Lue keskustelun säännöt.
En rakasta poikalapsiani
09.08.2009 |
Sain ensin kaksi poikaa, ja itkin kun heidän sukupuolensa selvisi. Sitten sain tytön, silmäteräni, ja hän merkitsee minulle kaikkea.
Olen arjessa tasapuolinen, sillä tavalla feministisesti, kaikki joutuvat tekemään kotitöitä, kaikki saavat samat huvitukset, mutta tytön kanssa vietän myös kahden kesken aikaa, käymme kaupungilla, "shoppailemme", kudomme yhdessä ja olen opettanut häntä arvostamaan naiseuttaan niin että kun yleensä tytöt ovat "peniskateellisia", hän on ylpeä siitä, että saa alkaa naiseksi. Hän on fiksu ja empaattinen, osaa käyttäytyä, kun pojille sai aina selittää ja selittää yksinkertaisetkin asiat eivätkä he silti yleensä toimi niinkuin sanon.
Yksi päivä huomasin ajattelevani, että mitä jos lapsille kävisi jotain (kun he olivat mumman ja papan kanssa matkalla). Ensimmäinen ajatus oli, että kunhan tytölle ei vaan tapahdu mitään.
Apua! En ehkä vihaa miehiä, mutta yleisellä tasolla en arvostakaan heitä kovasti. Olen aina halveksinut poikalapsiaan paapovia äitejä, jotka vielä siirtävät eteenpäin huonoa itsetuntoaan omille tyttärilleen. En olisi halunnut poikia ollenkaan ja ärsyynnyn heidän tavastaan toimia. Mikä neuvoksi? Miten saisin kasvatettua pojillekin hyvän itsetunnon ja rakastettua heitä edes jollain tavalla? Kellään muulla lapsen sukupuoleen liittyviä ongelmia?
Kommentit (47)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis tunnen ainakin erään samanlaisen ihmisen joka itki saadessaan pojan. Itselläni on 2 poikaa ja en ole itkenyt kun syntyivät. Molempia rakastan ja olen onneliinen että ei ole tyttöä,koska en halua että kohtelisin tyttöä vahingossa eri tavalla kuin poikia. En kyllä usko että olisi poikia läheisempi.Tuntuu kauhealta jos joku ei rakasta lastaan. Oli se sitten poika tai tyttö. Ihan tarpeekseni oon nyt kuullu ja saanu ymmärtää mummeilta että tykkäävät vaan toisesta lapsestani. On se kauheeta jos jopa vanhemmat ajattelevat tälleen.
Minulla on tyttö ja poika. Rakastan heitä yhtä paljon (annan kaikkeni kummankin eteen), mutta eri tavalla, koska he ovat erilaisia. Poikaani on helpompi rakastaa, koska hän on sävyisämpi ja yhteistyökykyisempi luonne. Tyttäreni esikoisena teki minusta äidin ja hänen kanssaan ja hänen ansiostaan saan opetella ensimmäistä kertaa kaikkia vanhemmuuden eri vaiheita. Rakkauteni häneen kulkee syvempiä uria - välillä kipinöi, mutta syvin tunne on rakkaus.
Ihanasti kirjoitettu. Nuorempi laüseni, poika, on vasta vauva, esikoiseni on tyttö ja ollut aina luonteeltaan haastavampi. Pojalla puolestaan on lievä synnynnäinen vamma. Molemmat ovat yksilöitä erilaisine ominaisuuksineen, vahvuuksineen ja vajavaisuuksineen, omia, rakastettuja. Ennen kaikkea lapsiani, minulle maailman ihanin tyttö ja maailman ihanin poika.
ei onnistunut ihan lainaamaan viestiä, eka kappale siis lainaus aiemman kirjoittajan viestistä...
En ole koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, koska vastaanotto olisi selllaista kuin nyt ap:lle. Halusin vaan sanoa, että samassa veneessä ollaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on niin paljon masentuneita ja itsetuhoisa lapsia/nuoria.
Miten olis jos hoitaisitte mammat itsenne kuntoon antakaa lapsenne tilapäis sijoitukseen tai jotain. ja oma itsetunto kohillee.
Te saatte vielä kaiken paskan niskaanne, ja masentuneet ongelma nuoret..
Minulla on 3 poikaa ja 2 tyttöä. Pojatkin ovat erilaisia keskenään, en ymmärrä mikä on "poikien tapa toimia".
Yksi pojistani on aina leikkinyt tyttöjen kanssa, puhuu avoimemmin tunteistaan, ei erityisen herkkä.
