vai ei eskarista voi olla pois, kyllä miellä ollaan koulustakin

Opetan näitä "luokkansa primuksia" ja "sosiaalisesti taitavia" yläkoulussa. Hyvin menee mammojen opit perille. Lapset tietävät ettei opettajaa tarvitse totella, vaan kaikesta päättää äiti. Lisäksi oppilaat ovat todella selvillä, mitkä aineet ovat pilipalia ja aivan turhia, sillä sen on mamma tehnyt selväksi jo alakoulussa vrt tämä keskustelu. Osa äideistä ei tajua, että tässä lapsi vie vanhempaa eikä toisinpäin. Murrosikäisten mammat sitten peittelevät lastensa lintsauksia ja valehtelevat poissaoloista. Aika tyypillistä on, että soitan kotiin kysyäkseni onko lapsi sairas, kun ei ole muutamaan päivään näkynyt koulussa. Mamma vastaa, että on se ollut koulussa, johon minä puolestani vastaan, että lapsi on kyllä merkitty joka tunnilta poissaolleksi viimeisenä kolmena päivänä. Tähän mamma vastaa, että "ai jaa, siis tosiaan, mä luulin, että sä soitit meidän Tiinasta, siis joo Kalle on toisaan ollu sairaana, oksennustauti ja silleen". Mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin "no toivon Kallelle pikaista paranemista". Kalle menee sitten amikseen ja näitä poissaolojen takia amiksesta potkut saaneita sitten riittää. Mutta jokainen kasvattaa omat lapsensa miten haluaa.

jos näen että lapsi tarvitsee vapaapäivän. Ja puhun nyt 1-2 luokkalaisista. Ei elämä oo noin vakavaa. Ja luojan kiitos meidän pk:n eskari on yhä leikkiä ja lasten ehdoilla menemistä, ei mitään tehtäväkirjoja tms. Lapset ei edes huomaa mikä osuus päivästä on eskaria.

Siis mitä ihmettä! Minkälainen elämä on eskari-ikäisellä jos tarvitsee vapaapäiviä? Toivottavasti tarkoitat tuolla ainoastaan sitä että jos lapsesi on kipeä tai muuta vastaavaa... Jatka kuule samaanmalliin niin saat taistella lastesi kanssa kouluun menemisestä kun "ei vaan hotsita"! Älä tee lastesi elämästä liian helppoa koska sulle elämä muuttuu muuten liian vaikeaksi!

ei saisi viettää vapaita? ap

Opetan näitä "luokkansa primuksia" ja "sosiaalisesti taitavia" yläkoulussa. Hyvin menee mammojen opit perille. Lapset tietävät ettei opettajaa tarvitse totella, vaan kaikesta päättää äiti. Lisäksi oppilaat ovat todella selvillä, mitkä aineet ovat pilipalia ja aivan turhia, sillä sen on mamma tehnyt selväksi jo alakoulussa vrt tämä keskustelu. Osa äideistä ei tajua, että tässä lapsi vie vanhempaa eikä toisinpäin. Murrosikäisten mammat sitten peittelevät lastensa lintsauksia ja valehtelevat poissaoloista. Aika tyypillistä on, että soitan kotiin kysyäkseni onko lapsi sairas, kun ei ole muutamaan päivään näkynyt koulussa. Mamma vastaa, että on se ollut koulussa, johon minä puolestani vastaan, että lapsi on kyllä merkitty joka tunnilta poissaolleksi viimeisenä kolmena päivänä. Tähän mamma vastaa, että "ai jaa, siis tosiaan, mä luulin, että sä soitit meidän Tiinasta, siis joo Kalle on toisaan ollu sairaana, oksennustauti ja silleen". Mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin "no toivon Kallelle pikaista paranemista". Kalle menee sitten amikseen ja näitä poissaolojen takia amiksesta potkut saaneita sitten riittää. Mutta jokainen kasvattaa omat lapsensa miten haluaa.

