Lue keskustelun säännöt.
Miehelle oli oma äiti kaikki kaikessa pitkälle aikuisuuteen, mutta oman poikansa mies sallii olla minulle todella ilkeä.
28.08.2026 |
Äiti ja varsinkin mummonsa olivat miehelle lähes pyhiä olentoja. Nyt molemmat naiset ovat jo edesmenneitä. Poikamme nyt tultua teini-ikään on pojasta tullut ihan mahdottoman ilkeä minua kohtaan. Mies ei puutu asiaan mitenkään vaikka oma äitinsä oli aikoinaan ihan pyhimys miehelle. Poika ei tottele minua ollenkaan ja mies ei korvaansakaan lotkauta kun poika haukkuu ja hu*rittelee minua.
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisi nyt aloittajan mennä sinne peilin eteen ja vakavasti miettiä mikähän on syynä pojan käytökseen. Ja hei, se ei ole aina se mies.
Meillä isä vaan hymisteli itsekseen enemmän mitä kurjempaa teinipojat 3kpl käyttäytyi.
Isä haukkui minua ps*kopaatti hu*raksi poikien kuullen kun patistin heitä siivoamaan omat jälkensä tai lopettamaan pelaamisen kun läksyt tekemättä.
Oli pelottavaa pyytää ajoissa nukkumaan tai heräämään. Nyrkkiä seinään ja tönimistä.
Isä ei ikinä pistänyt tikkua ristiin missään lasten asioissa.
Lopussa huusi pää punasena jos ruoka ei kelvannut tai kahvi ei ollut tippunut valmiiksi.
Uhriutui täysin kun lähdin.
Tsemppiä sinulle. Joskus on parempi lähteä.
Aika kuulemma kultaa muistot. Sitä odotellessa..
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi nyt aloittajan mennä sinne peilin eteen ja vakavasti miettiä mikähän on syynä pojan käytökseen. Ja hei, se ei ole aina se mies.
# Naisviha näkyväksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Tätä juuri tarkoitin ja sinun olisi pitänyt ottaa enemmän koppia pojastasi. Nyt jäit sitten vain tarkkailijan rooliin. Miten yritit ja miten kauan?? Vaimosi on sinun naisesi, etkö noin yleisestikään puolusta vaimoasi? Aina länkytetään ettei naiset tarvitse suojelua, mutta tottakai tarvitsevat. Miksi annoit pojan ymmärtää että on täysin ok olla epäasiallinen omalle äidilleen. Sinä puuttumattomuudellasi sen osoitit pojallesi ja samalla vaimollesi ettei hän ole sinulle tärkeä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Tätä juuri tarkoitin ja sinun olisi pitänyt ottaa enemmän koppia pojastasi. Nyt jäit sitten vain tarkkailijan rooliin. Miten yritit ja miten kauan?? Vaimosi on sinun naisesi, etkö noin yleisestikään puolusta vaimoasi? Aina länkytetään ettei naiset tarvitse suojelua, mutta tottakai tarvitsevat. Miksi annoit pojan ymmärtää että on täysin ok olla epäasiallinen omalle äidilleen. Sinä puuttumattomuudellasi sen osoitit pojallesi ja samalla vaimollesi ettei hän ole sinulle tärkeä.
Niin, tuo on totta, ettei tasa-arvoa korostavassa Suomessa painoteta sitä, että miehillä olisi joku suojelijan rooli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Tätä juuri tarkoitin ja sinun olisi pitänyt ottaa enemmän koppia pojastasi. Nyt jäit sitten vain tarkkailijan rooliin. Miten yritit ja miten kauan?? Vaimosi on sinun naisesi, etkö noin yleisestikään puolusta vaimoasi? Aina länkytetään ettei naiset tarvitse suojelua, mutta tottakai tarvitsevat. Miksi annoit pojan ymmärtää että on täysin ok olla epäasiallinen omalle äidilleen. Sinä puuttumattomuudellasi sen osoitit pojallesi ja samalla vaimollesi ettei hän ole sinulle tärkeä.
Niin, tuo on totta, ettei tasa-arvoa korostavassa Suomessa painoteta sitä, että miehillä olisi joku suojelijan rooli.
Sehän olisi feministin pahin painajainen, että "mies valkealla ratsullaan tulisi ja pelastaisi apua tarvitsevan naisen".
Jaaha. Kerääpä sitten luusi ja jätä h uoritteleva penikka oman onnensa nojaan. Siperia opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Tätä juuri tarkoitin ja sinun olisi pitänyt ottaa enemmän koppia pojastasi. Nyt jäit sitten vain tarkkailijan rooliin. Miten yritit ja miten kauan?? Vaimosi on sinun naisesi, etkö noin yleisestikään puolusta vaimoasi? Aina länkytetään ettei naiset tarvitse suojelua, mutta tottakai tarvitsevat. Miksi annoit pojan ymmärtää että on täysin ok olla epäasiallinen omalle äidilleen. Sinä puuttumattomuudellasi sen osoitit pojallesi ja samalla vaimollesi ettei hän ole sinulle tärkeä.
