Ihanko oikeasti olette sitä mieltä, että äitipuolen tulee rakastaa

Minusta on ihan ymmärrettävää, ettei toisen lapsia voi rajkastaa kuten omiaa. Olen tämänkin asnonut miehelleni, jonka kanssa meillä on kaksi yhteistä lasta.



Mutta tämä, että et rakasta kuten omiasia, ei minusta saa tulla esille käytöksessä ja lapsen kohtelussa.



Aikuisen tulee pystyä pitämään tunteensa sen verran taka-alalla, ettei omat tunteet tule käytöksessä esille. Jos ei pysty käyttäytymään aikuismaisesti, niin silloin on parempi siirtyä takavasemmalle.



Meillä on sanomattakin selvää, että kaikki lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti ja kaikilla on samat säännöt. Jos mies ei tähän pystyisi, niin minulla on vastuu pitää lapseni puolia ja ottaa sia puheeksi miehen kanssa. Jos ei pysty muunlaiseen käytökseen, nin sitten siinä ei ole kuin yksi vaihtoehto. Minun on pistettävä lasteni hyvinvointi oman tarpeeni edelle. Toiseksi en kyllä koe välttämättömäksi tarpeejksi sellaista miestä, joka ei osaa olla aikuinen ja käyttäytyä sen mukaisesti.



Minä en ole missän vaiheessa edes olettanut, että tytän isän uusi puoliso rakastaisi tyttöäni kuin omaansa. Lapsen olemassaolo pitää kuitenkin hyväksyä ja suhtautua asiaan aikuismaisesti.

joskin mun lapsipuolet asuvat meillä ja yksi heistä on ollut aika pieni tutustuessamme (3-vuotias). Mutta olen opetellut rakastamaan niitä vanhempiakin.

kirjoittanut ja olen ollut viimeiset 10v äitipuoli. Poika on kyllä kuin oma ja rippijuhlia tässä suunnitellaan :)

kirjoittanut ja olen ollut viimeiset 10v äitipuoli. Poika on kyllä kuin oma ja rippijuhlia tässä suunnitellaan :)

Uskon vahvasti, että sillä on merkitystä, onko isä lähi vai etä.

-ap-

Minusta on aika paljon vaadittu, että vieraan naisen lapsia pitäisi pystyä rakastamaan kuten omia. Liekö tuo mahdollistakaan. Mutta aikuisen ihmisen pitää pystyä kohtelemaan lapsia tasa-arvoisesti. Tietysti ne lapset kuuluvat pakettiin silloin jos menee yhteen sellaisen miehen/naisen kanssa, jolla on jo entuudestaan lapsia, mutta vaikka ne lapset siinä kaupan päällä tulevatkin, niin ei rakkaus syty varmastikkaan samaa tahtia. Uskon kuitenkin, että välit voivat tulla lämpimiksi ja läheisiksi ajan kanssa.



Ehkä itse olen jotenkin sitten kylmä ihminen, mutta en rakasta yhtäkään sukulaislastani yhtä paljon kuin omiani. Tietenkin ottaisin vaikkapa siskoni lapset meille mikäli heidän omille vanhemmilleen kävisi jotain, mutta en voi sanoa heitä rakastavani kuten omiani. Ehkä tilanne muuttuisi jos joutuisin heille äidiksi ryhtymään.

Kokemusta riittämiin viikonloppuäitipuolena olosta ja en rakasta heitä taida ollenkaan, en ainakaan enää kun ovat aikuisia ja ilkeitäkin riettaat.

