Onko sinusta mukavaa, jos tuntemattomien lapset ottavat sinuun kontaktia julkisella paikalla?

äitien lapsia. Olen seurannut, että oma äiti ei viitsi puhua, eikä jutella, eikä katso edes lapsen suuntaan. Kännykkä on koko ajan korvassa tai katsoo lasittuneena jonnekin seinään ja ei huomioi lastaan.



Lapsi kaipaa aikuisen huomiota ja hakee sitä muista aikuisista kun ei sitä omalta äidiltään saa.

Minusta on epänormaalia että lapsi ei ota kontaktia toiseen lapseen vaan takertuu vieraaseen aikuiseen. Minusta lapsella on jokin kiintymysongelma silloin. Normaali ja terve lapsi saa huomiota kotona tarpeeksi ja leikkii muiden lasten kanssa. Jos lapsi ei ole kokenut normaali kiintymyssuhdetta vanhempiinsa, se etsii sitä koko ajan muista aikuisista.

että nämä lapset haluavat harjoitella sosiaalista kanssakäymistä, ja kokeneemman ihmisen kanssa harjoittelu onnistuu paremmin? Senhän takia usein esim. 3-vuotias liimaantuu ennemmin viisivuotiaan kanssa leikkimään kuin toisen kolmevuotiaan. Koska viisivuotias osaa leikkiä paremmin! Tietenkin lapsi vielä olettaa, että aikuinen ON se kokeneempi ja fiksumpi keskustelija, minkä me sosiaaliset äidit ymmärrämme jo illuusioksi, viimeistään tämän keskustelun perusteella...

että miksi nämä yltiösosiaaliset kakarat ei ota kontaktia lapsiin vaan aina aikuisiin ja takertuvat heihin. Eivätkö he saa huomiota vanhemmiltaan?

Monikin varmaan myöntääkin sen, että sosiaalinen kulttuurimme on erilainen verrattuna Etelä-Eurooppaan ym. Mutta entä sitten?



Nautin suunnattomasti tästä ympäristöstä, jossa saan olla rauhassa omissa ajatuksissani ilman mitään pakollisen small talkin painetta.



Sitten varsinaiseen kysymykseen.

Pääsääntöisesti en tykkää, jos vieraat ihmiset (oli sitten lapsi tai vanhus) ottavat minuun kontaktia julkisella paikalla. Esim. työmatkalla junassa/bussissa luen usein ja haluan keskittyä kirjaani. Yleensä tätä kyllä ihan kunnioitetaankin - kirja on selkeä viesti siitä että haluan olla rauhassa.

Toisinaan kuuntelen musiikkia ja toisinaan vain haluan olla omissa ajatuksissani. Aamuisin saatan jopa torkkua.

Näissä tilanteissa en tosiaan ilahdu minkään sortin rupattelijasta. Vastaan toki kohteliaasti ja jos ei rupattelija itse tajua (tai lapsen vanhempi) että haluan olla rauhassa, niin sanon sen suoraan, mutta kohteliaasti: "Oli ihan kiva jutella, mutta nyt jatkaisin mieluusti lukemistani / olisin mieluusti ihan itsekseni."



Jos taas olen liikkellä esim. perheeni kanssa ja joku lapsi vaikka ottaa kontaktia minun lapseeni, saatan osallistua keskusteluun ihan mielelläni. Tällöin en joka tapauksessa voi olla ihan itsekseni, joten sopivassa määrin voin rupatella ihan vieraidenkin kanssa. Miksikään koko matkan viihdyttäjäksi en kuitenkaan rupea.

äitien lapsia. Olen seurannut, että oma äiti ei viitsi puhua, eikä jutella, eikä katso edes lapsen suuntaan. Kännykkä on koko ajan korvassa tai katsoo lasittuneena jonnekin seinään ja ei huomioi lastaan.

Lapsi kaipaa aikuisen huomiota ja hakee sitä muista aikuisista kun ei sitä omalta äidiltään saa.

Toki tietenkin pitää muistaa että isältäkin pitäisi saada sitä huomiota.

Mutta usein olen pohtinut että missä näiden 4v ikäisten vanhemmat ovat siellä puistossa jossa meillä näitä iilimatoja löytyy. Koska tuskin he ovat sinne puistoon menneet yksin. Miten on siis mahdollista että pieni noin 4v heiluu puoli tuntia räpättämässä omiaan vieraan ihmisen kanssa eikä aikuista näy mailla halmeilla jolle tämä lapsi kuuluisi. Siten että vanhempi ei välitä.

