Mun isällä on syöpä

Klassisesti leikkaus onnistui, mutta potilas kuoli. Yllättävä kuolema vie kyllä jalat alta. Oma perhe tosiaan piti elämässä kiinni, mutta erityisesti ekan vuoden aikana ilman isää tuli itkaistua tuon tuostakin. Kolho lause ja huono lohtu varmaan, mutta aika parantaa surua kyllä.



Voimia sinulle.

sanon minä. Äitini rintasyöpä uusi noin vuosisitten tehden etäpesäkkeet suolistoon, keuhkoihin ja luuytimiin joka puolelle kehoa.

Äitini on taistellut vuoden, käynyt mittavassa operaatiossa jossa avattiin vatsa kokonaan, korjattiin ennestään sinne sennettu tukiverkko (hänelle on tehty aikanaan rinnat omasta vatsalihaksesta) ja loppujen lopuksi huomattiin, ettei suolistosyöpää voida edes leikata - maha ommeltiin kiinni ja äitini elää avanteen kanssa.

Olen aivan rikki, en jaksaisi enää olla henkisenä tukena ja murenhtia päivittäin. Äitini elinaikaa ei kukaan tiedä - hän voi kuolla huomenna tai elää vielä vuoden. Tosiasia on se, ettei mitään ole enää tehtävissä. Rankat syto-hoidot lopetettiin kolmenkymmenen kerran jälkeen kun omat verisuonet alkoivat pettämään.

Asiaa ei yhtään paranna se, että äitini taipumus alkoholin liikakäyttöön on vain lisääntynyt.

Kännissä ja voimakkaiden kipulääkkeiden varassa äitini jaksaa jotenkuten, huonosti. Minä voi huonommin ja huonommin, kärsin kun äitini juo kipuihinsa ja haukkuu minua pillerihuuruissa. Toivon omaklla tavallaan, että äitini kuolisi ja saisi rauhan.

Äitini sairastui syöpään kun esikoiseni oli pikkuvauva. Hän eli hoitojen avulla vielä reilu 2v. tästä eteenpäin, ehti onneksi nähdä vielä toisen lapseni mutta kolmatta ei enää... Jotenkin sitä vain jaksoi, toimin äitini omaishoitajana ja hän sai olla kotona melkein loppuun asti. Tuosta on jo vuosia ja vieläkin suren häntä päivittäin.