No, tuo nyt oli ylilyöden ajateltu, mutta niin se lie että omat lapset etusijalle laitoin, yhteisiä ei ole.Nyt kun ovat omat ja vieraat aikuisia ja heillä lapsenlapsia niin omien mummotettavat taitaa olla etusijalla. Eipä nuo isännän lapset paljon tuo lapsiaan ukille, silloin ovat hyvääpataa kun synttärit ja joulu, josko lahjoja, saavat aina sen takaan, niinkuin hekin saivat. Erolapsissa ja perheissä on niin monta näkökantaa mukana. Ainakin jos äiti on paljon morkannut isää lapsille, ei lapset pysty luonnolliseen kanssakäymiseen isän uuden perheen kanssa ja kateus isästä jatkuu varmaan hautaan asti. Se isän uusi on sitten aikuisena se syöjätär ja paha, usemmin.

kaikkia lapsia tasaveroisesti. Miksi ei voi rakastaa oman miehensä/vaimonsa lapsia tämän entisestä liitosta, jos kerran ihmiset pystyvät rakastamaan mm. adoptoimiaan lapsia?

pääse adoptoimaan.

kaikkia lapsia tasaveroisesti. Miksi ei voi rakastaa oman miehensä/vaimonsa lapsia tämän entisestä liitosta, jos kerran ihmiset pystyvät rakastamaan mm. adoptoimiaan lapsia?

pääse adoptoimaan.

Eihän mikään paperi liene rakkauden edellytys?

Lapsi rakastaa äitiään enemmän kuin äitipuoltaan. Lapsi haluaa samastua äitiinsä, ei äitipuoleen. Lapsi haluaa isänsä huomiota, ei äitipuolensa. Lapsi haluaa olla oman sukunsa kaltainen, ei äitipuolensa kaltainen.



Mutta jos adoptoi pienen lapsen, pääsee äitimään niin, ettei ole koko ajan "oikeaa äitiä" sekoittamassa soppaa ja kertomassa lapselle, että "sitä naista ei sitten tarvitse totella". "Varo kuule sitten sitä naista, älä vaan sen anna..."

Lapsi rakastaa äitiään enemmän kuin äitipuoltaan. Lapsi haluaa samastua äitiinsä, ei äitipuoleen. Lapsi haluaa isänsä huomiota, ei äitipuolensa. Lapsi haluaa olla oman sukunsa kaltainen, ei äitipuolensa kaltainen.

Mutta jos adoptoi pienen lapsen, pääsee äitimään niin, ettei ole koko ajan "oikeaa äitiä" sekoittamassa soppaa ja kertomassa lapselle, että "sitä naista ei sitten tarvitse totella". "Varo kuule sitten sitä naista, älä vaan sen anna..."

tällaista tilannetta ole ollut, lapsen äiti on erittäin fiksu nainen ja meillä kotona kuunnellaan aikuisia, ei vanhempaa joka asuu muualla. Itse olen ollut pojan lähi-äitipuoli viimeiset 10v ja vaikka poika pitää äitiään äitinään, niin kyllä meillä minun sanani riittää kun oman perheen asioista päätetään. Pojan äidin kanssa tullaan hyvin toimeen ja pystytään ojan asioista päättämään yhdessä, ei siinä miehiä tarvita välikappaleena :)

Miten muka voi opetella rakastamaan? Jos miehen lapset asuisivat suurimman osan ajasta tai kokonaan kanssamme, silloin varmasti saattaisin ajan kuluessa rakastaakin lapsia. Mutta jos lapset olisivat luonamme joka toinen viikonloppu, en usko että kykenisin ajattelemaan heitä täysivaltaisina perheenjäseninä, saatikka rakastamaan. Ei se silti tarkoita, että en pitäisi lapsista tai että kohtelisin heitä jotenkin huonosti.

hoitaa lapsensa asiat, eli ei mun tarvitse lähteä hänen exänsä kanssa vääntämään.



Mutta siis miehen ex on varoitellut lapsia musta siitä lähtien kun hän kuuli, että me seurustelemme. Ei hän vielä silloin edes tiennyt olenko hänen lapsiaan edes oikeastaan edes tavannut puhumattakaan että miten.



Se pahanpuhuminen alkoi jos silloin kun olin kerran päiväsaikaan pikaisesti nähnyt miehen lasten kanssa ja he juuri ja juuri tiesivät, että isä tuntee jonkun "marjan".



