Kärsiikö lapset jos vanhempien välit on kylmät?

Hakekaa ensin apua! Vaikka se ei korjaisi suhdettanne, ainakin ajatukset kirkastuvat mm. tämän asian suhteen.



Väestöliittoon voi soittaa ja myös seurakunnat tarjoavat apua.



Joskus on parempi erota, ulkoa sitä ei voi sanoa. Itse olen avioeroperheen lapsi ja minun vanhempieni suhteen ainoa oikea ratkaisu oli ero. Mutta olen nähnyt sivusta myös mielestäni liian hätiköityjä eroja.

mutta lopetin senkin turhana. Mies on ihan jumissa poterossaan. Ei halua puhua, ei halua erota, ei halua olla lähelläni. Tyytyy siis tämmöiseen tunnekylmään elämään näköjään vaikka ikuisesti. Näen että hänellä on vaikeuksia joista kannattaisi puhua ulkopuolisen kanssa, mutta eihän minun ehdotteluni mitään auta. Silti tuntuu väärältä lähteä hakemaan avioeroa, kun miehellä selvästi on ihan muitakin solmuja mielessään kuin ne minun kamalasta luonteestani aiheutuneet.



ap

suostutella miestäsi terapiaan? Joko parisuhdeterapeutille tai vaikka yksin juttelemaan?

Onko ketään luotettua, jonka kanssa voisit jakaa tämän?



Oletko jo kokeillut kirjoittaa miehellesi? Joillekin toimii selvästi paremmin, kun saa omassa rauhassa lukea asiat. Yritä todella selkein, rauhallisin sanakääntein perustella, miksi kannattaisi tavata parisuhdeterapeutti. Ykkösperustelu on tietysti LASTEN TAKIA.



t. 2 (?)

on huono parisuhde verrattuna eroamiseen.

mutta aika oleellista on myös lasten ikä - leikki-ikäiset lapset kärsii erosta tod.näk. enemmän kuin isommat. Isommilla jo vähän paremmat mahdollisuudet tajuta asioita kuin pienillä. Ylipäätään lapsi ajattelee niin, että asiat on AINA hänen vikansa (kun ei osaa ajatella muutenkaan vielä) eli niin riidat kuin erot on pienen lapsen mielestä hänen tekemisistään tai tekemättä jättämisistään aika paljon kiinni. Ja se, että se ei sitä ole, on helpompi sit selittää isommalle lapselle, joka voi sitä jo ymmärtää + ymmärtää sitä, että vanhemmat on hänen vaikkei yhdessä asukaan.



Jos terpariaan ette syystä tai toisesta pääse menemään, niin kyllä vakavasti laillasi harkitsisin erilleen muuttamista. Oli se sitten vanhempien yhteinen tahto tai ei. Eli ultimaatumi miehelle pöytään - joko keskustellaan ja selvitetaan tai sitten aletaan elämään arkea erillään. Erossa asuminen on logistiikan ja arjen rutiinien kannalta vaikeampaa kuin nykyinne tilanne ja siksi mies mukavuuttaan kituuttaa suhteessanne. Tai sit oikeesti vaan rakastaa sua, eikä osaa tehdä asioita oikein ja keksi ratkaisua asiaan.

Mutta vääristynyt kuva parisuhteesta kyllä syntyy.

Lapset pitää tuollaista normaalina ja omassa parisuhteessaan saattavat olla kylmiä ja tunteettomia.



Kyllä mun mielestä se menee just niin että leikki-ikäisellä ero menee helpommin läpi kuin varhaisteinillä tai vanhemmalla.

Taapero ei osaa vielä ajatella asiaa sen kummemmin ja melkein mikä vaan selitys menee läpi. vanhempi lapsi sen sijaan osaa jo syyllistää itseään ja vanhempiaan ja miettiä asiaa syvällisemmin. Tuntea ahdistusta ja pelkoa eron suhteen varsinkin jos vanhemmat eivät osaa hoitaa eroa asiallisesti ja lasten kannalta mahdollisimman kivuttomasti.

Ja perustelut? Aivan turha kommentti tuollainen "tutkimusten mukaan" ellei sinulla ole asiasta sen enempää tietoa. Tutkimuksia kun on maailma täynnä ja niitä uutisoidaan milloin mitenkin.



