Miksi EN anna vauvaani sinulle

En nyt taas arvannut, miten väärin tuo kirjoitustyylini voitaisiin ottaa. Eli siis tarkoitukseni oli ainoastaan elävöittää tekstiä vertaamalla kotiani luolaan ja lapsiani sudenpentuihin. En minä asu luolassa ja lapseni ovat ihmisiä.



Mitä tulee biologisiin seikkoihin niin ihmisen evoluutiostahan löytyy perusteet ihan mille vain käyttäymismallille. Väkivallalle, eristäytymiselle, esittelynhalulle jne. Sekin on mukana vain, jotta tekstiä olisi miellyttävämpää lukea. Voisin elävöittää tekstiä myös lainaamalla raamattua ilman, että uskon siihen pätkääkään. Samalla tavalla siitäkin löytyy "perustelu kaikelle".



Biologisesti ihminen eristäytyy, esittelee, hakee turvaa, karkottaa lähellään olijat jne, hyvin tilanteen mukaan. Siitä emme saa kattavaa perustelua yhdellekään käytösmallille suoraan.



Lähinnä tällä biologia yhteydellä halusin korostaa sitä, että kyseessä ei ole pelkkä halu vaan tarve. Korvieni välissä koettu pakkomielle toimia jotenkin, jotta tuntisin oloni turvatuksi.



Ja ei, ap ei ole mustasukkainen persoona. Vielä viimeiseksi se :)



ap



ps. Mutta siis tätähän ei tosiaan ollut tarkoitus lukea otsa kurtussa ja viha silmissä leimuten.

lämpimät välit tukiverkostoon ovat kultaakin kalliimpi asia. Vaikka vaikka onkin meidän, niin en kiellä häneltä oikeutta muihinkin ihmissuhteisiin. Alussahan vauva ei tietenkään tätä ymmärrä, mutta ne muut ihmiset ymmärtävät. Haluan tarjota heille alusta asti luontevan suhteen lapseeni, koska toimiva suhde luo elämänmittaisen iloin kaikille osapuolille.

Vaikka vaikka onkin meidän, .

Jotkut ei kerta kaikkiaan kestä eriäviä mielipiteitä ja elämäntapoja. Ne pitää välittömästi teilata, ettei vaan se oma pikku napa tunnu uhatulta.



Ap, minusta keskustelun aloitus sekä perustelusi olivat oikein hyviä. Itse olen "esittelijä" ja sen vuoksi on hyvä kuulla erilaisiakin mielipiteitä ja tyylejä. Nyt en loukkaannu, jos joku lähipiirissä tekee samoin kuin sinä.

"Tutustumme hiljaa toisiimme kotonamme", varmaan toimii jossain kerrostalossa josta ei yhden vauvan kanssa poistua mihinkään, sitten voi nimetä lapsensa kengurun mukaan ja leikkiä sutta.



Minä en ainakaan kuulu KUMPAANKAAN kahdesta luokituksesta, ja yhä: ulos vieminen ei ole sitä etteikö lasta suojele.. Suojelemisessakin voi olla normaalit rajat, turvaton tai yli- suojeleva.



Jos haluaa maata kotona niin mikäs siinä. Ihminen on kuitenkin laumaeläin ja liikunta, puhdas ulkoilma tarpeellista myös vauvalle!



Turvapaikka se meijäkin koti on, vaikka neljän lapsen kanssa mennä viipotetaan. Joskus joku saattaa ihailla muksuja, mutta se on hänen asia. Minua ei kiinnosta laittaa lapsia esille, mutta ei niitä missään luolassakaan pidetä..



4

olisi parasta uskoa kun vaadin lapsen takaisin itselleni..

ja hoitoon en pientä anna ennen kuin me kaikki olemme siihen valmiita.

jos joku sanoisi minulle näin. Voin kuvitella sähisevän mamman uhkailevan, että jos et usko kun minä vaadin lapseni, niin...!

Ilmeisesti jossakin liikuskelee verenhimoisten sukulaisten ja tuttujen joukko, jolla ei ole muuta tekemistä kuin käydä riistämässä muiden vauvoja pois äideiltään.

"Tutustumme hiljaa toisiimme kotonamme", varmaan toimii jossain kerrostalossa josta ei yhden vauvan kanssa poistua mihinkään, sitten voi nimetä lapsensa kengurun mukaan ja leikkiä sutta. Minä en ainakaan kuulu KUMPAANKAAN kahdesta luokituksesta, ja yhä: ulos vieminen ei ole sitä etteikö lasta suojele.. Suojelemisessakin voi olla normaalit rajat, turvaton tai yli- suojeleva. Jos haluaa maata kotona niin mikäs siinä. Ihminen on kuitenkin laumaeläin ja liikunta, puhdas ulkoilma tarpeellista myös vauvalle! Turvapaikka se meijäkin koti on, vaikka neljän lapsen kanssa mennä viipotetaan. Joskus joku saattaa ihailla muksuja, mutta se on hänen asia. Minua ei kiinnosta laittaa lapsia esille, mutta ei niitä missään luolassakaan pidetä.. 4

:D

Me asumme maalla, meillä on omakotitalo ja pihassa mm. hevosia. Me emme ole mitään sisällä makaavia ihmisiä, lapsemme ovat pienestä pitäen paljon ulkona. Ihan siitä vastasyntyneestä, jos sattuu olemaan kesävauva.

