Pohdintaa ekalta vauvanodotukselta: mitä tarkoittaa "lasten ehdoilla mennään?"

Samoin se, että vasta lapsen synnyttyä löydät oman tapasi olla äiti.



Tarkoitan mm. monessa kirjoituksessa mainittua lapsen rytmin mukaan elämistä. Meillä on kolme lasta ja perheemme menoa ei ole koskaan tarvinnut kauheasti rajoittaa ruoka- ja päiväunirytmien mukaan, reissussa on syöty ja autossa/rattaissa tarvittaessa nukuttu. Joko meillä on poikkeuksellisen sopeutuvaiset lapset tai sitten lapset ovat vaan sopeutuneet siihen, että emme elä orjallisesti minkään rytmin mukaan.



Enkä nyt sano, että tämä olisi välttämättä aikuisten näkökulmasta pelkästään hyvä tai elämää helpottava juttu. Monessa tuttavaperheessä ahdistaa, kun kaikki asiat on tehtävä lasten ruokailun (=vain kotiruokaa kotona) ja nukkumaanmenon (=19:30 sängyssä pyhänä ja arkena) mukaan, MUTTA, toisaalta näissä perheissä varmasti vanhemmat saavat esim. iltaisin taatusti sitä omaa aikaansa ilman lapsia :) Ja tietyllä tavalla elämä soljuu varmasti helpommin sen rytmin mukana - toisaalta jousto on vaikeampaa.



Anna Wahlgren kirjoitti jossain hyvin, että voit hyvin opettaa lapsesi elämään tiukan rytmin mukaan. Yhtähyvin voit antaa elämän kulkea ilman tiukkaa rytmiä. Älä silti odota lapsesi mukautuvan näihin kahteen vuoronperään sen mukaan miten itse kulloinkin haluat elää. Eli tiukan rytmin lapsen on vaikea sopeutua joustoon yhtäkkiä ja "rytmittömän" lapsen kohdalla on turha vaatia tiukkaa rytmiä silloin kun se sinulle itse sopisi :) Musta tää on aika hyvin kiteytetty. Molemmissa on puolensa.



Uskon, että te löydätte juuri teille sopivan tavan olla vanhempia ja elää lapsiperhearkea :)

Lapset vaan ovat muutakin kuin kasvatusten tulosta. Niillä mokomilla kun on jo syntymästään ihan oma luonne ja temperamentti, ja se kasvatustyö saattaa tuottaa tulosta vasta vuosien päästä. Siihen asti lapsi on keskeneräinen ihmisen alku.

Ja tuntuu monilta unohtuvan, kun valitetaan huonosti käyttäytyvistä lapsista. :) Ei lapselta voi odottaa hyvää käytöstä koko ajan, ja hyvin usein se huono käytös (aikuisen näkökulmasta) jatkuu vuosia ja vuosia, kunnes yhtä-äkkiä lapsista kuoriutuukin ihan ok aikuisia. :)

Itse olen ainakin vielä pitänyt yllä haavekuvaa, että sitten vauvan kanssa minä ehdin lukea venäläiset klassikot, pistän kesällä vauvan vaunuihin nukkumaan ja lenkkeilen puistoon lukemaan ja laitan vauvan sitteriin vaikka keittiön pöydälle (saako niin tehdä?) ja opettelen laittamaan kreikkalaista ruokaa jne. Korjatkaa toki jos vauvan kanssa ei voi näin tehdä=)

Jos vauvalla on säännöllinen rytmi, ei ole mahakipuja eikö muita vaivoja, sen kanssa voi tehdä mitä vain. Meidän kolmas oli tällainen. Se istui ja katseli minua, kun vaikka leivoin. Ja sen kanssa saattoi käydä missä vain, koska se oli tyytyväinen oloonsa.

Mutta jos vauva on herkästi ärtyvä, kipuileva, itkuinen, rytmiä ei tahdo löytyä jne, silloin KAIKKI tuntuu hankalalta. Meidän toinen vauva oli sellainen, että vaikka tein mitä, se vain huusi. Se huusi "aina". Ei sellaisen kanssa voinut ryhtyä mihinkään, koska se alkoi hyvin pian huutaa ja joudui keskeyttämään sen, mitä olin tekemässä. Tämän vauvan kanssa en viitsinyt myöskään lähteä julkisille paikoille, koska minua ahdisti, kun vauva vain huusi ja huusi, vaikka sitä olisi hoitanut kuinka. Isompanakin oli levoton: ei puhettakaan, että olisi istunut vieressä ja katsonut minua kun teen jotain.