äiti, jonka lapsi kyllä tietää että koulussa ope on pomo, koskaan ei ole tullut opelta kuin hyvää palautetta.

myös sitoutumista pitkäjänteisesti johonkin, ja siihen, että jotain on joskus tehtävä vaikkei huvittaisikaan. Meillä pätee myös harrastuksiin, lapset saavat harrastaa mitä haluavat mutta syksyllä on pohdittava onko halua todellakin sitoutua siihen koko vuodeksi. Meistä tämä on oikein hyvä oppi tulevaisuutta ajatellen. Sitä paitsi, alakoululaisilla on ne koulupäivät kyllä niin lyhyitä, että ehtii kyllä äidin kainalaossa kelliä sen jälkeenkin.

myös sitoutumista pitkäjänteisesti johonkin, ja siihen, että jotain on joskus tehtävä vaikkei huvittaisikaan. Meillä pätee myös harrastuksiin, lapset saavat harrastaa mitä haluavat mutta syksyllä on pohdittava onko halua todellakin sitoutua siihen koko vuodeksi. Meistä tämä on oikein hyvä oppi tulevaisuutta ajatellen. Sitä paitsi, alakoululaisilla on ne koulupäivät kyllä niin lyhyitä, että ehtii kyllä äidin kainalaossa kelliä sen jälkeenkin.

kouluun joka aamu ellei lapsi ole sairas. Onneksi valtaosa äideistä on tavallisia.

Olen oikeasti aika utelias kuulemaan, miten voi vanhempi opettaa lapselle sitoutumista velvollisuuksiin, jos samalla sanoo, että "voi Nico-Petteri, oli niin paljon harrastuksia ja menoja tuossa viikonloppuna, että mitä sitä nyt kouluun menemään, nuku rauhassa kotona".



Ja mikä pahinta, vielä sillä perustelee tuota hällä-väliä, että "ei siellä mitään tarpeellista edes opeteta, sinä osaat ja tiedät kaiken jo ilman opiskeluakin!"



Ei helvata.

Olen oikeasti aika utelias kuulemaan, miten voi vanhempi opettaa lapselle sitoutumista velvollisuuksiin, jos samalla sanoo, että "voi Nico-Petteri, oli niin paljon harrastuksia ja menoja tuossa viikonloppuna, että mitä sitä nyt kouluun menemään, nuku rauhassa kotona". Ja mikä pahinta, vielä sillä perustelee tuota hällä-väliä, että "ei siellä mitään tarpeellista edes opeteta, sinä osaat ja tiedät kaiken jo ilman opiskeluakin!" Ei helvata.

eskariin ei tarvitse mennä ja hyvin voi pitää vapaapäiviä, koska se ei kuulu oppivelvollisuuden piiriin, mutta silloinkin pitää poissaolosta ilmoittaa opettajalle mahdollisimman ajoissa.



Koulusta voi mielestäni pitää vapaapäiviä, kun ne on suunniteltuja -esim. lomamatka perheen kanssa tms. Mutta ei periaatteella päätämmepä tänään, että emme mene kouluun



Hei haloo, jos äiti jää kotiin, joka siis muuten on töissä, niin ei sillä lapsella ole tarve jäädä kotiin vaan se haluaa jäädä, koska joku muu jää. Ihan samoinhan sisarukset mankuu miksen mä saa jäädä kotiin kun yksi lapsista on kipeä eikä tarvitse mennä kouluun. Sitä halutaan, mitä muilla on, ihan niin kuin taaperot hiekkalaatikolla. Ja on surullista, jos äiti antaa siihen luvan, vedoten, että lapsi sitä tarvitsee juuri nyt... Mitä jos se lapsen tarve tulisikin sattumalta silloin, kun äiti ei ole vapaalla? Ja siis olisi ihan todellinen tarve? MItä äidin moraali suostuisi tekemään?



Totta kai lasten tulee saada olla lapsia. Mutta hei, saa ne olla lapsia koulussakin!

