Mikä kotiäitiydessä on rankkaa?

johtuu siitä että sitkeästi yritetään elää "niin kuin ennen lapsia".



Kotitöitä pitää tehd 10/7 entisen 0.5/7 sijasta että saisi pidettyä saman tason kodissa ja puutarhassa.



Omia harrastuksia ja omaa tilaa ei saa ylläpidettyä, vaikka ennen piti sitä itsestäänselvyytenä.



Itse suhtaudun niin, että nyt nautin tästä ihan erilaisesta elämästä ja sitten joskus taas niistä mitä ennen lapsia. Hoen aina itselleni että tulen niin kaipaamaan näitä hetkiä.



Vauva-aikaa lukuunottamatta on ollut tosi löysää. Vauvat ovat meillä olleet vaativia ja imetyksen koin työlääksi, kaikki pitkään imetettyjä.

että "rankinta" oli olla 24/7 saatavilla lapsia varten. Koko ajan jompi kumpi oli jotain vailla.



Kaipasin myös jotain "älyllistä" tekemistä - sitä mitä työelämä juuri ruokkii!



Ja muistan myös miten rasittavaa oli miettiä JOKA HITON PÄIVÄ 2 lämmintä ateriaa pesueelle, jotta ruoka olisi tervellistä, kohtuullisen hintaista ja esikoisen allergiat huomioon ottavaa.

Meillä on pari kuukautta vanha helppo vauva, eskarilainen ja kolmasluokkalainen. Ehtisin kyllä tehdä kotitöitä kovastikin mutta en niin välitä, vaikkei ole niin kämppä hienona. Pää ei hajoa ollenkaan samaan malliin, kun viimeeksi kotona ollessa, sillä nyt noista isommista lapsista on seuraa ja apua vauvan kanssakin eivätkä ne ole niin vaativia. Käyn viikonloppuisin ja iltaisin jumpassa ja näen omia kavereita. Mammapiireissä en hengaa. Minulla on odottamassa vakituinen työpaikka, jossa on välillä rankkaa mutta työkaverit ovat ihania ja palkka mukava.

on jännä lukea kun itsellä ei ole mitään mahdollisuutta jäädä kotiäidiksi, viimeistään parin kk jälkeen äitiysloman päätyttyä on mentävä töihin. Itse ehdottomasti haluaisin jäädä kotiin jos olisi mahdollisuus vaan kun ei ole, pitää yrittää ajatella että kamalan rankkaa ja tylsää jne se olisi joka tapauksessa =P.

alku oli rankinta - siis henkisesti. En tuntenut ketään päivisin kotonaolevaa ihmistä koko kaupungissa, en ketään. jolla oli lapsia (työkaverit jäivät sinne töihin ja suku asuu satojen kilometrien päässä). Koko tuttavaverkoston kokoaminen alkoi nollasta, kyllä siinä melkein vuosi meni perhekerhoja+muita kiertäessä, että löytyi muita kavereita kaipaavia, suurimmalla osalla kun oli äitikaverit valmiiksi, eikä siihen porukkaan päässyt muuta kuin moikkailulinjalle. Itse olin sentään sosiaalisesti aktiivinen, voin kuvitella miten hankalaa se on vähemmän sosiaalisilta.



Sen jälkeen on ollut mukavaa. Ehkä ainoa joskus rasittava puoli se, että itse täytyy aina olla aktiivinen ja keksiä päivän ohjelma (joskus olisi kiva, kun ei tarvitsisi olla niin aloitteellinen).

"logiikkani ontuu". En ole ajatellut että harrastamiseni vaikuttaisi siihen, miten jaksan päivisin tehdä kotitöitä. Mutta varmaan se sitten on niin, että kun illalla pääsee harrastamaan niin päivisinkin on pirteämpi olo, myös fyysisesti. Itselläni se on kyllä lähtenyt täysin siitä liikkeelle, että olen henkisesti paljon pirteämpi kun pääsen liikkumaan.

