Mikä suuri suru Sinua on kohdannut?

Oli meille täysi perheenjäsen 11 vuotta, ja suru oli suuri. (Eikä kenenkään niistä monista tällä palstalla pyörivistä eläinvihaaja-horatsuista tarvi nyt tulla tänne kiljumaan, että KISSA ON VAIN ELUKKA.)

ja nuorempien sisarusteni sijoittaminen eri paikkakunnalle..



Jälkeenpäin ajateltuna koko lapsuuteni.

Mutta nyt kaikki hyvin, luomuyllärimme, neiti 2kk on maailman ihanin tapaus!

että ottaako eron vaiko ei?:(



Ensiviikolla voinkin sitten olla 9 lapsen yksinhuoltaja;(

Voin vain kuvitella, miten kamalaa sulla on. Mutta kyllä sinä selviät, kävi miten kävi.



t. 7 lapsen äiti

että ottaako eron vaiko ei?:( Ensiviikolla voinkin sitten olla 9 lapsen yksinhuoltaja;(

Oli meille täysi perheenjäsen 11 vuotta, ja suru oli suuri. (Eikä kenenkään niistä monista tällä palstalla pyörivistä eläinvihaaja-horatsuista tarvi nyt tulla tänne kiljumaan, että KISSA ON VAIN ELUKKA.)

Mutta tämän kirjoittaja on sääsätynyt vielä aika paljolta. Vielä tulee päivä kun muistelet huvittuneena ja kaiholla aikaa kun kissan kuolema oli elämäsi suurin suru.

Itselläni taisi olla kissan kuolema suurin suru kun olin 6 vuotias.

Äitini oli vasta 57 vuotias, ja kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen. :(

Ikävä on niin suunnaton.

Pelkään, että olen menettänyt hänet lopullisesti vaikka läsnä aina onkin.

mutta suurin suru kun mieheni ja lasteni isä kuoli.

[(Eikä kenenkään niistä monista tällä palstalla pyörivistä eläinvihaaja-horatsuista tarvi nyt tulla tänne kiljumaan, että KISSA ON VAIN ELUKKA.)

[/quote]

Menetin veljeni kun olin 23vuotias ja veljeni kuoli 22vuotiaana. Me olimme kuin kaksoset. Meillä oli todella läheinen suhde pienestä ikäerosta johtuen. Se oli todella kova paikka. Veljeni on mielessäni jatkuvasti ei ole päivääkään kun en miettisi häntä. Aikaa kuolemasta on kulunut jo 5vuotta.

Lapsettomuus on kyllä hitaasti kiduttavaa ja riuduttavaa. Aivan kauhea! Olen sen myöskin kokenut.

aviomieheni kuolema 3 v sitten :´(

mutta suurin suru on pikku veljeni kuolema hänen ollessa 22-vuotias.

Lapsen kysymyksiin, "missä isä on, koska mennään isille, miksi isi ei halua minua kylään" vastaaminen on sydäntä särkevää. Tunnen olevani epäonnistunut äiti.



Tämä samainen isä on pahoinpidellyt minua ja muutenkin viinaan menevä mielenterveysongelmainen, joten parempi näin. Lapsellehan en tietenkään näitä perusteluita voi sanoa, joten yritän jotain ympäripyöreää aina keksiä..

- isäni alkoholisoituminen

- ensimmäisen pitkäaikaisen poikaystäväni alkoholisoituminen

- epäonnistuminen työuralla

- kummisetäni kuolema

- viattomien lasten ja eläinten kärsimys



Siinä minun surut.

t. se 11

ja sen aiheuttamat traumat. Vieläkin näen painajaisunia ja harmittelen, että miksen saanut kivoja vanhempia. Äitini on vielä elossa, mutta ei olla tavattu moneen vuoteen ja en halua edes tavata enää sellaista hirviötä. Harmittaa, kun muut kertoo omasta suvustaan ja viettävät yhteisiä juhlia...

asumusero miehestäni