Kuinka moni täällä säilyttänyt tyttönimensä naimisiin mennessään?

Oma tyttönimeni on todella tavallinen ja nimelläni oli useita täyskaimoja. Minulle tuli mm. puheluita keskellä yötä kun kaimaani yritettiin tavoittaa :/ Samaten tuli usein esim. postikortteja mitkä eivät olleet minulle tarkoitettuja. Mieheni sukunimellä on vain alle 20 kantajaa ja nyt olen siis ainoa tämänniminen. En luopuisi nimestä vaikka eroaisimme. Mutta jos oma nimeni olisi ollut minulle tärkeä niin olisin sen pitänyt, ei se olisi ollut ongelma minulle eikä miehellni.

mun miehen sukunimellä on alle 10 kantajaa... =)

15

Aluksi tuntui tosi oudolta ja mietin päätöstä lähes hääpäivään saakka. Mutta toisaalta, kun paremman nimen sain, niin kannattihan se ottaa :o) Eli mielestäni sointuu hyvin etunimeeni ja on todella kiva, kun koko perheellä on sama sukunimi. Se on kuitenkin perhettä yhdistävä tekijä.



Tuttavistani kaikki ovat päätyneet miehen sukunimeen ja yksi on ottanut nimen väliviivalla (mutta ne molemmat sukunimet ovat lyhyitä ja sopivat yhteen).

Olen aina ollut sitä mieltä, että nimeä en vaihda.

Minulla on kauniit ja sointuvat nimet. Ja sukunimeäni kantaa 12 hlöä lisäkseni Suomessa.

Ekassa liitossa en tod. vaihtanut. En halunnut kuulua exän idioottisukuun. Onneksi onkin ex nykyjään.



Olen menossa naimisiin toistamiseen (olen 40 ja risat) ja olen hirrrveän rakastunut. Saatan nyt vaihtaa nimeni. Vähän kyl mietityttää. HEnkisesti tulen olemaan jotain muuta kuin mitä paperilla. Huh, tätä se rakkaus teettää...

halusin meidän koko perheen olevan samaa sukunimä, joten vaihdoin oman, harvinaisen ja hienon sukunimeni melkein tavallisimpaan suomalaisista nimistä. en ole katunut yhtään. haluan olla lapseni kanssa samanniminen, ja jos mieheni olisi halunnut ottaa minun nimeni, niin tuskinpa olisin sitten halunnut hänen kanssaan naimisiin. mielestäni ei kovin miehekästä,,

nuorempana mennessäni naimisiin otin viivallisen kaksoisnimen.

ja jos mieheni olisi halunnut ottaa minun nimeni, niin tuskinpa olisin sitten halunnut hänen kanssaan naimisiin. mielestäni ei kovin miehekästä,,

nuorempana mennessäni naimisiin otin viivallisen kaksoisnimen.

Lapsilla minun nimeni.



Yhdistelmänimet ovat ihan hirveitä.

En asiaa edes kauheasti pohtinut, sillä vaihtamiselle ei mielestäni ole mitään järkevää syytä. Ymmärrän tosin kyllä, jos nimen vaihtaminen esim. Virtasesta Fazeriin houkuttaa :). Ainakin yhtenäisyyden tunne rakkaaseen fazerin siniseen kasvaisi.



Perheen yhtenäisyyteen nimien lukumäärä ovessa ei vaikuta hitustakaan ja se joka muuta väittää on mielestäni outo.



Jos jollakin on joku käytännön elämän esimerkki miten yhteinen nimi lisää yhtenäisyyttä, niin kertokaa toki.

eli en uskonut enaa oppivani uutta nimea. se ei olisi tuntunut omalta pitkankaan ajan paasta. varmaan olisi joku identiteettikriisikin iskenyt! mies ei onneksi ollut moksiskaan. poika on hanen nimellaan.

avioliitot -91 ja 05

Olen aina tiennyt, että jos naimisiin menen pidän oman nimeni. Se on niin vahva osa identiteettiäni, etten koskaan halua luopua siitä.



Samoin tiesin, että lapsilleni haluan saman sukunimen kuin itselleni. Mies sai ihan itse valita liittyykö klaaniin vai pitääkö oman nimensä.



