Olenko kohtuuton? mies ja hänen kännykkänsä...

tuntuu ihan typerältä edes aloittaa selittämään, mutta avioliittomme ongelma on: työpuhelut.



Pidän miestäni hyvänä ihmisenä ja monin tavoin hyvänä aviomiehenä+isänä. Hän on tehnyt perheemme eteen monia uhrauksia, hoitaa lapsia paljon ja on kotona yhtä tehokas kotitöissä kuin minäkin. meillä on paljon kivoja ja romanttisiakin hetkiä... mutta mutta...



hänelle on aina ollut ongelmallista kontrolloida työaikojaan ja kieltäytyä esim ylitöistä... joitain vuosia sitten hän teki "korjausliikkeen" kun lapset syntyivät ja hänkin rupesi tajuamaan, ettei koko ajan voi olla töissä... asiat oli pitkään aika ihanasti. nyt ehkä parin vuoden ajan hän on ruvennut roikkumaan puhelimessa KOKO AJAN. työpuheluita vaan tulvii aamukuudesta yömyöhään. hän ei tunnu tajuavan, että se on jopa pahempaa kuin ylitöissä oleminen!! mies tulee töistä kännykkä korvalla ja lapset odottavat että pääsevät kertomaan päivästään.. noh minullakin olis joskus asiaa mutta olen jo jotenkin niin uupunut. puhelin soi pitkin iltaa, jotkut puhelut kestää tuntikausia, eikä hän peittele niitä mitenkään, ovat ihan työpuheluita... lapset kiskovat lahkeista ja joskus kun mun on ihan pakko sanoa joku asia niin saatan mennä korvanjuuren ja karjaista että "mun on ihan pakko puhua ja kello on jo yhdeksän illalla!!!".. mikä on tosi tylyä ja noloa ja varmaan hänen töissään ajatellaan että olen kamala.. viime keväänä aloin luovuttaa, tuntuu että jotenkin rupesin kuolemaan sisältä, kun hän ei vaan PYSTY, vaikka yrittää ja on jopa terapiassakin käyty asian tiimoilta.. rupesin heti illalla nappaamaan koneen eteeni ja uppoutumaan sinne enkä edes yritä puhua, lähteä lenkille, kauppaan tms..... pelkään sitä kännykkään, että se soi just kun aion sanoa jotain tärkeetä tai just kun aion halata tai suudella, joten uppoudun sit johonkin muuhun, en edes yritä... ja tavallaan loinkin itelleni toisen elämän ja uusien ihmisten verkoston jotka sitten huomioi mua.. no voitte päätellä.. :(



loma oli todella ihana, oltiin taas rakastavaiset, lapset tuntui olevan ihan eri ihmisiä ja kukoistavan... tiedän että se alkaa taas huomenna ja että se mun toinen elämä jolla pidän kivun poissa alkaa taas myös. mies sanoo että rakastaa ja, että kaikki on hyvin ja kysymyshän on herran jestas vaan parista työpuhelusta, pakkohan ne asiat on hoitaa... tunnen itseni kamalaksi, haluaisin antaa hänelle tukea hänen urallaan ja tuntuu, että kaikkien mielestä mä olen kamala narttu kun en ymmärrä, että mies tienaa meidän elantoa... miksi mä kuolen sisältä..?