Suhteemme oli siis ihan tuore ja minut leimattiin sairaaksi, mielenterveysongelmaiseksi ja niin edelleen, isäkin parjattiin lapsille niin, että näiden jälkien kursiminen vei vuosikausia aikaa.



Nyt suhde lapsiin on alkanut vähän parantua kun ovat jo sen verran isoja, että ovat itsekin alkaneet huomata, ettei äiskä ihan "normaali" aina ole. Mutta kyllä siinä meni vuosia! Kiva kun eivät lapsipuolet aina edes uskaltaneet olla samassa huoneessa. Tai no, toinen niistä kyllä pelkää vieläkin, toinen uskoo enemmän kokemustaan kuin äitiään.

hoitaa lapsensa asiat, eli ei mun tarvitse lähteä hänen exänsä kanssa vääntämään.

Mutta siis miehen ex on varoitellut lapsia musta siitä lähtien kun hän kuuli, että me seurustelemme. Ei hän vielä silloin edes tiennyt olenko hänen lapsiaan edes oikeastaan edes tavannut puhumattakaan että miten.

Se pahanpuhuminen alkoi jos silloin kun olin kerran päiväsaikaan pikaisesti nähnyt miehen lasten kanssa ja he juuri ja juuri tiesivät, että isä tuntee jonkun "marjan".

Suhteemme oli siis ihan tuore ja minut leimattiin sairaaksi, mielenterveysongelmaiseksi ja niin edelleen, isäkin parjattiin lapsille niin, että näiden jälkien kursiminen vei vuosikausia aikaa.

Nyt suhde lapsiin on alkanut vähän parantua kun ovat jo sen verran isoja, että ovat itsekin alkaneet huomata, ettei äiskä ihan "normaali" aina ole. Mutta kyllä siinä meni vuosia! Kiva kun eivät lapsipuolet aina edes uskaltaneet olla samassa huoneessa. Tai no, toinen niistä kyllä pelkää vieläkin, toinen uskoo enemmän kokemustaan kuin äitiään.

yhdesäs ollaan käyty pojan koulun juhlissa pojan äidin kanssa kaksistaan, ollana istuttu kahvipöydässä ja pojan synttäreille kutsuttu puolin jos toisin. Joululahjoja pähkäilty yhdessä ja soiteltu jos on ollut jotain sovittavaa, lomareissuja, viemisiä ja hakemisia. Mies kun viettää paljon aikaa töissä ja työreissuissa ja minä huolhedin meidän huushollin, niin helpompihan se on sopia suoraan pojan äidin kanssa asioista kuin miehen kautta. ja nyt yhdessä järkätään pojan rippijuhlia, kumpikin leipoo, juhlat pidetään meillä.

minulla on ihan hyvä ja lämmin suhde miehen lapseen. Hän on meille tervetullut. Iloitsen hänen onnistumisistaan ja olen surullinen tai huolissani silloin kun siihen on aihetta.



Mutta en rakasta miehen lasta samalla tavoin kuin omia=minun ja mieheni yhteisiä lapsia. Olen opetellut pitämään hänestä ja kohtelemaan häntä hänen meillä ollessaan tasavertaisesti omieni kanssa. En kuitenkaan pysty komentamaan samalla tavoin kuin omiani, enkä myöskään halimaan ja suukottelemaan niin kuin omiani. Omiani puolustaisin viimeiseen hetkeen asti, mutta miehen lapsesta siirrän vastuun hänen vanhemmilleen.



On tosi hienoa, että jotkut äitipuolet voivat sanoa rakastavansa puolisonsa lapsia. Minusta se ei ole pakollista ja sitä ei voi keneltäkään vaatia. Lapsen hyvää kohtelua sen sijaan voi!