Ymmärrän täysin sellaiset perheet, joissa lapsia on pienillä ikäeroilla ja mies vaikkapa reissutöissä. Ystäväpiirissäni rankkuudesta valittavat ovat kyllä suhteellisen samanlaisessa tilanteessa mitä itse olen. No, ulkoisesti ei voi kaikkea tietää, ehkä siellä neljän seinän sisällä sitten tapahtuu jotain muuta joka on kovin väsyttävää, ja sitten se purkautuu tällä tavoin. Täytyypä seuraavan kerran jutella kunnolla näiden muutaman ystävän kanssa, jospa heitä voisi vaikka jotenkin auttaa arjessa.

t: ap

Piilevä lievä masennus voi aiheuttaa aloitekyvyttömyyttä, eli ei saa aloitettua mitään kotitöitä. Silloin "ei niitä jaksa tehdä päivällä" kuten ilmeisesti ystäväsi sanovat. Masennuksen ei tarvitse olla mitään sellaista mikä tarvitsee terapiaa ja lääkkeitä, vaan juuri sitä että huomaisi itse että pitää yrittää hakea voimia itselleen juuri esim. lenkkeilyllä.

Älä siis suoraan arvostele ystäviäsi, heillä on varmasti vielä huonompi mieli kun itseään vertaavat sinuun ja sinun voimavaroihisi. Jos he sinulle jotain merkitsevät ota kontaktia ja auta!

(voi kun minunkin superystäväni tämän ymmärtäisi ja pyytäisi lenkkiseuraksi tai ottaisi joskus lapsen iltapäivällä pariksi tunniksi omiensa sekaan.)

rankinta on se huuto ja karjuminen. Aina joku huutaaaaaaa. Mulla pää meinaa hajota joka ikinen päivä. Ehkä minua ei olekkaan tarkoitettu äidiksi :-(

mitä nyt hartiat ja selkä on iltaisin ihan tohjona kaikesta kantamisesta, mut just tuo henkinen puoli. mä lässytän tääl päivästä toiseen kakaroiden kans (kärjistetty ilmaus, lähinnä tarkoitan sitä miten lasten kanssa olo eroaa aikuisesta seurasta), ja kuutrna päivänä viikossa ainoa aikuinen kontakti on mieheni. oma aika - täysin vieras käsite, sitä ei ole. mies kyllä hoitaa lapsia, mutta pienin on vielä rintaruokinnassa, joten kovin helposti tästä ei irrottauduta. mies hoitaa myös kotia, mutta itse vihaan ylikaiken sotkua ja kaaosta, joista mies taas ei välitä yhtään - joten koti ei läheskään aina näytä siltä kuin tahtoisin sen näyttävän.



meidän nuorimmainen on oikea sylivauva, ei viihdy hetkeäkään missään muualla kuin sylissä, vaipanvaihtokin on yhtä huutoa. kaiken lisäksi tämä ei todellakaan nuku kovin pitkiä pätkiä, paitsi jos ollaan ulkona eli vaunut on liikkeellä koko ajan. mutta ei voi todellakaan työntää ulos vaunuihin nukkumaan ja ruveta sitten tiskaamaan, vauva huutaa vartin päästä täyttä kurkkua. aluksi mäkin siis ajattelin että kyllähän ne kotityötkin hoituu siinä sivussa, mutta ei sitten hoidukaan näköjään, usein jää miehelle tai mulle tehtäväks vasta kun mies tulee illalla kotiin. mut ei se fyysisesti ole rankkaa, vaan nimenomaan henkisesti - mä ainakin ottaisin vaikka sen 20 minuutin mittaisen tiskaustauon kerran päivässä, kunhan sen aikaa saisi edes ajatella mitä itse tahtoo eikä ole koko ajan joku keskenkasvuinen repimässä paidan helmaa.

Meillä on kolme lasta. Ja täytyy sanoa, että elämänlaatuni koheni ihan älyttömästi töihin pääsemisen myötä. Muistan, että kotona ollessa oli kummallinen tunne, että olin jotenkin lopettanut elämisen.Hoidin samoja rutiineja päivästä toiseen ja huolehdin muiden tarpeista. Millään mitä itse ajattelin tai toivoin tai halusin ei tuntunut olevan merkitystä, kun jonkun muun tarpeet ohittivat aina omani. Koskaan ei ollut rauhallista hetkeä, että olisi voinut keskittyä johonkin. Olin ihan kuin jossain pimeässä tunnelissa raahautumassa arjessa eteenpäin päivästä toiseen.