Kannattaa taas ottaa se teksti täysin kirjaimellisesti ;)

ap

Susta kyllä luki että oot joku viherpipertäjä! :)



Yhden vauvan kanssa on helppo köllötellä vaan sisällä, toisaalta niin kai maallakin. Mutta jos elätte normaalia elämää niin miten vauvan tuleminen muuttaa teillä sitä arkea?



Koska meillä on näin. Lapsi menee muun perheen mukana; pikkukakkosen puistot, kahvilat joissa tapaa ystäviä ja ostosparatiisit joita kaupunki on pullollaan..



Ja monella on erilailla!



Tämä on käsittämätön aihe. Ja ap on ihan hukassa luolansa kanssa. :)



4

pistävät isommat lapsensa hoitoon pois jaloista?

itse toimin aika lailla samoin.

en ehkä noin tiukasti mutta melkein.en tykkää että meille tullaan kyläilemään ja kahvia juomaan ja ihastelemaan vauvaa.

lähimmät sukulaiset ja ystävät kuuluvat myös tähän mutta ei siis koko kaveri lauma.

sanon jo laitoksella ettei tarvitse tulla eikä ne kyllä kerkeisikään kun olen yhden yön ollut näiden 4 viimosen lapsen kohdalla sairaalassa.

en halua jumettaa sairaalassa koska synnytys ei ole mikään sairaus.

mut en tosiaankaan tahdo että kotiimme hyökätään armeejan voimin kun kotiudumme.

se on meidän perheelle todella tärkeetä aikaa ja vain me sen koemme.

myöhemminkin kerkee vauvaan tutustumaan eikä juuri ensimmäisien kuukausien aikana.

enkä koe mitenkään olevani sairas kun toimin näin.en vaan yksikertaisesti jaksa sitä vouhotusta joka on täysin turhaa ajan haaskausta....

kommentoikoot ken tahtoo mutta meillä näin ja toisilla toisella tavalla.jokainen taplaa tyylillään.

Tuli tuosta toisesta ketjusta mieleeni, että miksi en anna/ette anna vauvojanne muiden hoitoon.

Minä heittäydyn jo näin loppuraskaudessa (joka ikinen kerta) niin epäsosiaaliseksi kuin nainen nyt vain voi heittäytyä. Normaalisti olen hyvin ihmisten seurassa viihtyvä ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Loppuraskaudessa siedän huonosti ihmisjoukkoja - jos lainkaan - ja pelkkä ajatus ystävistä kylässä aiheuttaa ahdistuksentunnetta.

Se on luonnollinen reaktio. Muinainen tarve turvata ja suojella pesäänsä ulkopuolisilta ennen uuden poikasen syntymää. En näe tässä tunteessa mitään pahaa, en pyri siitä pois. Ja vaikka yrittäisinkin vastentahtoisesti muita miellyttääkseni olla sosiaalinen, ei se onnistuisi. Tämä on liian syvällä.

Synnytyksen jälkeen maailmaani mahtuu ydinperheeni. Minä, uusi vauva, isommat lapset ja mieheni. Me olemme minun maailmani keskipiste, ja turvaan sen keinolla millä hyvänsä. Pidän ovet ns. suljettuina henkisellä tasolla.

Edelleenkin tämä on minulle luontaista käyttäytymistä - minä nyt vain olen tällainen ihminen. En voi sille mitään, enkä haluakaan voida. Jos se loukkaa jotakuta, se ei ole minun päänvaivani. Minulla on oikeus tähän, aivan niin kuin Sinulla on oikeus ärsyttää minua olemalla sellainen tuppisuu.

Vastasyntynyttä on anna kenellekään ydinperheen ulkopuoliselle. En näe tarvetta, en näe sitä mieluisana enkä koe olevani huono ihminen näin toimiessani. Valitettavasti minua ei kiinnosta lainkaan sinun tunteesi, kun kyseessä on minun tarpeeni suojella pienokaistani.

Tällainen ylisuojeleminen antaa periksi pikku hiljaa. Alan jälleen viihtyä ihmisten seurassa, siedän suurempiakin ihmisjoukkoja ja vähitellen "päästän sudenpentuni nuuskimaan ulkoilmaa luolan suuaukolta".

Yksikään lapsistani ei ole moisesta kärsinyt. Heillä on lämpimiä ihmissuhteita ydinperheen ulkopuolella, isovanhemmat ovat ymmärtäneet meidän tapamme ja halumme... Minusta ei ole luonnollista, että lapsen täti tarvitsee lapseen kiintyäkseen oikeuden häneen jo aivan pienenä (esim. alle 3kk). Minusta on luonnollista, että ensimmäiset kuukaudet kuuluvat vain ja ainoastaan ydinperheelle ja sitten pikkuhiljaa muille ihmisille.

