Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi on niin vaikeaa PYYTÄÄ?!
15.07.2009 |
Kyseessä yksi ystäväni, noin vuoden vanha tuttavuus. Meillä synkkaa hyvin ja on kivaa kimpassa, mutta mua on vähän alkanut rassata tyypissä seuraava piirre: hän ei koskaan, ei KOSKAAN ehdota oma-aloitteisesti yhtään mitään. Tapaamisia tai tekemisiä siis, silloin kun vietetään aikaa yhdessä niin saattaa kyllä silloin ehdotella että mitäs jos käytäs kahvilla jossain tms. Mutta minä olen aina se, joka kysyy että nähtäiskös!?
Olen ystävälle asiasta maininnutkin, että kiva olis jos hänkin joskus ehdottais jtn.. Ja olen suoraan kysynyt, että eikö seurani kuitenkaan kiinnosta, ja ihan ystävälliseen sävyyn sanonut että ei siinäkään mtn, mutta saapi sit suoraan sanoa jos ei nappaa niin kyllä mie tajuan olla häiritsemättä. Silloin tyyppi menee kuitenkin ihan paniikkiin ja alkaa selitellä että ei ei, ja ei hän sitä tarkota, kyllä hän tykkää olla mun kanssa jne. Ei kuitenkaan osaa oikein sanoa, miksi ei halua itse mitään ehdotella.
Sama tilanne, silloin jos joskus yritän vihjailla että mulla ois sillon ja sillon vapaapvä, mitäs SÄ ajattelit touhuta... sit siellä alkaa pohdinta, että hmm en kai mitään erityistä. Kun sitten pitkän jaakaamisen jälkeen kysyn että NII, no oisko vaikka tehty jotain..? Niin sit vastaus on että juu no, ihan sama se hänelle, ei hänellä mitään ole. Sit kun sanon että no HALUATKO että nähdään, niin vastaus on että no... ihan sama se hälle, voisithan sä vaikka tulla käymään kun ei oo muutakaan. Kun sitten sanon että no, jospa katotaan sit toisella kertaa kun innostaa enempi, niin sit alkaa taas tää että no ei ei, eiku, siis kyllähän sitä vois jotain..... :S Sit kun kysyn, että mikset voi suoraan sanoa että haluisit viettää aikaa miun kanssa, nii vastaus on että no kun se on ihan sama.
Mitä tää nyt on sitten? Jos voisin olla varma, että tyyppi ei vaan välitä mun seurasta, niin hei siihen hällä on täysi oikeus enkä häiritsis sitten enempiä (minkä olen tosiaan hänelle sanonutkin). Jos taas voisin olla varma, että kyse on vaan siitä että hän ei kertakaikkiaan osaa tai jostain syystä uskalla ehdottaa mitään, voisin olla itse suosiolla se aktiivinen osapuoli.. mutta nyt epäilyttää, että oonkä hänestä kuitenkin jotenkin riesa, ja jostain syystä ei vaan kehtaa sitä sanoa.. josta syystä en viitsi kauhean aktiivisesti mitään ehdotella.
Suht huono itsetunto tällä ystävällä tuntuis olevan, mutta on aivan huippu tyyppi, ja meillä on aina tosi kivaa kun yhdessä ollaan, olis kauhean sääli jättää koko ystävyys sikseen. Muitakin ystäviä hänellä toki on, mutta näkee heitä harvakseltaan koska elämäntilanteet niin eri.
Tosiaan häneltä itseltään en ole mtn järkevää vastausta saanut, osaisko joku nähdä metsän puilta ja kertoa mulle oonko vain korvike paremman puutteessa vai mikähän tää juttu on.. ja mitä pitäis tehdä?
