Mikä suuri suru Sinua on kohdannut?
Minulla avioero ja se, että näen ex-miehestäni yhä unia.
Kommentit (51)
yllättäen tullut itsemurha. ainoa sisarukseni, kipeää tekee vieläkin, useamman vuoden jälkeen.
asuin hänen kanssaan saman katon alla ja katselin tuota menoa. Kamalaa aikaa. Onneksi muutin pois ja aloin elämään tavallista elämää.
Nyt hän on vankilassa, joten ei tarvitse ainakaan olla huolissaan missä katuojassa asuu.
lapsettomuus,sekä mieheni suhde toiseen naiseen.
auto-onnettomuudessa kun olimme 17 v. :(
*Keskenmeno :(
*Elämäni rakkaus pahoinpiteli minut, ja siihen päättyi tuo suhde :(
*Äitini sairastuminen -> mielenterveysongelmat ja niistä seurannut tunnekylmyys...
mutta onneksi asiat on nyt hyvin, vaikka ikää onkin vasta 21.:)
lapseni huostaanotto vaikkei ollut tarjottu avohuollon palveluita
[(Eikä kenenkään niistä monista tällä palstalla pyörivistä eläinvihaaja-horatsuista tarvi nyt tulla tänne kiljumaan, että KISSA ON VAIN ELUKKA.)
että ottaako eron vaiko ei?:( Ensiviikolla voinkin sitten olla 9 lapsen yksinhuoltaja;(
Ei kukaan TÄYSJÄRKINEN "ota" miestäs..
(mä en ainaka ikinä ottas miesto jolla lapsia..)
siis joo, ei ensimmäistäkään.., mut mulla on vara valita..
mutta olen vihdoin yli 30-vuotiaana saanut apua ja voin sanoa olevani onnellinen. Tässä osa asioista ja tapahtumista, joita olen kohdannut:
-Väkivaltainen (isä) ja ääriuskonnillinen (äiti)lapsuus
-Pikkuveljen huumeidenkäyttö ja sitä seurannut huostaanotto
-Kahden veljen vankilatuomiot
-Vanhempien ero
-Oma psyykkinen sairastuminen teini-iässä ja jonka kanssa olen taistellut läpi vuosien myös aikuisiässä; (vakava/psykoottinen) masennus
-Miehen vakava sairastuminen
-Lapsen vakavahko sairaus
-Äidin äkillinen sairastuminen 3 v sitten. Tällä hetkellä on sellaisessa kunnossa, ettei enää tunnista läheisiään.
Monella täällä on kokemuksia, joita itsellä ei ole. Onneksi.
Laitan kuitenkin listaan oman suurimman suruni. Se on tapahtumassa oleva ero puolisostani. Itse eron lisäksi surua aiheuttaa se repivä muutos, joka arjessa tapahtuu. Vaikka arki voi olla tylsää, on arki kuitenkin sitä aikaa, jolloin ihminen halutessaan elää hetkessä ja saa onnea siitä, mitä on ympärillä.
Ehkä ankeaa ja pateettista, mutta minulle arjen normaalien hetkien muuttuminen koordinoiduksi elämäksi ja pakoksi saavuttaa elämisen hetket vain joinakin päivinä aiheuttaa surua.
Lapsiperheen kiireessä elämisen jälkeen tuntuu oudolta, että voisi kaivata lyhyitä yöunia ja leivän tarjoamista lapsilleen aamupalalla.Mutta suru kertoo, että kyllä voi.
että ottaako eron vaiko ei?:( Ensiviikolla voinkin sitten olla 9 lapsen yksinhuoltaja;(
Lisäksi (onnellisesti päättyneet) lapsettomuushoidot, jotka olivat tosin kovin pientä noihin kuolemiin verrattuna.
että ottaako eron vaiko ei?:( Ensiviikolla voinkin sitten olla 9 lapsen yksinhuoltaja;(
Ei kukaan TÄYSJÄRKINEN "ota" miestäs..
(mä en ainaka ikinä ottas miesto jolla lapsia..)
siis joo, ei ensimmäistäkään.., mut mulla on vara valita..
Löytyy niitä aina niinkin epätoivoisia naisia...rakkaus kun on valitettavasti sokea!
ja eihän tuo taas tarkoita sitä, ettäkö tuo "uus" pitäisi mieheni...siihen en itse edes usko, mutta mies vaan on myös niin sokea että kuvittelee ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella:(
t. se 11
toisten murheita?
Onko sinulla 9 lasta, joista suurin osa alle kouluikäisiä? Onko sinulla minkäänlaista tajua siitä, miten raskasta on selvitä arjesta yksin tässä perheessä?
Mielelläni kuulisin ne sinun murheesi!
Isäni kuoli vajaa 5v sitten ja sisareni (37v) tasan ½ puoli vuotta sitten syöpään.
Sittemmin avioero, mutta se taisi olla kyllä enemmän helpotus.
Ei toivoa enää hoidoista, ja adoptiokin epätodennäköistä. Jotenkin tämä tuntuu suurimmalta surulta omassa elämässäni, kun niin suuri elämän haave ja osa kielletään kokonaan vailla syytä, eikä mitään voi tehdä.
ehdottomasti suurin on ollut lähes koko perheeni menetys, vain tyttäreni ja minä olemme enää elossa.