämä on tasapainossa. Töissä akut latautuvat kotielämää varten ja päin vastoin. Ymmärrän täysin myös joidenkin tunteen siitä, ettei ehdi tehdä kotitöitä. Vaikka ne periaatteessa ehtisikin tehdä, niin siihen ei tahdo riittää voimia, jolloin lopputulos on se, ettei ehdi! Toisin sanoen, kotihommia ei ehdi tehdä niin kuin haluaisi, esim. riittävän huolellisesti tai ilman jatkuvaa kiirettä. 3

Riittääkö voimat nyt töissä ollessa paremmin kotitöiden tekemiseen huolella?

Musta se menee vähän niin että sitten kun töissä, ei enää ole aikaa/voimia vaatia itseltään niin paljon sitä puunaamista ja värkkäämistä kotona vaan sitten ihan hyvällä omallatunnolla se huitaisemalla tehty kotityö riittää. Kotona ollessa on enemmän aikaa tuijotella niitä pölyisiä nurkkia ja kyllähän ne silloin enemmän häiritsee. Kuten ylipäänsä pienet asiat rasittaa enemmän, kun elämä kaventuu siihen neljän seinän sisälle.

kotiäitinä olo on aika kiireistä. Tuntuu että päivän tunnit loppuvat kesken, eikä ennätä tekemään kaikkea mitä pitäisi. Esim. tänään olen herännyt kuuden jälkeen. Olen saattanut lapsia kouluun, eskariin, sekä hakenut pois kävellen. Nyt sitten kohta ruokaa miettimään ja valmistamaan. Eipä ole vielä kovin paljoin esim. siivoilut käyneet mielessä :)Mutta onpahan päivän lenkit(10km) jo vedetty hyötyliikuntana.

ei ole mielekästä työpaikkaa odottamassa, niin kotonaolo voi tuntua ahdistavalta. Tai jos ei ole päässyt työelämän alkuun ollenkaan. Hyvin voisin kuvitella että siinä tilanteessa kokisin riittämättömyyttä siitä etten saa edes kotona hommia hoidettua, vaikka työelämäkään ei ole auennut.

Kuten ylipäänsä pienet asiat rasittaa enemmän, kun elämä kaventuu siihen neljän seinän sisälle.

[/quote]

Mun oma aika iltaisin lenkkeilyn ja urheilun muodossa ei mitenkään liity siihen, onko kotiäitiys mielestäni fyysisesti rankkaa vai ei. Henkinen puoli mulla vaatii sitä, että on päästävä yksin omien ajatusten kanssa.

t: ap

Liikunnan harrastaminen "ei mitenkään liity" jaksamiseen?

kun odotin kuopusta viimeisilläni ja silloin kun hän oli vauva. Lapsilla ikäeroa 1,5 -v. Aluksi tietysti nukkuivat päiväunet eri aikaan, joten päivässä ei ollut yhtään rauhallista hetkeä. Meillä asunto on kolmessa kerroksessa, joten esim. imuroidessa piti kantaa sekä lapsia että imuria portaissa. Siksi siivoaminen oli hankalaa: koko ajan joku nukkui, ja sitä toista piti kantaa selässä tai huudattaa pinnasängyssä, ettei mene portaisiin. Sama juttu muiden kotitöiden kanssa: jatkuvaa lasten kantamista portaissa ylös alas, että pääsi esim. välillä ripustamaan pyykkiä ja välillä hämmentämään kattilaa.



Rankaksi kotona olon teki myös se, ettei mies ollut koskaan kotona, vaan teki pitkää päivää töissä (pois 7.30-20 yleensä). "Pimeä tunti" mulla oli aina n. 18-19, kun olin jo umpipoikki, muttei lapsia voinut vielä laittaa nukkumaankaan. Iltatoimien aloitus klo 19 jo helpotti, kun tiesi, että päivä on kohta ohi.



Ehkä mukana oli myös omaa tyhmyyttä, mutta kummankin lapset kanssa kävi niin, että ekat 6 kk he eivät jääneet yksin isän kanssa hetkeksikään. Olin siis kiinni lapsissa 24/7. En päässyt edes vessaan yksin, kun vauvaa ei voinut jättää esikon kanssa samaan tilaan. Suihkuunkaan en "päässyt" joka päivä, kun illat vauva oli tississä kiinni, ja aamuisin piti ehtiä juuri sinä aikana kun mies söi aamiaista. Joskus kävin esikon päiväunien kanssa siten, että vauva oli sitterissä mukana. Tämä oli tietty omaa hölmöyttä, kun en pakottanut miestä jäämään lasten kanssa.



Myös älyllinen turhautuminen ja väsymys, kuten joku muukin kirjoitti.



Pisteenä i:n päällä vielä se, että väsymyksen keskellä loppua ei näkynyt, kun oli tarkoitus olla pitkään lasten kanssa kotona. Olen kuitenkin kutsumustyössäni, ja nautin töissä olosta. Pimeimpinä kotiäitiaikoina tuntui, että se oikea minä oli lopullisesti kadonnut, ja vain äiti jäi jäljelle. Kun päätös töihin paluusta oli tehty, ja sillä oli päivämäärä, niin sen jälkeen myös nautin viimeisistä kuukausista kotiäitinä. Ymmärsin, että tämä on vain yksi vaihe elämässä, joka pian loppuu.