Tän ketjun perusteella aikuinen ei välttämättä aina oo kokeneempi sosiaalisessa kanssakäymisessä :/

mutta mun kanssa saa lapset jutella. Kaikki pienet saa kertoa leluistaan ja isosta huoneestaan, mä kyllä ihailen ja kysyn nallen nimen!

No oiskohan sen takia, että nämä lapset haluavat harjoitella sosiaalista kanssakäymistä, ja kokeneemman ihmisen kanssa harjoittelu onnistuu paremmin? Senhän takia usein esim. 3-vuotias liimaantuu ennemmin viisivuotiaan kanssa leikkimään kuin toisen kolmevuotiaan. Koska viisivuotias osaa leikkiä paremmin!

Tietenkin lapsi vielä olettaa, että aikuinen ON se kokeneempi ja fiksumpi keskustelija, minkä me sosiaaliset äidit ymmärrämme jo illuusioksi, viimeistään tämän keskustelun perusteella...

että miksi nämä yltiösosiaaliset kakarat ei ota kontaktia lapsiin vaan aina aikuisiin ja takertuvat heihin. Eivätkö he saa huomiota vanhemmiltaan?

paljon huomiota ja heidän kanssa puhutaan, varmaan normaalia enemmänkin kun tämä varsinkin 3v. on kova puhumaan ja kyselee jne. saa paljon huomiota, rakkautta ja rajoja. Mutta siltikin tykkää jutella muille aikuisille. Nyt vasta hiljattain oppinut ihan leikkimällä leikkimään toisten lasten kanssa. Ennen ollut rinnakkaisleikkejä enemmän. Kaikki lapset ei sitä paitsi ole sosiaalisia eikä juttele takaisin vaikka toinen lapsi juttelisikin, lisäksi kielen kehitys on aika erilaista. Esim. tämä 3v. leikkii mielummin vanhemman lapsen kanssa, jonka kanssa hän pystyy keskustelemaan.



Eli onko oikeesti niin, että jos lapsi on sosiaalinen aikuiselle niin toiset ajattelevat, että tuo lapsi ei saa rakkautta tai hänen kanssaan ei jutella jne.? Mun mielestä sosiaalisuus vaan kertoo hyvästä itseluottamuksesta ja reippaudesta. Voin olla väärässäkin..

sanottiin tuollaisia lapsia pikkuvanhoiksi. Eli niitä ainokaisia, jotka olivat vain aikuisten kesken ja kuulivat aikuisten juttuja ja eivät osanneet olla lasten kanssa.

Pieniä keisareita ja keisarinnoja, jotka luuli maailman pyörivän ympärillään. Yleensä lellittyjä ainokaisia.

Jos nämä "takertujalapset" ovat näin valtava ongelma, niin miksi ette sitten kysy lapselta, että missä sinun äitisi tai isäsi on? Mennäänpä yhdessä hänen luokseen. Vanhemmalle voit sanoa, että löysin lapsesi tuolta toiselta käytävältä tms. Ei siinä sen kummempaa tarvitse tehdä.



Eihän sen lapsen kanssa tarvitse alkaa mitään maratonkeskustelua pitämään jos itsellä ei ole siihen mahdollisuutta.



Mun mielestä oma vastuuntunto on kyllä jotenkin kieroutunut jos alkaa tuntua siltä, että pitää ottaa vastuu tuntemattoman lapsen hoitamisesta jos hän esimerkiksi heiluttaa tai kertoo, että me mennäänkin uimaan. Useimmiten tosiaan riittää ihan se, että heiluttaa takaisin, kysyy, että onko uiminen kivaa?



Moni tuntuu tosiaan olettavan, että jos antautuu edes kahden sanan keskusteluun vieraan kanssa, tulee samalla lupautuneeksi ilmaiseksi lastenvahdiks.

Pidän sellaista lasta vain hyvin ulospäinsuuntautuneena ja sosiaalisena. Temperamenttipiirteenä, joka jatkuu aikuisuuteen.

Ja ymmärrän, jos lapsi tulee puhumaan aikuiselle eikä toiselle lapselle. Hän tietää ja uskoo, että aikuinen puhuu hänelle takaisin. Toisista lapsista ei koskaan tiedä.

Eli onko oikeesti niin, että jos lapsi on sosiaalinen aikuiselle niin toiset ajattelevat, että tuo lapsi ei saa rakkautta tai hänen kanssaan ei jutella jne.? Mun mielestä sosiaalisuus vaan kertoo hyvästä itseluottamuksesta ja reippaudesta. Voin olla väärässäkin..