Niin, tuo on totta, ettei tasa-arvoa korostavassa Suomessa painoteta sitä, että miehillä olisi joku suojelijan rooli.
Sehän olisi feministin pahin painajainen, että "mies valkealla ratsullaan tulisi ja pelastaisi apua tarvitsevan naisen".
Feminismi ei poissulje normaalia ihmisten välistä välittämistä, vuorovaikuttamista tai rakkaudellisuutta. Pelastaja voi olla mies, nainen, lapsi, jumala, kirkko, telkkasarja, mitä vaan.
Ties vaikka poika vaan sanoisi ääneen isänsä ajatuksia. Joka tapauksessa tuollaisessa mädässä ympäristössä eläminen ei kuulu yhdellekään naiselle.
Väkivallalle tulee olla nollatoleranssi. Jos h uorat lentelevät verbaalisesti kotona niin ollaan jo pitkällä väkivallan tiellä.
Ap hanki itsekunnioitus ja lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hirmu monelle miehelle äiti on todella pyhä asia. Pojalle voisi sanoa suoraan, että nyt käyttäydyt huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi nyt aloittajan mennä sinne peilin eteen ja vakavasti miettiä mikähän on syynä pojan käytökseen. Ja hei, se ei ole aina se mies.
Jaa, miksi pallilliset sitten tappavat toisiaan? Kannattaisi pallillisten ottaa enemmän vastuuta omasta käytöksestään eikä aina syyttää siitä naisia.
Maailma näyttää pallillisille aika erilaiselta kun ei ole enää naisia pahan olon purkamise kohteena ja syntipukkeina. Ilmeisesti aika monen täytyy se ihan itse omissa palleissaan kokea, ennen kuin oppi menee perille. Mutta nämä ovat järjestelykysymyksiä. Naiset pärjäävät ihan hyvin itsekseen ja keskenään, ja muutama mies voi huolehtia isosta määrästä naisia pahoinpitelemättä heitä. Muut pallilliset saavat sitten tulla toimeen keskenään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hirmu monelle miehelle äiti on todella pyhä asia. Pojalle voisi sanoa suoraan, että nyt käyttäydyt huonosti.
Väkivallan kohteen ei tarvitse alkaa kouluttamaan väkivallantekijää. Jos väkivallantekijä on oma poikalapsi niin sitten se on just niin.
Luonnonläheisissä heimoissa murrosikään tulevat pojat ja eläinlaumoissa koiraat alistetaan tai ajetaan kokonaan pois. Kukaan (alfauros eli ap:n mies) ei alista poikalasta vaan antaa tämän pahoinpidellä omaa äitiään.
Ongelma ei ole poikalapsen lajityypillinen käytös vaan koko organismin elukkamaisuus. Tuollaiseen ei tule yhdenkään naisen jäädä. Jos miehet haluavat elää kuin elukat niin sitten elävät keskenään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin osittain samaistua. Olen isänä ja puolisona seurannut, miten poikamme on ottanut yhteen äitinsä kanssa. Heidän vuorovaikutussuhteensa on ollut jotenkin kieroutunut alusta saakka. Vaimoni myöntää tämän, on yrittänyt parhaansa, mutta on mennyt yliyrittämisen ja ärsyttämisen puolelle. Hän ei ole osannut olla pojalleen samalla tavalla rakastava äiti, kuin tyttärilleen. Poika on joutunut tämän kokemaan, ja teini-iässä hän alkoi antaa takaisin. Vihainen vuorovaikutus oli normi äitinsä kanssa, ei muiden.
On vaikeaa mennä tuomaroimaan ja mestaroimaan toisten ihmissuhteita. Ylilyönteihin tulee toki puuttua. Nyt poikamme on jo nuori aikuinen ja kommunikointi äitinsä kanssa on rauhoittunut.
Aika omahyväinen kommentti. Mitä isänä teit jos kerran heidän vuorovaikutuksensa oli kieroutunut kuten väität. Katselit vaan päältäpäin ja olit tyytyväinen kun saita olla rauhassa ja vaimo joutui hoitamaan kaiken. Miksi poika oli hankala vain vaimollesi? Siksi kun poika koki äitinsä turvalliseksi ja uskalsi siksi olla hänen kanssaan "oma itsensä". Et sinä ollut se parempi vanhempi kuten kuvittelet olleesi. Olit samanlainen pupujussi kuin aloittajan mies, molemmat olette pää pensaassa ja annatte muiden selvitä yksin ettekä ole puolisoidenne rinnalla. Ei se ole mitään tuomarointia että isäkin osallistuu eikä anna poikansa käskyttää äitiään, sinun vaimoasi. Se ettet "tuomaroinut" näyttäytyi niin että pakenit vastuusta.
Mitä itse teet, jos huomaat joidenkin vuorovaikutussuhteen olevan kieroutunut? Omahyväistä olisi kuvitella ulkopuolelta pystyvänsä ratkaisemaan se. Kuten sanoin, ylilyönteihin tuleekin puuttua. Teinin käytökseen ja vuorovaikutukseen on kuitenkin olemassa juurisyitä, kuten varmasti aloittajankin tapauksessa on. Ei ne mistään tyhjyydestä kumpua.