Nyt tuntuu, että pystyn taas toteuttamaan itseäni, käyttämään älyäni, keskittymään töihin, tunnen itseni tarpeelliseksi ja päteväksi. Tunnen, että pystyn olemaan hyvä jossakin. Ihan kuin olisin saanut takaisin vanhan itseni, joka oli kadonnut jonnekin lasten tulon myötä.

ja ei tosiaan olis rankkaa jos pääsisin joka päivä kahden tunnin lenkille. Mutta kun en pääse koskaan, joka hemmetin minuutti olen kiinni tässä huudossa ja riittämättömyydessä. On aika agressiivinen olo täällä - JA RANKKAA!

pätevä - ja sinulla on hieno tilanne. Kaikilla ei ole näin, eivätkö kaikki tunne näin.



Minulla on kaksi lasta ja monenlaista tehtävää ja hoidettavaa lasten lisäksi. Olemme yrittäjäperhe, joten mieheni on paljon töissä. Yritän tehdä kovasti monenlaista, että ei häntä tarvitsisi häiritä töissään.

jokainen kokee oman tilanteensa eri tavalla eikä toisilla ole siihen nokan koputtamista.



t. yksi jolla monta eri ikäistä lasta pienin ikäeroin ja joka ei kausittain kyllä pysty tekemään kotitöitä niin paljon kuin seuraavana kautena

Joka päivä ruuan laittoa, pyykinpesua ja pientä puunausta/siivoilua...joka toistui, ja toistui, päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Työelämässä sentään oman työn tulos näkyi ja sitä pystyi jatkokehittelemään.

ettei pysty keskittymään mihinkään. Kotityötkin voisivat olla ihan kivoja, jos niitä saisi tedä omaan tahtiin ja rauhassa ilman että koko ajan joku huutaa, keskeyttää, häiritsee, vaatii jotain tai että imuroidessa täytyy kokoa ajan kantaa 1-vuotiasta sylissä, kun pelkää imurin ääntä ja huutaa muuten itsensä siniseksi.



Töissä on uskomatonta, että saan ja minun jopa toivotaan keskittyvän ihan rauhassa siihen mitä olen tekemässä. Oli homma mitä vaan, niin ex-kotiäidille se on mahtavaa, kun sen saa tehdä rauhassa!

miten heidän lapsensa esim. nukkuvat yönsä.



mulla 2,5 vuotias, joka vieläkin heräilee yöllä. onneksi ei enää joka yö. nukkui ensimmäisen kokoaisen yönsä 1,5 vuotiaana (4kk unikoulun jälkeen). sitten mulla on 8 kk vauva, joka saattaa herätä 30 kertaa yöllä. ennätys on ollut ehkä 5 heräämistä, sekin on monen mielestä paljon 8 tunnin aikana.



sitten vielä sellainen pointti, että itsekään ei ehkä erota sitä, mikä on fyysistä ja mikä henkistä väsymistä. se vain sekoittuu kaikki, varsinkin jos on univelkaa. huolimatta siitä etten saa nukkua, minä koen kotiäitiyden rankempana henkisesti kuin fyysisesti.



ja lisään vielä se, että harva minun lähipiiristäni tietää että lapset valvottavat näin paljon, en vain ole valittajatyyppiä. saatan silti sivulauseessa sanoa esim. että olipas päivä, en saanut tehtyä mitään tai että kylläpäs odotan jo töihin pääsyä tms. ja joku sitten ajattelee että mikähän tuollakin on kun ei jaksa olla kotona. jos et ap tiedä tuttaviesi tilannetta todella hyvin, on turha arvostella. heidän arki voi olla millainen vain. lapset ovat NIIIN erilaisia. ja niin on kyllä äiditkin.



ja minä siis teen viikkosiivouksen yksin joka viikko, huolehdin pöytään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, siivoan ja järjestelen paikkoja päivittäin ja itsestäänselvänä ulkoillaan päivittäin! ei sillä etteikö mies voisi auttaa ja auttaakin, mutta teen kyllä kaiken minkä jaksan päivän aikana ja useimmiten jaksankin kaiken tarvittavan.

mies on aamusta iltaan töissä, niin kai hänkin ansaitsee omaa aikaa urheiluun ym iltaisin? Eikö Ap:n mies tee muuta kuin katso lapsia iltaisin?