Minusta nämä ei ole kasvatuskysymyksiä vaan kaikki riippuu lapsen persoonasta! Ja lapsen persoonaa ei valitettavasti voi yhtään tietää etukäteen eikä siihen oikein voi varautuakaan, koska temperamenttipiirrekombinaatioita on niin paljon erilaisia ja aina tuloksena on erilainen persoona.

Kolmen vauvan kokemuksella antaisin ohjeeksi, ettei kannata liikaa suunnitella mitään etukäteen. Silloin voi tulla pettymyksiä. Ehkä melkein kannattaisi varautua siihen, että ensimmäisen vuoden aikana kannattaa molempien vanhempien jättää harrastukset odottamaan. (Niitä voi jatkaa sitten kun vauva täyttää vuoden.) Huonolla tuurilla vauva valvottaa yöt ja on raskas hoidettava päivälläkin ja silloin ei todella jaksa mitään. Paremmalla tuurilla vauva ei ole aivan noin vaativa ja hyvällä tuurilla se on niin helppo tapaus, että entinen elämä voi jatkua sellaisenaan.

Lapsen kanssa raskainta aikaa on ensimmäinen vuosi. Muutos entiseen on niin suuri ja vauva on NIIN kiinni (yleensä) äidissä, että sitä ei voi kuvitella. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sen helpommaksi elämä tulee. Vauva-aika on ihanaakin, jos siihen suhtautuu oikein, jos varautuu antamaan valtavasti aikaa vauvalle ja unohtaa vähäksi aikaa itsensä. Mutta jos on tehnyt paljon omia suunnitelmia ja ne eivät toteudukaan, pettymys voi olla aivan valtava - varsinkin jos puoliso jatkaa normaalia elämää ja itse ei pysty.

Jota ei ihme kyllä lytäätty täällä heti aluksi.



Mulla kävi näin:



Ensimmäisen lapsen synnyttyä ja heti kun imetys oli lähtenyt kunnolla käyntiin jatkoin harrastustani sekä tapailin ystäviäni lähes entiseen malliin. Lapsi kulki kaikkialla mukanani ja aina oli puhdasta ja lämmintä ruokaa tarjolla. Olen harrastaja että tallilla pyörittiin. Vähän vaikeammaksi homma muuttui kun vauvasta kasvoi taapero.



Toinen lapsi vaikeuttu asiaa entisestään. Oli vauva sekä taapero. Kuitenkin ystäväpiirini pysyi samana sekä harrastus. Piti vain alkaa elää enemmän "lasten ehdoilla". Toisinsanoen ajoittaa tallille menot yms. lasten päivärytmin mukaan. Hyödynsin esim. päiväuniaikaa (nukkuivat tallin pihalla turvallisessa paikassa päiväunet vaunuissa). Sitten kun päiväunet jäivät pois ei ollut enää sitäkään väliä.



Kolmannen kohdalla oikeastaa elämäni vasta muuttui enemmän. En tiedä johtuuko se äitiydestä, laiskuudesta, mukavuuden halusta vai mistä..? Mutta kauhukseni huomaan olevani juuri se äiti joka kuulumisia kysyttäessä alkaa kertoa lasten kuulumisia. Ja jota häiritään aina kun puhun puhelimessa. Lapsettomat ystävätkin ovat jonnekin jääneet suurin osa. On vain niin paljon helpompaa esim. kyläillä lapsiperheiden kesken (lapset leikkivät keskenään ja aikuiset voivat jutella keskenään eikä kukaan valita kokoajan että on tylsää..). Sitäpaitsi olen niin tippunut kaikesta nykymaailan menosta etten kai osaa enää puhuakkaan muusta kuin vaipoista ja haalareista. Harrastuksenkin olen laittanut taolle ajanpuutteen vuoksi. Mikä kamalinta olen pääasiassa hyvin tyytyväinen elämääni, ajoittain jopa leikittelen ajatuksella neljännestä.



Minä joka vannoin että minusta ei mitään "mammaa" tule minun piti olla minä mennä tulla ja harrastaa ja olla siinä samalla äiti. Nyt tökötä leikkikentällä tuulipuvussani (kun se on niin käytännöllinen).

meidän perheessä usein sitä, että tiettyihin ratkaisuihin päädytään nimenomaan vanhempien mukavuuden halusta. Tuo huone-esimerkki on loistava: Meillä lapset saivat käyttöönsä suuren makuuhuoneen ja me vanhemmat nukuimme olohuoneessa parvisängyllä, koska



a) Lapset tarvitsivat enemmän tilaa leikkeihinsä kuin me vanhemmat -> lelut pysyivät leikkihuoneessa ja kaverit juoksivat suoraan leikkihuoneeseen, eivätkä olohuoneeseen.



b) Meillä vanhemmilla oli oma "pakopaikka", jonne saimme mennä rauhoittumaan. Lapset eivät päässeet varoittamatta häiritsemään meitä (tikkaat sai ylös).