Sekä eskari että koulu ovat mitoitettu sen mukaan, mitä kulloistenkin ikäisten pitäisi keskiverrosti jaksaa. Päivät on lyhyitä, tunnit jaksotettuja ja vaatimukset lapsen iän mukaisia.



Nämä perustelut vedoten lapsen jaksamiseen ovat päättömiä. Joku sanoi hyvin, että lusmu mikä lusmu.



Olen huomannut, että lapset meinaavat kouluunmenon suhteen venkoilla jos esim. on vaikeita asioita opeteltavana. Näissä lapsi tarvitsee tukea, ei koulusta poisjääntiä. Myös sosiaalisissa suhteissa voi olla ongelmia ja niissä myös lapsi tarvitsee tukea eikä sitä, että ongelmaa kartetaan jäämällä kotiin.



Lapsen oikea tukeminen vaatii työtä ja viitsimistä. Sillä, että sallitaan lapsen jäädä kotiin löhöilemään saadaan aikaiseksi lisää ongelmia, ei ratkaisuja.

Minulle kävi näin:

Oma äitini antoi minun pitää koulusta vapaapäiviä toisinaan, kun siltä tuntui. Osasin kouluun mennessä jo lukea ja laskea ja olin nopea oppimaan, joten se ei oppimista sinänsä haitannut. Satunnaispoissaolot jatkuivat koko ala-asteen.



Yläasteiässä tuo poissaololinja tiivistyi eräänlaiseksi tarveharkintaisuudeksi: jos koulu ei vetänyt, en mennyt -tässä vaiheessa vanhemmillani ei enää ollut hirveästi vaikutusvaltaa asiaan. Ja nopeana oppijana se ei tietty vetänyt kovin usein. Lintsasimme kavereiden kanssa yhdessä ja käytimme aikamme lukemalla keskenämme kiinnostavia asioita vähemmällä turhauttavalla toistolla ja pelailemmalla lautapelejä koulun kirjastossa. Kokeissa loistettiin periaatteesta, ei-mieluisissa aineissa tärpeillä ja mieluisissa tiedolla.



Lukiossa jatkoin samaa linjaa, joka tiivistyi lopulta siihen, että neuvottelin rehtorin kanssa tenttiväni homman pois. Uskon, että tämä sallittiin, koska porukkaamme oltiin turhautuneita. Koulussa kun oli kuluneina vuosina havaittu, että kokeissa osoitimme vähintään kiitettävää osaamista ja kirjastonhoitaja raportoi tehokkaasta opiskelusta (lintsatessa) mutta tunneilta olimme joko pois tai ärsyttäviä häiriköitä. Tämä oli hyvä: ei toistoa, ei jumitusta, vain tarpeellinen työmäärä. Siihen loppui tyhjän panttina hengailu. Tein lukion loppuun minimityöllä ja kirjoitin laudaturin kiinnostavista aineista, eximian tai magnan niistä, joista en välittänyt.



Yliopistoelämään tapani sopivat hyvin. Jos luento ei ollut antoisa, menin vain tenttiin tai tein homman kirjatenttinä. Ainoa kulttuurishokki tuli siinä vaiheessa, kun opinnot muuttuivat aidosti vaativiksi. Jos olen jostain opiskeluissani harmissani, se on oppitunneilla häiriköinti ikävuosina 14-17 ja se, ettei peruskoulu/lukio opettanut tekemään töitä. Kaikesta pääsi läpi vasemmalla kädellä eikä opettajilla ollut edellytyksiä (en viittaa kykyihin, vaan siihen, että olivat täystyöllistettyjä) haastaa niitä, jotka peruspärjäsivät tekemättä mitään. Oli tyly herätys opetella opiskelemaan päälle kaksikymppisenä (siihen asti olin paneutunut vain kivoihin juttuihin), olisin arvostanut kovasti sitä, että työnteon olisi omaksunut hiljalleen jo aiemmin. Mutta se ei tosin ollut vapaapäivistä kiinni.