Toisaalta harva kai valittaa että kotiäityis on FYYSISESTI rankkaa mutta henkisesti niin leppoisaa.. Jos lapsi nukkuu huonosti ja aamulla herää uuteen päivään niin nuutuneena ettei silmät pysy auki, niin voin kertoa että pari koneellista pyykkiä, ruoanlaittoa, siivousta ja askartelu lasten kanssa on viimeisenä mielessä.



Jos on henkisesti ihan poikki, niin asiat tuntuvat myös fyysisesti rankalta.



Saanko kysyä montako kuukautta / vuotta Ap on jo ollut kotona?

Lisäksi mulle tuli se mieleen, kuinka aina tolkutetaan kuinka lapset ovat erilaisia. Jokainen lapsi on oma yksilönsä ja jokaisella on se oma tempperamenttinsa. Ja kuinka jokaista tulee ymmärtää.



Sama juttu se on meillä äideilläkin! Ei ole kahta täysin samanlaista äitiä :-). Joku tykkää marjastaa, säilöä ja hoitaa kotiaan innolla puunaten. Jotain toista samat asiat päivästä toiseen lasten ehdoilla ei vaan jaksa aina sytyttää täysille kierroksille.



Eli, kaikki me ollaan erilaisia yksilöitä, omine luonteineen ja mielihaluineen :)

kyllä mäkin tein ihan mitä vaan kun vauva oli 2kk. ihan leikiten, vaikka vauvalla olikin koliikki eikä hän todellakaan nukkunut noin hyvin, välillä ei ollenkaan. ja lisäksi esikoisella pukkas uhmaa.



se uupumus tuli myöhemmin. mut kyllä mä jaksoin valittamatta silti. miehelle vaan näytin väsymykseni. sisulla! mutta enpä menis kehumaan, kyllä mulla kokemani perusteella riittää myötätuntoa sellaille jotka on väsyneitä.

kymmenen rautaa tulessa ja viisi keskeneräistä kotityötä ja TODELLA huono organisointiyky, joten mulle tää kotona oleminen on todella vaikeaa. Lisäksi entisenä syömishäiriöisenä mulla on ongelmia omien ruokailujeni järjestämisessä jne.



Muuten hankalaa on se, että muksut tappelee tai valittaa ettei ole tekemistä tai yhdellä on kaveri ja toinen itkee ettei pääse mukaan ja 1,5-vuotias levittää kaiken minkä käsiinsä saa...



Okei, me ollaan tässä juuri rakennettu ja vasta muutettu, jos olisikin jotenkin stabiilimpi elämäntilanne, ehkä tämä olisikin iisimpää...

Lisänä vielä se, että on terästanko persiissä koko ajan, koska jos herpaantuu hetkeksi, joku lapsosista on kädessä veitsi tai kiipeää kaapin päälle tai työntää pikkuveljeä portaista alas suutuspäissään.

Mä tunnen nuortuvani joka kerta, kun pääsen kotoa pidemmäksi aikaa ilman lapsia ihan tuon jatkuvan vastuuntunteen puuttumisen takia. Ettei tarvitse joka hetki olla tarkkana ja vahtia toisia ihmisiä onnettomuuksien varalta. Kotiäitiys on vähän sama kuin olisi hengenvartijana petollisia pyörteitä ja haita kuhisevalla rannalla 24/7. Vaikka ihmiset on mukavia, ilma on lämmin ja aurinko paistaa, ottaa se vastuu välillä koville...

Toisaalta harva kai valittaa että kotiäityis on FYYSISESTI rankkaa mutta henkisesti niin leppoisaa.. Jos lapsi nukkuu huonosti ja aamulla herää uuteen päivään niin nuutuneena ettei silmät pysy auki, niin voin kertoa että pari koneellista pyykkiä, ruoanlaittoa, siivousta ja askartelu lasten kanssa on viimeisenä mielessä.

Jos on henkisesti ihan poikki, niin asiat tuntuvat myös fyysisesti rankalta.

Saanko kysyä montako kuukautta / vuotta Ap on jo ollut kotona?