Ekan lapsen kanssa oli vielä hienoa pohdiskella syntyjä syviä ja säätää kasvatusperiaatteita. Toisen ja kolmannen kohdalla alkoi jo huomata, että vain vanha kunnon "diktatuuri" toimii :)

ajattelin ap:n avauksen luettunai, et tänne ilmestyy kohta muutama haaska haukkumaan ap:ta itsekkääksi ja korostamaan sitä, miten lapsilleen uhrautuminen on parasta ikinä.

mutta kumman positiivista sakkia!

Jota ei ihme kyllä lytäätty täällä heti aluksi. Mulla kävi näin: Ensimmäisen lapsen synnyttyä ja heti kun imetys oli lähtenyt kunnolla käyntiin jatkoin harrastustani sekä tapailin ystäviäni lähes entiseen malliin. Lapsi kulki kaikkialla mukanani ja aina oli puhdasta ja lämmintä ruokaa tarjolla. Olen harrastaja että tallilla pyörittiin. Vähän vaikeammaksi homma muuttui kun vauvasta kasvoi taapero. Toinen lapsi vaikeuttu asiaa entisestään. Oli vauva sekä taapero. Kuitenkin ystäväpiirini pysyi samana sekä harrastus. Piti vain alkaa elää enemmän "lasten ehdoilla". Toisinsanoen ajoittaa tallille menot yms. lasten päivärytmin mukaan. Hyödynsin esim. päiväuniaikaa (nukkuivat tallin pihalla turvallisessa paikassa päiväunet vaunuissa). Sitten kun päiväunet jäivät pois ei ollut enää sitäkään väliä. Kolmannen kohdalla oikeastaa elämäni vasta muuttui enemmän. En tiedä johtuuko se äitiydestä, laiskuudesta, mukavuuden halusta vai mistä..? Mutta kauhukseni huomaan olevani juuri se äiti joka kuulumisia kysyttäessä alkaa kertoa lasten kuulumisia. Ja jota häiritään aina kun puhun puhelimessa. Lapsettomat ystävätkin ovat jonnekin jääneet suurin osa. On vain niin paljon helpompaa esim. kyläillä lapsiperheiden kesken (lapset leikkivät keskenään ja aikuiset voivat jutella keskenään eikä kukaan valita kokoajan että on tylsää..). Sitäpaitsi olen niin tippunut kaikesta nykymaailan menosta etten kai osaa enää puhuakkaan muusta kuin vaipoista ja haalareista. Harrastuksenkin olen laittanut taolle ajanpuutteen vuoksi. Mikä kamalinta olen pääasiassa hyvin tyytyväinen elämääni, ajoittain jopa leikittelen ajatuksella neljännestä. Minä joka vannoin että minusta ei mitään "mammaa" tule minun piti olla minä mennä tulla ja harrastaa ja olla siinä samalla äiti. Nyt tökötä leikkikentällä tuulipuvussani (kun se on niin käytännöllinen).

sanoille sen jälkeen, kun olen tavannut muutamia perheitä, joilla se tarkoittaa sitä, että kaikki perheessä tehdään sen mukaan, onko se lapsista kivaa vai ei.



Koska sillä ei ole väliä, mitä aikuiset miettivät, toivovat ja ajattelevat. Vaan lapset aina ensin, lapset päättävät ruokalistan, lapset päättävät koska mennään nukkumaan ja kuka missäkin nukkuu... yms.



Se on ihan järkyttävää..

että vauvat ovat sellaisia pakkauksia, joiden tarpeet täytyy aluksi tietysti viipymättä toteuttaa. Sitten asteittain vauva siitä kasvaa ja hätä ei välttämättä enää niin ryöpsähdä käsistä, eli alkaa olla pikkuisen malttia.



Vauvan kanssa ei niin kasvatusta tarvitse pohtia, vauva kulkee mukana melko hyvin, mutta ei aina, eikä välttämättä ihan kaikessa.