Mieheni ei pitänyt sukunimeä minkäänlaisena osana identiteettiään ellei jopa sellaisena osana, josta hän halusi eroon - ei ole väleissä oman sukunsa kanssa. Joten näinpä hän ikään kuin luonnollisesti otti minun nimeni. Eipähän tarvinut "tapella" lasten sukunimistä.



Lisäksi pidän omasta sukunimestäni ja mieheni sukunimi oli ruma. Helppo valinta siis.

Suurin syy siihen on se että miehellä on niin ruma sukunimi, sitä en halunnut.

Mietin vain että suvussani olen outolintu kun jopa mietin oman nimeni pitämistä tai yhdistelmänimeä. Oma nimeni on suomalainen kun taas miehelläni on ruotsinkielinen sukunimi. Kummatkaan eivät ole niin pitkiä että yhdistelmänimestä tulisi liian pitkä:).



Olen vähän sitä mieltä että on aika vanhanaikaista ottaa miehen nimi. Vaikka mikäpä siinä vanhanaikaisuudessakaan vikana on:). Toisaalta tuntuu että tässä iässä ei haluaisi omasta identiteetistaan luopua eikä se perheen yhtenäisyys tosiaankaan nimestä muodostu!



Ap

Tätä samaa mäkin pohdin. Ja mulle kun tulis vielä sellanen dorka pitkä -nen-nen-yhdysnimi.



Ainoa syy, miksi nimen vaihtaisin, on että meidän lapsella on isänsä sukunimi. Haluaisin olla samanniminen kuin lapseni.



Aion todellakin olla tämän saman miehen kanssa lopun elämäni, mutta pessimisti kun olen, ajattelen aina läpi kaikki vaihtoehdot. Eli: jos tuleekin ero, oon sitten yh, jolla on eri sukunimi kuin lapsella... Siis jos en nyt vaihda nimeäni miehen ja lapsen nimeksi.



Tosiaalta, onko sillä väliä jos nimi on nen-nen ja pitkäkin? Ehkä sen vois ottaa huumorilla :-)

menisinkin naimisiin, en vaihtaisi sukunimeäni! En ole miehen kylkiluuta. Meidän lapsemme ovat minun sukunimelläni yhteisestä päätöksestä. Huomattavasti kauniimpi ja harvinaisempi, mies itsekin myönsi.

ollut mitään tarvetta. Kysyin ottaisiko mies minun nimeni mutta ei halunnut. Eli samoilla jatkettiin.

Syy se että oma sukunimeni on mielestämme kaunis, harvinainen ja suojattu sukunimi. Suomessa asuu 11 samannimistä, yhteensä maailmassa 14.

Eron jälkeen sain oman nimeni takaisin, enkä enää toiste luopunut.

Se on minun ja minun isäni ja sukuni nimi, miksi ottaisin mieheni isän nimen? Myöskin ärsyttää sellainen, että pitää sitten joka käänteessä (jopa Facebookissa on näitä) esitellä, että nimeni on Jaana Järvinen, omaasukua Huttunen. Liian monimutkaista. Lapsilla on isänsä nimi, koska se on kauniimpi. Eikä ole koskaan haitannut ketään perheenjäsentä, että äidillä on eri nimi kuin muilla. Enkä ole koskaan joutunut sitä selittelemään. Joku jo sanoi aikaisemmin, että oikeastaan tuntuu nololta nykyaikana, jos nainen ottaa vielä miehen nimen ja täytyy sanoa, että olen kyllä samaa mieltä. En ymmärrä sitä yhtään. Perheen luo ja pitää koossa ihan muut asiat kuin nimi.

En myös ymmärrä tuota toisen suvun nimen omaamista...sitäpaitsi, meidän kulttuurissa sellasta ei ole ollenkaan...

Oma sukunimeni on aina ollut ns. suojattu sukunimi, ja kaikki tämän nimiset ovat ainakin jotain kaukaista sukua minulle, ainakin avioliiton kautta. Nimeni on harvinainen, ja sitäpaitsi kauniimpi kuin mieheni sukunimi. En pidä erityisesti omasta etunimestäni, ja jos olisin ottanut mieheni rumahkon sukunimen, olisin inhonnut koko nimeäni.

T: utelias