Ehkä mun täytyy jokin kirje kirjoittaa. Aikanaan pyysin miehen kaveria puhumaan hänen kanssaan mutta siitäkös mies hermostui, kun olin mennyt puhumaan hänen asioistaan ulkopuolisille. Välillä tuntuu että mitä minä näitä murehdin. Miksi en voisi vaan elää omaa elämääni ja antaa miehen mököttää siinä sivussa...

joka lisää vielä että lapset on 7v ja 11 v. Nuoremmalla on vaikeuksia koulussa ja kaverisuhteissa. Välillä mietin aiheuttaako meidän suhde hänelle näitä sos. vaikeuksia vai olisko ero se viimeinen niitti, joka ajaisi hänet psykopaatin tielle.



ap

Olen 30 täyttävä nainen, äiti ja ollut miehen kanssa avoliitossa reilu 10 vuotta.



Vanhempani erosivat 20 vuotta sitten, oli reilu 20 vuotta ollut naimisissa.



Lapsuudesta muistan miten äiti oli kotona, teki kotitöitä. Viikonloppusin joivat. Perheen kassa ei tehty mitään kivaa yhdessä.



Kun vanhemmat tappeli uhkaili äiti erolla ties montako kertaa. Isä ei uskonut, äiti alkoi kantaa eropapereita kotiin jokka himmas isää vähäksi aikaa.. Sitten ne ei enää auttanut ja kerran isä allekirjoitti. Molemmat meni sitten tahollaan terapiaan.

Isästä olin huolissani. Löysin pillereitä sen kotoa ja itkin asiaa terkalle joka sanoi ettei voi kertoa mitä ne on, kerroin että on jutellu jotain kuolemasta joskus ja se kertoi että ne on masennuslääkettä.

Ajattele että äidistä en huomannut että se on ongelmissa!! Niin meillä on tunteita käsitelty kotona; ja atvaa huomioiko vanhemmat että lapsetkin on tuntevia ihmisen alkuja?



Meillä on 4 lasta joista yhdellä on vasta aikuisena alkanut viirata ajatusmaailma ja yhdellä oli 6- vuotiaasta terapiantarvetta.



Jos sää hetkenkään ajattelisit LASTESI parasta niin menisit terapiaan YKSIN ja sitten mahdollisesti voi mennä pariterapiaan jos suhdetta koittaa pelastaa. Tärkeintä on että tajuaisit itse missä menette!

Minä en ainakaan jättäisi terapiaa pois vaan koska et saa toista sinne.

Itse olin joskus terapeutilla juttelemassa ja miehen voin sinne muutaman kerran mukaan. Ei sun tartte toista väkisin viedä, joskus riittää se että menee itse (vaikka syyttäisit kuinka kumppania kaikesta) ja saat itsellesi vähän eri näkökulmaa.

Sen pohjalta on sitten helpompi nähdä tilanne: onko toivoton vai mahdollisuuksia.



Mutta kyllä mää väitän että lapset tarttee NORMAALIN kasvupaikan. Oppii näkemään miten riidellään ja sovitaan.



Itse olen semmonen että luojan lykyssä näen että vanhempani on ihmisia ja tekee virheitä. En tee itse samoja virheitä kuin he.

Mutta ajattele: päälle 50- vuotiaskaan ei näe sitä vielä itse, se on minusta ihan hullua! Ei käsitä miten on lapsiaan satuttanut. Henkinen väkivalta on kamala asia. Ja tollasessa tyhjiössä eläminen on vankila.

eli ainakin sinä voit hakea ulkopuolista ammattilaisen keskusteluapua, jos mies ei tulekaan mukaan. Siitä ainakin saa selkiytymistä omiin ajatuksiin.



Toivottavasti miehesi ymmärtää, että mököttämällä ja odottamalla asiat eivät muutu paremmiksi.



t. 2 ja 4

Mutta neuvokaa vielä mistä? Työterveyshuollosta vai perheneuvolasta? Vai yksityiseltä? Mitenköhän kannattaisi edetä? Kynnys taitaa minullakin olla aika korkea, mutta ainakin voisin sanoa sitten tehneeni edes jotain...



ap

Työterveyshuollosta voi kysyä ainakin neuvoa eteenpäin. Perheneuvolaan kannattaa soittaa, samoin Väestöliittoon. Kaikki voivat ainakin antaa neuvoja.

Koskaan ei voinut rentoutua tai luottaa.