En tiedä, annanko liikaa merkitystä lapsuuden rokulipäiville kokemuksissani työelämästä, mutta jos niiden nyt uskoo asiaan vaikuttaneen, on seurannut sekä hyvää että huonoa. Huonoa on se, että kiinteät työajat ovat helvettiä. Turha hengailu tuntuu nyt työelämässä todella typerältä, kun on koulu/opiskeluajan, n. 20 vuotta, tottunut optimoimaan läsnäolonsa ja panoksensa tarpeen mukaan. Pomolle ei voi suoraan sanoa, että työaikaa on liikaa työhön nähden, koska se heijastuu negatiivisesti työtovereihin ja jos ylennys tms. lisähaaste ei ole näköpiirissä, myös itseen. Sama pätee myös käänteisesti. Jos jonkin asian hoitamiseen kuuluu minusta oleellisesti jokin toinen asia, jota muilla ei ole silti tapana tehdä, teen sen, jollei anneta järkevää syytä olle tekemättä. Ja tähänhän ei työaika riitä.

Hyvää on se, että nykyisessä työtehtävässäni, jossa tärkeintä on hoitaa hommat ja työaika vähintäänkin liukuva olen viihtynyt ja menestynyt. Se, että pidän nimellistunnollisuutta typeränä ja kieltäydyn tekemästä asioita/olemasta läsnä tarpeettomasti tehokkuuden maksimoiden on osoittautunut hyväksi asiaksi ja piirteeksi, jonka avulla voi halutessaan edetä. Jos olisin pienestä pitäen oppinut kritiikittömästi istumaan työpöytäni tai pulpettini ääressä miettimättä miksi ja vaatimatta haasteita, näin ei ehkä olisi.

Tosin pomona olen näistä syistä joidenkin mielestä aika inhottava.

siitä että 1-2 luokkalainen lapsi on ollut 2-3 päivää poissa koulusta/ per lukuvuosi. Ja lapsi pärjää hyvin koulussa ja hoitaa hommansa. Kyllä nyt varmaan on moraali ja kouluun sitoutumínen pilalla, haloo? No, mulle riittää että itse tunnen lapseni ja tiedän että hänellä on asiat hyvin. ap

ei ongelmia sosiaalisissa kuvioissa eikä muutenkaan mitään ongelmaa. 99,7% koulupäivinä, lapsi menee iloisena ja reippaasti kouluun ja hoitaa aina läksyt itsenäisesti. Ei nämä muutamat vapaapäovät tätä kokonaisuutta pilaa.

Itsellä ei kouluikäisiä ole, mutta itse muistan koulussa, että hohhoijaa mitä ajanhukkaa ja hidasta junnaamista suurin osa, jo ekaluokasta lähtien, oppimisen kannalta siis. Hyvin pärjäsin koulussa ja olen elämässä pärjännyt. Vasta aikuisena olen tajunnut, ettei olisi tarvinnut olla niin tunnollinen ja nipottaa tyhjän takia. Joskus olisi ollut enemmän hyötyä vaikka päivän lepäämisestä.. Kun tunnollisuuden merkityksen kuitenkin tajusin, siis ei mikään olisi vapaapäivistä kärsinyt. Todellakaan en minäkään mene siitä, missä aita on matalin.

Itsellä ei kouluikäisiä ole, mutta itse muistan koulussa, että hohhoijaa mitä ajanhukkaa ja hidasta junnaamista suurin osa, jo ekaluokasta lähtien, oppimisen kannalta siis. Hyvin pärjäsin koulussa ja olen elämässä pärjännyt. Vasta aikuisena olen tajunnut, ettei olisi tarvinnut olla niin tunnollinen ja nipottaa tyhjän takia. Joskus olisi ollut enemmän hyötyä vaikka päivän lepäämisestä.. Kun tunnollisuuden merkityksen kuitenkin tajusin, siis ei mikään olisi vapaapäivistä kärsinyt. Todellakaan en minäkään mene siitä, missä aita on matalin.