Miksi te pelkäätte down-vauvan saamista?

^ Toivottavasti en IKINÄ tule törmäämään sinuun. Maailmassa on mielestäni liikaa tälläisiä ihmisiä. Missä on inhimillisyys? Empatia? Sympatia?

En ole itseasiassa koskaan osannutkaan pelätä, mikä varmaan oli ihan hyvä juttu sillä 4,5v sitten esikoisellamme todettiin tuo kromosomihäiriö pian syntymänsä jälkeen. Kriisi, jos sitä varsinaisesti koskaan edes oli, saatiin nopeasti ohi. Itselläni se vakavin vaihe kesti ehkä 10min, lääkärin kertomasta epäilystä siihen asti kun astelin kohti omaa huonetta ja olin jo hyväksnyt asian. En tuon jälkeen enää osannut epäillä kykyjämme ja voimiamme tämän lapsen hoidossa ja suoraansanottuna olemme mahtavia vanhempia vaikka itse kehunkin. :D Ja lapsi itsessään, omien vaikeuksiensa ja haasteidensakin keskellä on aivan uskomattoman ihana tapaus joka piristää kyllä jokaista päiväämme.



En osannut pelätä downia seuraavassakaan raskaudessa joka alkoi jo pian perään, jätettiin lapsivesipunktio väliin koska emme kuitenkaan olisi aborttiin päätyneet. Ja aikanaan meille sitten syntyi terve ja kaunis tyttö, juuri sellainen mistä olin aina unelmoinut (toivoin tyttöä jo esikoista odottaessani). Kuitenkin tytön kehityksessä alkoi jo vauva-aikana näkyä viivettä jota aluksi pidettiin ohimenevänä, mutta vuosien myötä se laajeni ja sai uusia muotoja. Nyt tuo 3v murusemme on tuore autismi-diagnoosin omaava tyttönen. :/ Ja kyllä, autismi on juuri se vammalaji mitä olen aina pelännyt.



Itse näiden vuosien aikana kerkesin moneen otteeseen ihmetellä miten se kaikkien kammoksuma ja niin uskomattoman raskas down-lapsen hoitaminen ja kasvattaminen voi tuntua niin paljon helpommalta kuin terveen lapsen kanssa. Nyt sain sitten siihenkin vihdoin vastauksen. Rakas ja ihana tämä autisti-tyttömme on ja suurimman osan ajasta nautin ja rentoudun myös hänen kanssaan, mutta se aika milloin tuo ei onnistu onkin ihan oma lukunsa.



Ei, en ikinä toivoisi lapselleni mitään sairautta tai vammaa. Mutta kun nyt katson näitä kahta pientä rakastani niin suurempaa huolta ja tuskaa kannan tämän autistin takia. En niinkään tästäpäivästä enkä huomisesta tai omasta jaksamisestamme hänen kanssaan, vaan siitä millainen hänen tulevaisuudestaan tulee. Miten hän löytää oman paikkansa ja pystyykö hän olemaan onnellinen. Down-lapsestamme tiedän että hänelle kaikki tuo on niin paljon helpompaa.



Mitä mahdollisiin seuraaviin raskauksiin tulee, en osaa vieläkään pelätä downia. En edes usko sattumaan että meille toista tällaista lasta annettaisiin ja jos tämä ihme vielä tapahtuisi niin eiköhän siitä selvittäisi, sitä tervettä lastahan mikään testi ei pysty minulle ikinä lupaamaan. Mutta kyllä, autismia pelkään ja sitä mahdollisuutta että seuraavakin lapsemme tulisi saamaan diagnoosin jostain autismin kirjon alueelta. Se ajatus ahdistaa todella eikä sitä pystytä sulkemaan pois millään testeillä (en tosin siltikään varmaan aborttiin päätyisi) eikä edes lapsen syntyminen terveenä takaa mitään.



Kaikkea haluamaansahan ei aina voi saada ja meille on vaan käynyt näin. Siltikin olen onnellinen näistä lapsista ja nautin todella äitiydestäni, vielä ei ole lasten takia löytynyt sitä päivää jonka olisin valmis vaihtamaan pois, vaikka muutamasta muusta päivästä olisikin mielelläni luopumassa. Kun luen näitä kirjoituksia joissa ihmiset tietävät ettei heistä olisi vammaisen lapsen vanhemmiksi jään välillä ihmettelemään. En ole koskaan pitänyt itseäni vahvana ihmisenä mutta silti pidän itsestäänselvyytenä että tulen jaksamaan lasteni kanssa. Eikä pelkästään jaksamaan vaan elämään vaikeuksienkin keskellä ihan hyvää elämää ja saavani lapsista paljon iloa. En tiedä, ehkä olen sittenkin vahvempi ihminen mitä ikinä olen itse ymmärtänyt?