Lapset lukevat ja tulkitsevat tilanteita, huolehtivat, ovat varsinaisia tutkia :) Kotitilanne helpottui (vaikka talous vaikeutui) kun vanhempani erosivat. En uskalla edes ajatella miten minun ja sisarusteni olisi käynyt, millaisia aikuisia nyt olisimme, ellei äiti olisi heittänyt isää ulos. Eikä tämä tarkoita sitä, että vanhempamme olisivat olleet mitenkään pahoja ihmisiä, heidän avioliittonsa vain oli erehdys alusta asti.

ja siskoni ainakin kärsimme lapsina tuollaisesta. Vanhemmillani oli juuri samanlaiset kylmät välit kuin teillä, harvoin olivat yhtäaikaa kotona ja jos olivat niin tunnelma oli kireä ja väkinäinen. Silloin kun jompi kumpi oli poissa, emme koskaan tienneet milloin tulee takaisin ja missä on, toiselta ei voinut kysyä missä isi/äiti koska ei hänkään tiennyt kun eivät kertoneet toisilleen menoistaan. Opin sitten olemaan aina "varpaillani" ja peloissani, ja toivoin monta vuotta että vanhemmat eroaisivat.

Lopulta ilmoittivat erosta ja melkein puhkesin nauramaan, niin helpottunut olin. Kumpikin oli eron jälkeen paljon iloisempi ja rennompi, ja isääkin näki useammin kun saattoi mennä hänen kotiinsa käymään milloin vaan, muutti sen verran lähelle.

Tai oletko itse pettänyt miestäsi ja miehesi ei luota sinuun?

jommallakummalla olisi toinen. Ei tarvitsisi jahkailla. Välillä toivon että mies "sortuisi" ja päästäisiin tuulettamaan tunteita ja eroamaan kertarytinällä. Tämä kituuttaminen on niin kuluttavaa.



ap

Onko teillä nyt joku kriisiaika, vai onko tällaista jatkunut jo pitkäänkin?

en osaa sua auttaa, sillä olen itse samassa tilanteessa. Luen kiinnostuneena kommentteja aiheesta!



Yksi pointti on: teettekö koskaan perheenä yhdessä mitään, onko teillä silloin (edes joskus) kivaa? Eräs terapeutti sanoi minulle, että jos hyviä hetkiä on joskus, niin lasten kannalta hyvä. Jos ei koskaan (mihin meilläkin ollaan matkalla), niin sitten on syytä miettiä eroa...



Tsemppiä!

Osin tämä johtuu siitä, että minä sain tavallaan tarpeekseni miehen tavasta puhua aika ajoin meidän avioliitosta virheenä. En ole osannut olla iloinen silloinkaan, kun mies käyttäytyy kivasti ja voisi olla kivaa, koska minulla on koko ajan mielessä, että mies inhoaa minua. Tajusin tämän hyvin juhannuksena, kun en osannut ollenkaan rentoutua mökillä - minä olin siellä se ongelma, ei mies.



Olemme siis kierteessä. Nyt on edessä lomat, jotka vietämme pääosin erillään. Toinen on ensin lasten kanssa ja sitten toinen. Syksymmällä asioiden todellinen laita paljastuu ja silloin on kai tehtävä jotain. Jos ei muuta, niin sovittava jotkin pelisäännöt arkielämään.



ap

Erosimme runsas puoli vuotta sitten,minun aloitteestani. Olin todella väsynyt siihen tunnekylmään kotiin jossa elimme. Meillä tilanne oli aivan samanlainen kuin teillä. Omat menot kummillakin ja jos oltiin miehemme kanssa yhdessä niin välimme olivat kylmän asialliset.



Erosta on runsas puoli vuotta ja nyt alkaa jo helpottaa. Minä ja muksut voimme jopa paremmin kuin ennen eroa, se on todella ihana huomata :) Kommentoivat että isäkin voi paremmin, että jaksaa touhuta ja naureskella.



Meitä oli liitossa kaksi jotka voivat huonosti. On ollut tosi helpottavaa huomata että ero oli oikea ratkaisu.



En voi suositella eroa kenellekään, varmaan kaikkien tilanne on erilainen. Ja ero sattuu aina. Kaikkiin osapuoliin.



Mieti tarkkaan, itse tiedät tilanteen parhaiten. Tunnekylmässä kodissa lasten ei kuitenkaan pidä elää sillä malli siirtyy aikanaan heidän omiin suhteisiinsa.



Voimia. Sateen jälkeen paistaa AINA aurinko :)