Minun näkemykseni mukaan maailmassa on kahdenlaisia äitejä. Heitä, jotka ylisuojelevat ja "omivat" vauvansa; ja heitä, jotka tahtovat esitellä uusinta aarrettaan kaikille. Minä hämmästelen näitä esittelijöitä vähintäänkin yhtä paljon kuin he minua ;)

Pidän sitä täysin luonnollisena hormonitoimintana. En ole tuntenut eläissäni niin voimakkaita ahdistuksen tunteita, kun silloin kun anoppi nappasi itkevän esikoisen sylistäni. Oma äitikin tuntui ensimmäisinä viikkoina kotona silloin tunkeilijalta. Halusin vain olla vastasyntyneen kanssa "luolassa turvassa". Toisen lapsen kanssa osasin ennakoida niitä suojelunhaluisia tunteitani ja myös pitää vieraita vähän etäämmällä. Kaduttaa edelleen silti se, että menin esikoisen kanssa siihen, että annoin ihan pikkuisena hoitoon, että pääsin johonkin jumppaan tai vastaavaan. Paha mieli oli koko ajan ja stressasi kun oli pikkuisesta erossa.

herättää näin hemmetin kaksijakoista keskustelua.Olen itse nyt raskaana ja odotan esikoistani synyväksi loppukesästä.Ap:n kirjoitus oli hyvä ja hyvin perusteltu ja pitkälti samanlainen omien tuntemusteni kanssa lukuunottamatta noita luolamiesjuttuja.Olen minäkin ajatellut etten halua kuin aivan lähimmät ekana esim. sairaalaan katsomaan vauvaa:vauvan isoveli,mun vanhemmat,tuleva kummitäti (mun sisko),koska en aio sairaalaan muutenkaan jäädä kuin se mikä on molempien voinnin kannalta välttämätöntä,mikäli kaikki on mennyt normaalisti.Minusta ensimmäiset viikot vauvan kanssa ovat imetyksen opettelua:mä ahdistuisin ajatuksesta,että meillä lappais porukkaa,jota mun pitäis jaksaa vielä passata ja kahvitella!johan mun maitokin ehtyis tosta stressaamisesta.En mä ainakaan halua et ekoina viikkoina talo olis ku majatalo.Mulle on tärkein asia että vauva,minä ja isä saavat rauhassa tutustua toisiinsa ekat viikot ja että imetys lähtisi käyntiin.Kun imetyksen on saanut sujumaan ja voi jo luottaa itseensä,niin aion itsekin poistua kotoa vauvan kanssa "sosiaalistumaan" ja meille saa tulla kylään.

Ei taidettu pohen yläasteella saada kunnon opetusta?

Ja olen myös miettinyt, mistä kumpuaa se kova "vetäytymisen" tarve, joka itselläni oli molempien raskauksieni loppupuolella ja pikkuvauva-aikana.



En toki konkreettisesti ollut tapaamatta ketään, kyllä meille isovanhemmat, ystävät ja tuttavat ovat päässeet käymään ja itsekin olen vauvaa vienyt ulkomaailman nähtäväksi :-) Mutta varsinkin jos oltiin pitkään vauvan kanssa muualla, minulle tuli jotenkin henkisesti hajanainen, hieman likainenkin olo. Vaikea sitä on sanoiksi pukea.



Itse olen aina pitänyt sitäkin tärkeänä, että vauvalla on läheinen suhde muihinkin aikuisiin kuin minuun - ensisijaisesti tietenkin isäänsä, mutta myös isovanhempiin. Mielestäni se lisää lapsen perusturvallisuutta, ettei hän tunne olevansa vain minun varassani. Mutta siltikin minulle tuli se kummallinen omaan perheeseen käpertymisen tarve. Hauskaa että muutkin ovat huomanneet tunteen.

Pidän kovasti näistä "luolavertauksista", siitä että mietitään välillä mitkä ovat ne ihmiselämämme lähtökohdat ja verrataan siinä valossa omaa tapaamme käyttäytyä ja reagoida. Tämä auttaa monesti ymmärtämään paremmin tapaamme toimia. Minusta ajatuksesi olivat miellyttävän naturalistisia ja ennen kaikkea hyvin pohdittuja ja perusteltuja! Hyvä mamma!

Koska ajattelen itse samalla tavoin. Tottakai annan vauvan toisten syliin ja ihasteltavaksi mutta haluamme itse, mies ja minä, hoitaa alussa muut jutut: syötöt, vaipanvaihdot, nukuttamiset jne. Minua ainakin ahdisti suunnattomasti kun alussa anoppi olisi tunkeutunut liian lähelle. Minusta se menee jonkin normaalin ohi. Ei omalle reviirille kerta kaikkiaan kaipaa ketään.



Pikku hiljaa niitä siteitä höllennetään. Kyllä mummi ehtii vauvaa myöhemminkin hoitaa.