Lapset kävivät meillä epäsäännöllisesti ja lyhyitä aikoja. Heidän äitinsä inhosi minua ja opetti lapsiakin ajattelemaan minusta pahaa. Lapset käyttäytyivät tahallisen ilkeästi luonamme, paitsi pienin, joka yön yli oltuaan unohti olla paha. Silloin hän oli oikein suloinen ja opin hänestä pitämään. Huolehdin heistä siten, kuin aikuisen kuuluu, mutta minkäänlaista rakkautta siinä ei kyllä ollut. Olin oikeastaan helpottunut, kun nämä etälapset eron myötä jäivät pois elämästäni.



Nykyisessä suhteessani olen lähiäitipuoli. On paljon helpompaa kasvaaa rakastamaan lapsia, jotka ovat läsnä koko ajan ja elävät yhteistä arkea kanssamme. Meillä elää myös lapsia edellisestä liitostani, ja he ovat kaikki kuin sisaruksia keskenään. Joskus jokin piirre ärsyttää miehen lapsissa - jokin sellainen, jota minulla tai biologisilla lapsillani ei ole. Mutta se on pientä ja ohimenevää. Ja silloinkin pyrin kohtelemaan heitä kuten omiani.

Itse en rakasta isäpuoltani.

En oleta, että hänkään rakastaa minua. En todellakaan. Ajatuskin on kummallinen.

Kokisin sen sitä paitsi liian tungettelevaksi jollain tapaa.

Että yhtäkkiä elämääni ilmestynyt äidin mies yrittäisi rakastaa minua.

Äitiäni hänen kuuluu rakastaa. Ei minua.

Ja pois luulot, että meillä olisi huonot välit!



Sama pätisi, jos minulla olisi äitipuoli.

Tietysti, paha mennä sanomaan kun ei ole, mutta epäilen etten rakastaisi saatika vaatisi häneltä rakkautta.

Kunnioitus, huomioonottaminen ja välittäminen riittävät.



Ymmärrän ap:tä. Ei sinun miehesi lapsia tule rakastaa. Hienoa se olisi, mutta ei heillä ole biologista sinuun eikä ketään voi vaatia rakastamaan.

kunhan suhtautuisi järkevästi ylipäänsä, ei tuittuilisi, antaisi lapsen tehdä edes joitakin kotitöitä ja päättää vapaasta ajankäytöstään itse, ei repisi lapsen rakkaita kuvia, antaisi isälle mahdollisuuden viettää lapsen kanssa aikaa kahdestaan ja pitäisi huolta.

Vastaan silti sen verran, että toivottavasti olet ilmoittanut miehellesi ennen yhteenmenoanne, ettet pysty hänen lapsiaan rakastamaan. Muuten olisit todellakin moraaliton "hirviö".

kuinka moni miehen lapsista ei-pitävä on kertonut rehellisesti tunteistaan miehelle?

Mä myös uskon, että sillä on merkitystä asuvatko lapset samassa kodissa vai esim joka toinen viikonloppu. Myös lasten iällä on merkitystä. Itse olen "äitipuoli", olemme puolisoni kanssa muuttaneet yhteen kun hänen lapsemsa olivat jo 9- ja 11-vuotiaita, ja olivat/ovat meillä vain 1-2 kertaa kuukaudessa, 1-2pv kerrallaan.



Kyllä sillä ajalla vaan on merkitystä, eihän lapsiin voi luoda mitään syvää suhdetta, jos heitä tapaa vain harvoin.



Väitän, että pienen lapsen kanssa on myös helpompi lähentyä (ja se käy nopeammin), kun seuraa hänen kasvuaan ja kehitystään ja kansskäyminen on mutkattomampaa esim. leikkien kautta. Myös lapsen on silloin helpompi ottaa uusi vanhempi vastaan.



Niin, ja minä kyllä pidän puolisoni lapsista ja he pitävät minusta (ja minun biologisesta lapsestani), ja meidän sekameteli-uusperheemme toimii oikein hyvin. =)