Ap:n kaksi isompaa ovat jo aika isoja ja omatoimisia oletettavasti. Meillä oli käytännössä ekat 1,5 v kaksi vauvaa: kahdet vaipat, syötöt, pukemiset ja vahtimiset. Kun esikko täytti 2 v, niin silloin helpotti. Riippuu siis myös lasten iästä ja omatoimisuuden asteesta, kuinka "rankkaa" kotona oleminen on.



Nykyisin ajattelen noita aikoja myös kaiholla, vaikkei se ehkä edellä kirjoitetusta välitykään!

Se on ollut rankkaa, kun on vaatinut itseltään liikaa. Nyt olen oppinut, että eineksiä voi joskus laittaa, ulos ei tarvitse mennä joka päivä, lelut voi olla hujanhajan.



Luonne-eroistahan ne tunteet johtuu. Jotkut tykkäävät töistä, itse en todellakaan. Jotkut ahdistuvat jatkuvasta palvelijan olemisesta lasten kanssa, minä en. Onneksi kotiäitiyden ja töissäkäynnin väliltä voi yleensä valita.

Ja että kaikki pitää tehdä aina itse, ruuat, ulkoilu, pesut, pyykit, siivous siis ihan kaikki. Päivähoidossa joku muu sentään syöttää ja hoitaa lasta sentään jonkun tunnin.

"logiikkani ontuu". En ole ajatellut että harrastamiseni vaikuttaisi siihen, miten jaksan päivisin tehdä kotitöitä. Mutta varmaan se sitten on niin, että kun illalla pääsee harrastamaan niin päivisinkin on pirteämpi olo, myös fyysisesti. Itselläni se on kyllä lähtenyt täysin siitä liikkeelle, että olen henkisesti paljon pirteämpi kun pääsen liikkumaan.



Ymmärrän täysin sellaiset perheet, joissa lapsia on pienillä ikäeroilla ja mies vaikkapa reissutöissä. Ystäväpiirissäni rankkuudesta valittavat ovat kyllä suhteellisen samanlaisessa tilanteessa mitä itse olen. No, ulkoisesti ei voi kaikkea tietää, ehkä siellä neljän seinän sisällä sitten tapahtuu jotain muuta joka on kovin väsyttävää, ja sitten se purkautuu tällä tavoin. Täytyypä seuraavan kerran jutella kunnolla näiden muutaman ystävän kanssa, jospa heitä voisi vaikka jotenkin auttaa arjessa.



t: ap

ei ole mahdollisuutta päästä yksin lenkille tuulettamaan pääkoppaa. Monesti se "ehtiminen" on synonyymi sanoille jaksaminen ja viitsiminen. On siinä jaksaminen ihan eri tavalla kortilla jos on aina, syystä tai toisesta, yksin lasten kanssa. Se, että joku ei "ehdi" tehdä jotain ei välttämättä tarkoita sitä, että siihen ei objektiivisesti asiaa tarkastellen olisi aikaa vaan sitä, että se asia on joko merkityksettömänpi kuin jokin toinen, joka sittent tekee tämän asian sijasta tai sitten sitä ei viitsi/jaksa tehdä.

tänään oli rankkaa kun aamulla ajettiin 2km ja vietiin keskimmäinen kouluun,sit ajeltiin 4km kerhoon kuopuksen kanssa,kerhon jälkeen haettiin kaupasta ruokaa ja painava reppu selässä raahasin uhma-ikästä pyörän selkään kun heittäyty maahan,haettiin sitten koululta tuo keskimmäinen ja koko ajan uhmis karjui pyörän kyydissä väsymystään,mutta nyt ollaan kotona niin ei suostu silti nukkumaan=(Nukkuu n.keran viikossa unet vaikka ne tarviis joka päivä,mistä seuraa että kiukkuaa ja raivoaa pirenistäkin asioista..ei nukahda vaunuihin eikä sänkyyn.

Kotiin tullessa koululainen sai itkukarjumiskohtauksen kun ei löytänyt kynää ja kumia,purin ostoksia kaappiin ja kuopus karjuu ja kiljuu ja tekee tuhojaan.Rankinta on kun en riitä näille 3lapselle millään ja jokainen vaatii jotain.Fyysisesti tuon uhma-ikäisen kantaminen käy voimille=(ja kyllä neljännen vielä haluisin=)

Iltaisin saan levätä ja mies ottaa vastuun lapsista.Kuopus on aloittanut kerran viikossa nyt kerhon ja minulla on siis yhtenä päivänä viikossa mahdollista tehdä mitä haluan muutama tunti,aion nukkua=)

Kun ei ole sitä omaa tilaa, omaa aikaa, henkinen kantti naksuu. Sitten taas mä en ainakaan saa itsestäni irti sitä, että lähtisin lenkille silloin harvoin kun on mahdollisuus. Mä mieluummin nautin ihan siitä, että istun omissa ajatuksissani ja vaikka luen kirjaa. Tottakai mä TIEDÄN, että se lenkille lähteminen kohottaisi mun kuntoa, ja auttaisi sitä kautta jaksamista, eli edes silloin tällöin sinne lenkkipolulle pitäisi mennä. Mutta kun metsässä juokseminen ei ole ennen lapsiakaan tuntunut musta hirveän kivalta ajanvietteeltä, ei se tunnu nytkään...



Totta on myös tuokin, että oltuani kotona jo viisi vuotta alan tuntea itseni jotenkin yhteiskunnan ulkopuoliseksi yksiköksi ja se rassaa päätä. :/ Vaikka mulla on hyvät syyni olla kotona!