Kiits.. :)
Kommentit (19)
Toisilla on niin huono itsetunto, että he kokevat tekevänsä toiselle ihmiselle pahaa pelkällä olemassaolollaan. Ajatuskulku menee niin, että viettäessään aikaa kanssasi ystäväsi epäilee riistävänsä sinulta aikaa, jonka voisit viettää jonkun paremman ystävän kanssa. Silloin tapaamisten sopiminen on ystäväsi kaltaiselle hirvittävän rasittava tilanne, toisaalta hän haluaisi, toisaalta kokee olevansa melkein pahanteossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos ottaisin sitten tässä tapaamisten ehdottelussa mutkattomasti ns johtavan roolin, niin se ei olisi paha, ystävä ei kokisi tulevansa ahdistelluksi tms..? Mulla on itselläkin ollut vastaavalla tavalla huono itsetunto, ja luulen, että nyt tämän ystäväni käytös provosoi mun vanhaa huonoa itsetuntokuvaa esiin.. siis tarkoitan, alan epäillä olenko hänestä jotenkin rasittava tms. :D Hmm, pitäsköhän meidän lainkaan hengailla yhdessä :D :D
ap
sun kannattaa ottaa johtava rooli. Onhan se rasittavaa, mutta toisaalta muuten siitä ei oikein tule mitään. Ja toisaalta, jos vaan sitkeästi jatkat, saattaa käydä niin että ystäväsi rupeaa relaamaan ja uskaltaa paremmin ehdottaakin jotain.
Itse olen ainakin sellanen että mä en jaksa olla kokoajan suunnittelemassa jotakin juttuja. Meillä on 5 lasta ja tekemistä ja touhua riittää.
mulla yks "kaveri" joka AINA soittaa mullepäin. Se soittelee niin usein että itse en koskaan kerkee soittaa. en yhtään tykkää lärpättää puhelimessa.
Vaikka olisikin erittäin mukava ystävä niin mulla ei ainakaan ole aikaa järkätä kokoajan jotakin kissanristiäisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai minulla on juuri huono itsetunto. Toisaalta olen ollut välillä niin väsynyt, etten oo oikeen jaksanut kehitellä mitään. Päivät on vaan "valuneet käsistä" ilman kummoisempaa toimintaa. Olen lisäksi luonteeltani kotona viihtyvä ja flegmaattinen. Toisaalta nautin jutella ihmisten kanssa ja jakaa elämääni, ainakin välillä.
Hyvä kun olet noin avoimesti pystynyt asiasta puhumaan. Harmi, ettei ystäväsi ole pystynyt vastaamaan asiaan yhtä avoimesti.
Kannatan, että olet edelleen se aloitteellisempi osapuoli. Ja haistelet tilannetta. Jospa tuo toinen osapuoli saisi sanottua, miten asiat oikeasti ovat.
Eli paras ystäväni on paljon aktiivisempi ehdottamaan tapaamisia yms. Aina kun tavataan se on mukavaa, mutta minä en kaipaisi tapaamisia ehkä ihan niin usein kuin ystäväni. Käytännössä en siis koskaan ehdi ehdottamaan tapaamista kun olen nauttinut parista vapaasta viikonlopusta kun hän taas ehdottaa näkemistä. Olen usein helpottunut jos tapaaminen joudutaan perumaan vaikkapa lasten sairastelun vuoksi.
Hirveän hankala sitä on sanoa että nautin kyllä seurastasi mutta haluaisin myös olla yksin (perheeni kanssa) aina silloin tällöin. Kun on niitä muitakin ystäviä ja sukulaisia joita pitää nähdä ja kaikenlaista hommaa tehtävänä, joten rauhallista kotiaikaa ei niin kamalasti ole. Ystävälleni taas kotiviikonloppu olisi kamala asia. Aina he reissaavat johonkin. Vähintään kerran kuussa meille koko viikonlopuksi.