On vähän eri asia huomata oman puolisonsa ja lapsen välisen vuorovaikutussuhteen olevan "kieroutunut" kuin vaikka naapurin Alman ja Ullan. Vai eikö oma perhe merkitse sinulle enempää kuin jotkut ventovieraat naapurit. Tottakai sinun pitäisi, tai olisi pitänyt tukea puolisosi ja lapsen vuorovaikutusta ja selvittää mistä kiikastaa eikä vain panna merkille että joo-o, kiikastaa kiikastaa, mutta työnnän pääni pensaaseen kun asia ei minulle kuulu. Kyllä muuten olisi kuulunut. Vastuunpakoilija!
Toki yritin. Se kumpusi kuitenkin jostain syvemmältä, vaimoni omasta isäsuhteesta ja kokemuksista koulukiusaaja-pojista. Todennäköisesti niiden tähden, se levollinen rakkaus, jota tyttäremme äidiltään saivat, jäi pojalta uupumaan. Hän yritti kyllä, jopa yliyritti, ja rakastaa totta kai poikaansa, mutta se on ollut vaikeampi tie.
Tytöillä on harvemmin tapana alkaa r aiskaamaan äitejään tai muita naisia, kun tulevat aikuisiksi. Siinä juurisyy siihen, miksi kaikki naiset välttävät ja pitävät etäisyyttä miehiin, myös omiin poikalapsiinsa. Elämme kulttuurissa, missä naisten seksuaalinen hyväksikäyttö ja näihin kohdistuva väkivalta on normi ja ainoa tapa välttää sitä on välttää kaikkea kanssakäymistä miesten kanssa. Miehet ovat normalisoineet vahingolliset himonsa ja halunsa naisia kohtaan ja seksuaalisen hyväksikäytön. Korjatkaa tämä ja alkakaa kohtelemaan naisia kunnioittavasti, ihmisinä, muina kuin munanne ja muun hyväksikäyttönne ja kontrollinne kohteina, niin palataan sitten asiaan. Siihen asti olette omillanne.
Vierailija kirjoitti:
Sano vaan et sun pentus ei hypi mun silmille jos ei käytöstapoja löydy tiet erkanee.
Juuri näin. Omassa lapsuudenkodissa heitettiin poikalapsi 16v:nä omilleen asumaan, kun käytös kotona oli sietämätöntä.
Poikalasten ja teinien tulee kyetä hillitsemään ja hallitsemaan tunteitaan. Jos se ei onnistu niin sitten heidät eristetään. Äiti ei ole poikalapsen tunnetamponi, jota saa pahoinpidellä pahan olonsa purkamiseksi. Eikä myöskään aviomiehen. Yhdenkään naisen ei tarvitse sietää tällaista yhtään.
Täysi nollatoleranssi väkivallalle, tuli se sitten omalta aviomieheltä tai poikalapselta. Välitön poistuminen ympäristöistä, missä tällaista tapahtuu. Ei neuvotteluja, ei ehtoja.
N o l l a t o l e r a n s s i .
Vierailija kirjoitti:
Meillä isä vaan hymisteli itsekseen enemmän mitä kurjempaa teinipojat 3kpl käyttäytyi.
Isä haukkui minua ps*kopaatti hu*raksi poikien kuullen kun patistin heitä siivoamaan omat jälkensä tai lopettamaan pelaamisen kun läksyt tekemättä.
Oli pelottavaa pyytää ajoissa nukkumaan tai heräämään. Nyrkkiä seinään ja tönimistä.
Isä ei ikinä pistänyt tikkua ristiin missään lasten asioissa.
Lopussa huusi pää punasena jos ruoka ei kelvannut tai kahvi ei ollut tippunut valmiiksi.
Uhriutui täysin kun lähdin.
Tsemppiä sinulle. Joskus on parempi lähteä.
Aika kuulemma kultaa muistot. Sitä odotellessa..
Yleensä väkivallantekijä on myös narsistinen uhriutuja.
Tällaisen henkilön juttuja ja tarinoita ei yksinkertaisesti tule kuunnella eikä varsinkaan ottaa vakavasti, jos jostain kumman syystä vapaan tahtonsa ja oikeuksiensa vastaisesti joutuu niille altistumaan.
Onko poikalapsihullu vallannut ketjun julistuksillaan?
Juuri siksi, että mies yliarvostaa äitiä ja sisarta, hän mustavalkoisena ihmisenä aliarvostaa puolisoa. Ei siitä huolimatta. Oman pojan aggressiivisuus äitiään kohtaan on vain lisäväline tämän osoittamiseen, niin ei itse tarvitse jaksaa huoritella. Aivan sama ilmiö kun joku nauttii taluttaessaan räyhäävää ja vaarallisenoloista hurttaa. Se nostaa itsetuntoa. Tällainen olento ei oikeasti rakasta ketään eikä välitä myöskään pojastaan kasvattaessaan tätä aktiivisesti kieroon. Tämän kun ymmärtää, on paljon helpompi hengittää. Ja miettiä omia ratkaisuja.
Sano vaan et sun pentus ei hypi mun silmille jos ei käytöstapoja löydy tiet erkanee.