Kodin ulkopuolinen hoito lapsen näkökulmasta.

Usein keskustellaan päivähoidosta ja virikehoidosta ja hoidon perusteesta riippumatta halutaan korostaa lapsen näkökulmaa asiaan. Puhutaan kavereista,seurasta, virikkeistä ja oppimisesta. Kaikki nämä toki hyviä perusteluita lapsen hoidolle ja kasvatukselle.



Haluan kuitenkin tuoda esille oman lapseni näkökulman hoitoonsa, jonka hän sanoitti minulle nyt koululaisena.



Aikuisen näkökulmasta hoitopaikka oli ihanteellinen; aidosti välittävä ja erittäin lapsilähtöinen kasvattaja, jolla oli aina aikaa ja syliä lapsille. Todella mukavat ryhmätoverit. Vuorotyön vuoksi hoitopäiviä oli noin kolme viikossa, melkolailla lyhyitä päiviä pääsääntöisesti nekin ( 6-7 h). Lapsi viihtyi, meni innolla hoitoon, ja palasi kotiin hyväntuulisena. Tuotti pääsääntöisesti positiivista palautetta hoidostaan.



Kunnes nyt, isompana lapsena, kertoi siitä tunteesta, kun aina ennen päivälepoa vatsaa kouristi siitä ikävästä, jota koki äitiä ja isää kohtaan. Kuinka vaikea oli rauhoittua levolle, kun ikävä tuntui fyysisesti joka puolella. Lapsi kertoi, että joka päivä luotti siihen,että hänet haetaan kotiin, mutta silti ikävä oli suurta ja sai fyysisen muodon.



Eikä minulla ollut aavistustakaan tästä. Mikään tuntosarvi ei värähtänyt. Lapsi ei ikinä sanoittanut mitään tähän viittaavaa.



Lapsi selvisi kuitenkin hengissä, mutta en voi olla miettimättä pientä lastani päivästä toiseen ikävöimästä itseään kipeäksi. Minun reipas lapseni. Vuodesta toiseen.



Haen takaa takaa tällä sitä, että meillä aikuisilla ei aina ole todellista käsitystä siitä, kuinka lapsemme tämän maailman kokevat, asiassa kuin asiassa. He haluavat olla reippaita ja vanhemmilleen mieliksi. Lapset sopeutuvat mihin tahansa olosuhteisiin ja usein aikuiset näkevät sen, mitä haluavat nähdä. Mikä onkaan todella lapsen etu?