Toinen on suomalainen jässikkämies jolle tunteista puhuminen on vaikeaa, mutta tämä on myös herkin kaikista lapsista.
Kolmas poika on hellä ja herkkä joka näyttää tunteensa avoimesti, mutta on samalla tosi poikamainen.
Tytöt taasen ovat "tyttömäisempi" prinsessa ja toinen on vakaasti sitä mieltä että hänestä tulee isona poika "koska mä tykkään hirveesti pojista" (ikää 4 vuotta..)
Olen sitä mieltä myös että painotat liikaa sukupuolta.
sen itsekin. Mitäs jos kävisit vähän psykiatrin kanssa juttelemassa. Olisi ehkä hyvä purkaa tuo epäarvostus miehiä kohtaan. Et voi kasvattaa mitenkään itseään arvostavia, kunnollisia pieniä miehiä, jos et itse arvosta miehiä tai pidä heitä kunnollisena.
Muutenkin sinulla tuntuu olevan jotenkin korostunut tuo sukupuolijako. Hienoa toki, että opetat tyttöäsi "arvostamaan naiseuttaan", mutta mitäs, jos antaisit niiden lasten vaan olla yksilöitä? - Liika sukupuolistaminen ("poikien tapa toimia"???WTF?) vaan rajoittaa ihmistä ja lokeroi tämän. Mitäs jos tyttösikin saisi kasvaa vain yksilönä ja tehdä mitä tekee, ilman että se on jotenkin "TYTÖN tapa toimia"? Mitä, jos tyttö tekeekin jotain poikamaista? Haluaa esim. alkaa harrastamaan fudista tai autourheilua isompana? Ymmärrätkö ja sallitko tämän ei-tyttömäisen tavan toimia? Entä, jos poikalapsesi kiinnostuu vaatesuunnittelusta tai jostain muusta tyttömäisestä? Miten suhtaudut siihen?
Hyvä, että yrität toimia tasapuolisesti lastesi kanssa, mutta kyllä lapset vaistoavat äidin tunteet! - Hanki apua äkkiä näihin negatiivisiin ja lokeroiviin ajattelumalleihisi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
(tyttökään ei enää pieni, jos hänen kanssaan harrastetaan shoppailua) joten on jo lähes myöhäistä korjata enää tilannetta.
Mitä enemmän poikia hyljeksit, sitä enemmän he kaipaavat sinua ja huomiotasi ja osoittavat sen mm. huonolla käytöksellä.
Ap:n sijassa hakeutuisin välittömästi poikien kanssa perheneuvolaan.
Itsekin olin aluksi pettynyt kun kuulin odottavani poikaa, mutta nyt kun poika on yksivuotias, rakastan sitä niin paljon etten enää enempää voisi. Tavallaan ehkä vielä "enemmän" kuin isompaa tytärtäni (jonka kohdalla olin aivan haltioissani kun kuulin odottavani tyttöä), mutta en siksi että kuopus on poika tai siksi että se olisi jotenkin muuten ihastuttavampi lapsi, vaan siksi että jotenkin mulle on luontevampaa olla innoissani ihan pienestä lapsesta kuin isommasta. Tyttärenikin on kyllä aivan mahtava, mutta vauva on silti lähempänä sydäntä juuri nyt.
En ole ihan varma omasta kyvystäni olla haltioitunut murrosikäisistä pojista, mutta sehän on ohimenevä vaihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva on tietysti sukupuoleton, mutta heti kun persoonallinen käyttäytyminen alkoi, pojat ovat olleet tottelemattomia, inttäviä, riehakkaita. He vievät aina kaikkien huomion ja käyttäytyvät kuin olisivat maailman napoja. Kaikenlaiset ongelmat tulevat aina esiin rumana käytöksenä, ja sitten täytyy alkaa syväanalysoimaan kersaa, että mikä sitä tänään vaivaa.
Tytär ottaa automaattisesti muut huomioon, on tyytyväinen saamiinsa asioihin, kuuntelee ohjeita, kertoo tunteistaan. Hänen kanssaan on aina ollut mukava olla.