Minusta on kiva, jos ihmiset tulevat juttelemaan kanssani (poikkeuksena humalaiset).



Ihmisten pitäisi olla kilttejä toisilleen...

Matkustamme paljon ja huomasi tuossa 1-vuotiaana, että matkalla oppi vilkuttamaan, mutta Suomessa tapa unohtui nopeasti... Eipä täällä kukaan reagoi. Itse olen ihmisystävällinen tyyppi ja juttelen kaikille ihmisille takaisin. Lapsille hymyilen ja hassuttelen. Jokainen rapajuoppokin saa minulta ystävällisen hymyn, jos tulee juttelemaan. En torju koskaan vieraita ihmisiä, koska muutama sana ja hymy ei maksa minulle mitään ja en koe sitä vaivana. Heille taas se voi olla tärkeää ja erityisesti noi laitapuolenkulkijat saa sitä ylenkatsetta, nyrpistelyä ja pakoilua ihan tarpeeksi kohdata.

lapsista, jotka heiluttaa tai sanoo pari sanaa. Vaan niistä, jotka kulkee perässä ja jankuttaa omia juttuja, ei annan minun puhua omille lapsilleni vaan hokevat kokoajan, että hei hei, mun juttu ja mun se ja mun tämä.



Kun yrittää selittää, että menisitkö äidin luo, vekara vain sanoo, että ei äiti välitä, vaikka hän onkin poissa. Kulkee perässä ja liimautuu ja selittää aikuisten asioita. Ei lastenjuttuja vaan tosiaan sellaisia aikuisten asioita ja kyselee minulta henkilökohtaisia asioita jne...



Näitä aina tapaa silloin tällöin.

potkivat koko ajan penkkiä ja kurkistelevat penkin yli ja kyselevät ja repivät tukasta ja hakkaavat penkkiä ja tulevat viereen seisomaan ja jankuttavat. Ja äiti vain puhuu kännykkään tai lukee lehteä, eikä välitä pätkääkään.

puhua kahdesta eri asiasta. Itse ymmärsin, että kyse siitä, että kerrotaan joku juttu tai vaihdetaan muutama sana, toiset taas puhuvat perässä jankuttamisesta.



Oman 3v. kohdalla kyse on tuosta muutamasta sanasta tai tarinasta, minkä saattaa kertoa. Mutta ei juokse toisten perässä jankuttaen.

Elikkä vaikka lapsi haluaisi vaan tervehtiä, niin aikuinen hymyilee hieman väkinäisenä ja samalla pohtii onkohan tämä taas niitä tapauksia joista ei millään pääse eroon.

puhua kahdesta eri asiasta. Itse ymmärsin, että kyse siitä, että kerrotaan joku juttu tai vaihdetaan muutama sana, toiset taas puhuvat perässä jankuttamisesta.

sen enempää kuin aikuisistakaan. Vastailen lyhyesti ja hymyilen, mutta toivon lapsen lähtevän pian pois.



Osa lapsista on suloisia, osa ei. Suloisuus saattaa karista jos lapsi on varsinainen takiainen, joka ei tajua lähteä pois välttelevistä vastauksistani huolimatta.

ja pidän lapsia suloisina. En voisi ikinä olla epäystävällinen lapsille. Oli sitten vaikka millainen räkänokka.

millaisen kuvan maailmasta annatte näille pienille lapsille, kun kohtelette heitä nuivasti ja tylysti heidän vain viattomasti hakiessa kontaktia???? :(



Tämän ketjun monet vastaukset kertovat karua totuutta siitä kuinka lapsivihamielinen maa meillä on. :(

Lasten kanssa on helppo rupatella, ja onhan tosi tärkeää, ettei lapsi tule torjutuksi. Meidän yhteiskunta kun on ainakin toistaiseksi vielä sellainen, että lapsen kuuluu voida luottaa aikuiseen, vieraaseenkin, ihan jo siksikin että kulkevat koulumatkansa yksin jne. Pari sanaa ei vie paljoa mun aikaa, mutta voi olla sille pienelle iso juttu.

JA sit varsinkin ihan pienille lapsille hymyilen AINA.

Juttelen sen mitä on pakko mutta yritän "hätistellä" takaisin vanhempiensa luokse vaivihkaa. En pidä vieraita lapsia suloisina.