Jos ystäväni ei olisi noin aktiivinen voisi ystävyytemme kyllä kuihtua, mikä olisi kamala asia. Minä olisin vaan niin laiska että tyytyisin varmaan helposti pariin kyläilyyn vuodessa. Chattaillaan kyllä päivittäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
näin kävi mun ystävillä kun he saivat lapsia. On kiva olla lapsen/lasten kanssa kotona, ihan sama kun teininä tuli eka poikakaveri, ystävät unohtuivat.
He ovat sellaisia että viihtyvät hyvin olivat sitten lapsien kanssa kotona tai sitten menossa mukana.
Mä olen sellainen kyläluuta, tykkään käydä kylässä, tykkään kutsua kylään ihmisiä. Tosi moni mun tuttu käy meillä pari kertaa vuodessa, mutta me ei olla käyty heillä esim 5 vuoteen.
Ei mua haittaa että olen se aktiivinen, Tiedän että mitään ei tapahdu jos pitää odottaa toisesta päästä kutsua ja kyllä jokainen osaa sanoa nyt ei käy, jos ei halua toista nähdä.
joo unohdin tosiaan sanoa, että en mitenkään päivittäin soittele tälle ystävälle :) Ehdotan tapaamista ehkä kerran parissa viikossa, joskus harvoin ollut kausia että esim. kahtena viikkona perätysten. Tämä siksi, että tiedän tällä ystävälläni olevan aikaa vievä työ ja harrastus, perhettä ei ole. Tiedän myös, että hän haluaa toisinaan olla ihan omassa rauhassaan, sen hän on sanonutkin (pitkän keskustelun päätteeksi, oli huolissaan että enhän sitten suutu jos hän joskus sanoo että haluaisi nyt olla ihan itsekseen.. johon vastasin kutakuinkin niin, että en suutu vaan päinvastoin olen iloinen että hän sanoo suoraan, koska sitten ei tarvitse mun arvailla että oonko kusassu hänen muroihinsa vai mitä...) ja olen yrittänyn tosiaan kunnioittaa hänen ilmeisen isoa "omaa tilaansa". Itselläni myös vuorotyö sekä leikki-ikäinen lapsi jonka yh olen, ei siis minullakaan tilaisuuksia irtiottoihin kovin usein :))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ongelmana on oikeastaan se, että mun on vaikeaa pitää ystävyyssuhteita yllä. Tutustun helposti uusiin ihmisiin. Mutta kun tullaan riittävän tutuiksi, laitan jotenkin automaattisesti jarrut päälle. Kai se on huonoa itsetuntoa juuri, luulen, ettei tuo toinen minun seuraani ihan todella kaipaakaan.
Kaikki kai juontaa juurensa lapsuuteen. Äidilläni ei ollut yhtään läheistä ystävää. Hän ei myöskään tukenut meidän lasten harrastuksia tai ystävyyssuhteita, saimme pärjätä omillamme. Huomaamattani ystävystyin lähes aina isosiskojeni ystäviin, "omia" ystäviä en osannut jotenkin löytää tai ainakaan pitää niistä suhteista huolta.
Yhtä luokkakaveria pidän ystävänäni, mutta hänenkin kanssa vaihdamme vain tekstiviestejä joitakin kertoja vuodessa, emmekä tapaa tai soittele. Olen nimenomaan oppinut aivan liikaa pärjäämään omillani, se taitaa olla ongelman ydin.
aika usein minun mittapuulla.
Ehkä se sun ystävä on samalainen kuin minä.
Se kokee että sinä pommitata kokoajan ja vaivautuu siitä. Vaikka kuin olisi hyvä ystävä niin ei mulla ole aikaa joka toinen viikonloppu käydä kavereiden kanssa jossakin. Ei edes kerran kuussa.
T: se 5:n lapsen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin ei johdu niinkään huonosta itsetunnosta.