T: ap
Ap, mulla on myös aina ollut sellainen käsitys miehistä, että he loppupeleissä ajattelevat aina vaan itseään, eikä mieheen voi koskaan luottaa. Meillä veli sai käyttäytyä aina kuin maailman napa, samoin isä, ja koulussakin pojat sai olla ihan miten päin vaan lystäsi, vaikka ois tehneet kaikkien muiden elämästä helvettiä. Jotenkin mulla on ollut sellainen käsitys, että miehistä vaan ei oo mihikään. Huonossa tapauksessa ryyppäävät ja laimilyövät perhettään, hyvässä tapauksessa luovat yötä päivää uraa (TAI urheilevat TAI ovat mukana politiikassa jne), ja laiminlyövät perhettään yhtä lailla. Opin ajattelemaan, ettei miehiltä voi vaatia oikein mitään,kun ei niillä ole kapasiteettia ymmärtää toista ihmistä.
Oma mies on opettanut ajattelemaan eri tavalla. Hänen perheessään on eri kulttuuri, miehetkin ottaa vastuuta muista ihmisistä. Rakasta omaa poikaani yli kaiken, mutta aina välillä ajattelen haikeana, kuinka kurjaa on, että tässä hän elää meidän kanssamme, kunnes muuttaa pois, muttei todennäköisesti koskaan ajattele, miltä minusta tuntuu, vaan ottaa kaiken ihan itsestäänselvyytenä, kuten miehillä on tapana minun suvussani. Eikä sen jälkeen, kun on omillaan, koskaan ajattele mitä mulle kuuluu.
Yritän muistuttaa itseäni siitä, että meistähän se riippuu, kuinka empaattinen lapsesta tulee....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on kaikki lapset samaa sukupuolta ja silti yksi on rakkaampi ja helpompi kuin muut. Mutta aika kauhealta tuntuisi silti julistaa etten rakastaisi näitä kahta muuta. Lapset kyllä ansaitsevat vanhempansa rakkauden ihan luonteesta ja sukupuolesta riippumatta.
Tuo teksti antoi ajattelemisen aihetta. Juuri noin minäkin tunnen.
T: ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On hyvin ymmärrettävää, että raskausaikana tunteet voivat heilahdella riemusta pettymykseen, mutta jos ap:lla olisi OIKEASTI kaksi omaa poikaa, niin hän ei kirjoittelisi tuollaisia. Tokihan ap:lla voi olla erilainen kiintymys suhde jokaiseen lapsen ja toinen voi tuntua rakkaammalta kuin toinen, mutta se ei kyllä riipu sukupuolesta...en usko en.
Ap on todennäköisesti yhden tyttölapsen katkera äiti, jonka lapsuudenkodissa poikia on arvostettu enemmän kuin tyttöjä.
Voitko sinä tietää, miltä toisesta ihmisestä tuntuu? Millä perusteella? Oletko muka joku meedio?
En usko. Olet vain itseäsi täynnä ja luulet olevasi aina oikeassa. Tyypillinen AV-mamma siis.
Jos sinulle lapset ovat kaikki yhtä rakkaita, niin ole onnellinen asiasta. Minulle ne eivät ole, ja olen pulassa asian kanssa.
ettei rakasta omaa lastaan? Antakaa adoptoitavaksi! Kyllä tässä maailmassa vielä rakkauttakin riittä sitä tarvitseville.
että jos antaisin ne adoptioon, niin voisin kokeilla uudelleen tyttöä.
Mutta sitten sain tuon yhden tyttären ja se riitti.
Nyt pojat ovat jo liian vanhoja sellaiseen.
En ymmärrä kyllä yhtään enempää sitäkään. Omassa tuttavapiirissä olen huomannut että poikalapsia äidit ja etenkin mummut palvovat tyttöjä enemmän.
Heh, ihan selvä tapaus.
Taitaa olla siis tyttötrion äiti, joka olisi jo sukua miellyttääkseen halunnut pojan. Surullista.
Itselläni on poika ja tyttö. Minunkin on ollut helpompi luoda suhdetta tyttöön, kokea hänen kanssaan samankaltaisuutta. Hän on myös luonteeltaan helpompi kuin poikani. Silti rakastan myös poikaani, vaikka en voikaan kaikkiin hänen juttuihinsa osallistua niin täysipainoisesti kuin tytön. Onneksi pojalla on myös isä ja isoisä, jotka puuhaavat hänen kanssaan poikien ja miesten juttuja.
Mielestäni on normaalia, että tunteet lapsia kohtaan ovat erilaisia ja heidän kanssaan tulee juttuun eri tavoin. Mutta sitä, että joku ei rakasta lastaan, en voi ymmärtää. Todella surullista. Lapset ymmärtävät sen ja rakkaudettomuus painaa heidän itsetuntoonsa lähtemättömät jäljet. Etsikää apua itsellenne enenn kuin on liian myöhäistä.