Mutta sitten kun puhutaan isommista lapsista - sanotaan nyt varsinkin yli 5v - niin kyllä lapselta voi jo aika monessa asiassa odottaa malttia, itsekontrollia ja sellaista. Turvattomuutta eikä nälkää tarvitse kuitenkaan kokea.

esim. nälkäistä lasta ei kävelytetä pitkin kaupunkia, koska äiti haluaa nähdä tietyn näyteikkunan, tai lasta ei viedä coctail kutsuille tai väsynyttä lasta kyläilemään, kuumeisen lapsen kanssa ei lähdetä risteilylle jne.

kun ei vielä ole lapsia. Odotapa vain, kyllä se vauveli sinutkin pehmittää ja kohta olet kuin ne parjaamasi äidit. tämä on nähty niin monta kertaa :))

sanat "lapsen ehdoilla mennään" väärin. Ei se tarkoita lapsen mielen mukaan vaan sitä, että lapsen olemassaolo ja tarpeet asettavat tekemisille reunaehtoja. Eli ei lähdetä Borneon viidakkoon tuosta vaan, lähdetään juhlista niin, että lapsi pääsee ajoissa nukkumaan jne. Ihan sitä normaalia käytännön elämää, joka saa asiat sujumaan ja takaa lapselle ympäristön, jossa hän saa riittävästi ravintoa, lepoa, virikkeitä , välittämistä yms. Lapsen ehdoilla meneminen on mielestäni enemmänkin aikuisten mielen mukaan menemistä ja se helpottaa aikuisten elämää. Jos ei elä lapsen ehdoilla, saa äkkiä lapsen, jota ei laitettu ajoissa illalla nukkumaan ja joka siten on kärttyinen koko seuraavan päivän. Silloin ei ole kenelläkään enää mukavaa. Lasten ehdoilla on siis mielestäni jokseenkin pakko mennä, jos ei aio tehdä koko perheensä elämästä vaikeaa.

totuus voi sitten vauvan syntymän jälkeen paukahtaa silmille aika kovaa. Fakta on että vauva sitoo aivan älyttömästi ja sen syntymän jälkeen ei mikään ole enää entisellään.

vauvat ovat yksilöitä ja jotkin vauvat ovat herkkiä äänille. tällaista vauvaa ei voi totuttaa ääniin, vaan hän kyllä kaikista totutteluyrityksistä huolimatta pysyykin herkkänä ja tämä ominaisuus vääjäämättä vaikuttaa siihen, missä vauvan kanssa voi uniaikaan liikkua. Joidenkin vauvojen kanssa elämä on rajoitetumåaa kuin toisten, ei se ole omasta tahdosta tai valinnasta kiinni.



Ei kannata liikaa etukäteen miettiä, millaista haluaa elämän vauvan kanssa olevan, jos ei ole valmis joustamaan vauvan temperamentin mukaan. Se asettaa joskus aika tiukkojakin rajauksia, harvemmin kuitenkaan. Minusta lapsenehdoillameneminen tarkoittaa, että vanhemmat sovittavat arkeaan sopimaan riittävästi lapsen temperamenttiin ja lapsella on mahdollisuus riittävään hyvinvointiin, kuten riittävään lepoon, vuorovaikutukseen, turvallisuuteen, läheisyyteen yms.

sanoille sen jälkeen, kun olen tavannut muutamia perheitä, joilla se tarkoittaa sitä, että kaikki perheessä tehdään sen mukaan, onko se lapsista kivaa vai ei. Koska sillä ei ole väliä, mitä aikuiset miettivät, toivovat ja ajattelevat. Vaan lapset aina ensin, lapset päättävät ruokalistan, lapset päättävät koska mennään nukkumaan ja kuka missäkin nukkuu... yms. Se on ihan järkyttävää..

VAAN CURLING-perheitä

mihin ikinä meneekin, lapsi on joko otettava sinne mukaan tai hänelle on järjestettävä hoitaja. Aivan varmasti moni meno jää menemättä, vaikka olisi hyväkin turvaverkko. Lapsi sairastuu usein epäsopivalla hetkellä tai lapsi muuttaa muuten suunnitelmia.



Elämä ei lopu lapseen, mutta kyllä se muuttuu ja sen pitääkin muuttua, tai lapsen tarpeet eivät tule riittävästi huomioitua. Vanhempana saa sen sadannenkerran joustaa omista tarpeistaan. Mutta sitä myös saa, joten joustaminen eitunnu uhraukselta. Uskon, että monen monta kertaa kyllä jokaista vanhempaa harmittaa hetkellisesti se, että jotain jää lasten takia väliin.

mutta luettuani näitä vastauksia mun täytyy vielä lisätä: on totta, että moneasti tilanne on se, että sen ENSIMMÄISEN _VAUVAN_ kanssa voikin olla huomioimatta päiväuniaikoja yms ja se lapsi nukkuu vaunuissa ja on tyytyväinen, vaikka menisit minne. Näin meilläkin oli esikoisen kanssa.