En viitsi ehdotella mitään menoja minnekään, koska olen tottunut saamaan vastaukseksi vain hirveän selittelyn siitä, miten kalenteri on taas täynnä kuukaudeksi eteenpäin kun olen niin tärkeä ihminen. Sitten heti perään kiekaistaan että hei! Meillä on puutarhajuhlat kolmen viikon päästä ja voi että kun mulla on KIIRE! Mutta sä voit tulla sinne, laita kalenteriin!
Minulle pitää siis heti sopia silloin kun tällaisen tärkeän ihmisen kalenterissa on sopiva aukko, koska hän ei voi joustaa mistään omista menoistaan. Minä taas olen tottunut sumplimaan tilanteen mukaan enkä halua lyödä elämääni täysin lukkoon viikoiksi eteenpäin. Johtopäätös on sitten se että minun täytyy elää näiden tärkeiden ihmisten oikkujen mukaan, koska olen sopeutumiskykyisempi kuin he.
aika usein minun mittapuulla.
Ehkä se sun ystävä on samalainen kuin minä.
Se kokee että sinä pommitata kokoajan ja vaivautuu siitä. Vaikka kuin olisi hyvä ystävä niin ei mulla ole aikaa joka toinen viikonloppu käydä kavereiden kanssa jossakin. Ei edes kerran kuussa.
T: se 5:n lapsen äiti.
mutta sinulla onkin se 5 lasta :)) sinkkuihmiseltä luulis aikaa löytyvän vähän toisella tavalla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeesti ihan kaikki näkökulmat tervetulleita. Meitä on niin moneen junaan :) Ja mun ainoa tavoite tällä "avautumisella" oli tosiaan etsiä keinoja tai toimintamalleja miten saataisiin tämä ystävyyssuhde rullaamaan jouhevammin - ilman että kukaan tuntee itseään rasitteeksi tai ahdistetuksi. Kuten sanottua, tykkään ihmisestä kovasti :)
Kääk, enpä kyllä ole edes osannut kuvitella, että tämä perheetön ystäväni voisi pitää kerran parissa viikossa tapaamisen ehdottamista pommittamisena, mutta hyvä pointti sekin!
oon sata varma, et jos kysymys olis koskenut miesystävää niin mammat ois vastailleet et sitä ei kiinnosta.. ;)
en osaa sen enmpää sanoa:)
T: se viiden äiti:)
Mua vaan ahdistaa jos joku kaveri soittaa kovin usein tai ehdottaa tapaamisia tiheään, mitä tuo joka toinenkin viikko on minulle. Kaikki ei ole kovin sosiaalisia, vaikka tykkäävätkin silloin tällöin olla kavereiden kanssa.
Mua vaan ahdistaa jos joku kaveri soittaa kovin usein tai ehdottaa tapaamisia tiheään, mitä tuo joka toinenkin viikko on minulle. Kaikki ei ole kovin sosiaalisia, vaikka tykkäävätkin silloin tällöin olla kavereiden kanssa.
.. että ehdotatko sitten itse tapaamisia kun sinulle sattuisi sopimaan? Vai kuoleeko ystävyys, jos toinen lakkaa yrittämästä? Ja jos toivot kuitenkin että ystäväsi tekee aloitteen, niin mistä kummasta hän sitten voi tietää koska sulle sattuisi sopimaan..? Tai miten usein sitten voisi olla yhteydessä, ettei ahdistaisi?
Tää ei sit ole mitään kettuilua, kun ihan oikeesti pohdin ja haluaisin kuulla mitä mieltä oot, jos vaikka ystäväni sattuu olemaan samaa maata kuin sinä :)
ap
Alue: Aihe vapaa
juu niin, unohtui mainita, että kyllä mullakin tosiaan muita ystäviä on :D
Harvoin vain tapaa sellaisia, joiden kanssa synkkaa tosi hyvin, ja kun meidän elämäntilanteet on aika samat niin siks tykkäisin pitää tämän ihmisen ystävistössäni,
Ja sori, kamalan sekava tuli tosta tekstistä.. toivottavasti joku edes jaksaa lukea tai kommentoida:)