Mutta asiat muuttuu, kun vauvasta tulee taapero, ja ainakin viimeistään siinä vaiheessa, jos lapsia tulee useampi, on melkoisen pakko ruveta huomioimaan niitä rytmejä tai elämästä tulee aika sekasortoista. Se ei toki tarkoita, että kyläilyt ja menot täytyy lopettaa ja linnoittautua kotiin, vaan että pääasiassa otetaan lasten rytmi huomioon menoissa.



Kyllä meilläkin lapset nukkuu aika useinkin autossa päikkärit ja lounas on välillä lihapiirakkaa automatkalla jne. mutta näin ei ole eikä voisi olla joka päivä.



Jos lapset hiukan rajoittaakin elämää verrattuna siihen mitä oli lapsettomana, niin kyllä ne sitten antaakin sen verran paljon, että etköhän plussan puolelle lopulta jää! ;)

shoppaillaan tai ollaan ties missä vaikka olisikin vauvan päiväuniaika. Enhän mä vois missään käydä jos mun pitäs joka kerta sitä miettiä. Matkarattaat kulkee mukana ja kun olen menosssa niin vauva nukkuu rattaissa kaupassa tai kyläillessä saatan siirtään toiseen huoneeseen. ei sitä vauvaa kannata opettaa nukkumaan ihan hiirenhiljaisessa kodissa omassa sängyssä pelkästään.

Ja jos vauvasta sattuu syntymään huonouninen, niin olisi aikamoista lapsenrääkkäystä valvottaa vauvaa vain siksi, että äiti on päättänyt, että vauvan rytmien mukaan ei aleta elämään.

Tuollainen asia kun ei ola äidin päätettävissä. Herkästi havahtuva vauva vaan ei pysty nukkumaan hälyssä tai vieraassa paikassa, vaikka häntä siihen kuinka olisi opetettu. Ehkä siihen vuosien saatossa sitten oppii, mutta on aika raakaa toimintaa äidiltä, jos riistää lapsen unet parilta ekalta elinvuodelta vain siksi, että on jääräpäisesti päättänyt opettaa lapsensa nukkumaan hälyssä.

Terveisin eräs, joka ei saanut liikenteen melua poistettua, vaikka olisi kuinka tahtonut. Ja niinpä vauva heräsi kaksivuotiaaksi aina, kun ohi meni kuorma-auto, linja-auto, moottoripyörä, jne. Ei auttanut totuttaminen, ei.

Lapsettomat ystävätkin ovat jonnekin jääneet suurin osa. On vain niin paljon helpompaa esim. kyläillä lapsiperheiden kesken (lapset leikkivät keskenään ja aikuiset voivat jutella keskenään eikä kukaan valita kokoajan että on tylsää..).

Mä en halua lapsia. Tarkoittaako se sitä, että muutaman vuoden päästä kaikki mun lapselliset ystäväni ihan tarkoituksella hylkäävät mut, koska mulla ei ole tuoda yhteisiin tapaamisiin omaa lapsisarjaa viihdyttämään niiden lapsisarjaa? Vaikka olen aina täysillä mukana kaikissa vaippa- ja haalarijutuissa? Eli muutaman vuoden päästä mulla ei ole lapsia eikä enää ystäviä?

Kyllä elämä on julmaa.

joka kytännössä tarkoittaa sitä, että heräätään aamu kuudelta...

- mies on vaihtanut vuorotyön hujonopalkkaisempaan päivätyöhön ja menee vapaaehtoisesti joka aamu viideksi, että loppupäivä on pyhitetty lapsille

- asumme omassa talossa, mutta edullisessa sellaisessa, että meillä olisi varaa pitää lapset kotihoidossa ekat 3v

- kaikki omat menot sovitetaan lasten rutiineihin, koska ne on todella tärkeitä ainakin vauvasta leikki-ikäiseen



ja sitten niistä sun haavekuvista: normi vauvan kanssa voi tehdä vaikka mitä. itse tein gradun ja remontoin taloa ekan ollessa vauvaikäinen. myöhemmin tajusin, mitä ajantuhlausta se oli. ennemmin olisi kannattanut vaikkapa sekin aika maata lattialla tutkimassa vauvan kanssa maton hapsuja. mutta tämän asian tajusin vasta toisen lapsen kohdalla.



musta lapsia saadessa ei häviä mitään, mutta joutuu tekemään hieman vaihtokauppoja: annat jotain, saat jotain tilalle.