Onko elämäsi sellaista millaista sen kuvittelit tai haaveilut olevan?

Ei sinnepäinkään kun kuvittelin. Kaikki on mennyt ihan omia latujaan ja olen siinä yrittänyt pysyä mukana.

Ei ole. Hirvittää ajatella miten iso osa elämästäni menee ihan siihen että mitä syötäisiin ja kokkaukseen. Pääsisi paljon helpommalla kun ostaisi eineksiä.

En vaan saa eineksiä kurkusta alas. Makkaraa kylläkin syön.

Ei sitten vähääkään.

Ei ole.

Ei sinne päinkään. Elämäni on kaikin puolin äärimmäisen tavallista. En ikinä moisesta haaveillut, en siihen pyrkinyt enkä olettanut päätyväni.

Ei mulla mitään suunnitelmia ollut. Joku haalea ajatus, että kai se kumppani ja perhe joskus olisi kiva. Olin jo valmistautunut siihen, että jään ikisinkuksi ja vanhaksipiiaksi, mutta sain sitten kuitenkin perheen. Kaikki on mennyt sen jälkeen vain yhdellä rytinällä ja omalla voimallaan. Ei mulla ole sellaista tunnetta, olisin jotenkin itse ohjaillut suuntaa. Lapset kasvaa, itsenäistyy ja aloittaa oman elämänsä. On käytävä töissä että saa rahaa. Eli kai tätä voisi sanoa, että elämä "yllätti". Nythän voisi tehdä jotain loppuelämän suunnan suunnitelmia, mutta mitä ihmettä se voisi olla? Töissä on käytävä edelleen, se rajoittaa aika lailla. 

Ei mitenkään sellaista kun kuvittelin.

Oletin että aikuiset ihmiset ovat kaikki fiksuja. Että kaikilla on mahdollisuus normaaliin elämään. Luulin että sellaiset ajatukset kuten "ei se voittaminen vaan rehti kilpailu" "rakasta lähimmäistäsi" "tee muille kuten haluaisit muiden tekevän itsellesi" "riittää kun tekee parhaansa" yms pitäisi mukamas paikkansa. 

Todellisuudessa ihmiset on paskaa, työt on paskaa, elämä on paskaa, kaikkensa voi antaa ja silti ei saa kuin paskaa. 

Kyllä ja ei. Olen pyrkinyt keskittymään en niinkään siihen, että minulla olisi mahdollisimman paljon, vaan että puuttuisi mahdollisimman vähän. Noin materiaalisesti se on toteutunut ihan itseäni tyydyttävällä tasolla, mutta henkisen puolen köyhyyttä, mm yksinäisyyttä, en uskonut osakseni siunaantuvan siinä määrin kuin sitä on siunaantunut. 

Ei ollenkaan. Tein nuorena asiat "kuten piti" koska en erottanut omia toiveitani enkä ymmärtänyt omaa persoonaani. Yritin vain toimia parhaan mahdollisen esimerkin mukaan ja ylittää odotukset. Omia haaveita ei oikein ollut, oli esimerkkitapauksia joiden elämä ulospäin vaikutti tavoiteltavalta ja oli haaveileva ja suunnitteleva seurustelukumppani. 

Onneksi opiskeluaikojen puolessavälissä iski kriisi jonka seurauksena jouduin miettimään kaiken uusiksi. Opin kuulemaan oman ääneni ja omat tarpeeni. Elämä on aidompaa eikä ole suorittamista jotta tulisin muiden hyväksymäksi. Nyt teen itse omat valintani ja pyrin aitouteen ja se on helpompaa kuin ikinä olisin uskonut.

Vierailija kirjoitti:

Ei mitenkään sellaista kun kuvittelin.

 

Oletin että aikuiset ihmiset ovat kaikki fiksuja. Että kaikilla on mahdollisuus normaaliin elämään. Luulin että sellaiset ajatukset kuten "ei se voittaminen vaan rehti kilpailu" "rakasta lähimmäistäsi" "tee muille kuten haluaisit muiden tekevän itsellesi" "riittää kun tekee parhaansa" yms pitäisi mukamas paikkansa. 

 

Todellisuudessa ihmiset on paskaa, työt on paskaa, elämä on paskaa, kaikkensa voi antaa ja silti ei saa kuin paskaa. 

Olen myös pettynyt siihen, minkälaisen työelämän sain/ minkälainen työelämästäni muodostui (olen vaihtanut alaa ja työpaikkoja). Olen myös pettynyt siihen, minkälaisia ihmisiä elämääni on sattunut. On hyviäkin, mutta enimmäkseen "vedän" ympärilleni tietynlaista ihmistyyppiä, joiden kanssa ei ole hyvä olla. 

Teininä kuvittelin tulevan elämäni samanlaiseksi kuin vanhemmillani tai monilla muillakin ympärilläni. Käydään koulut, opiskellaan ja mennään töihin. Perustetaan perhe ja eletään keskiluokkaista elämää iloineen ja suruineen.

Niin elämä menikin 25-vuotiaaksi asti. Sitten erosin avovaimostani, otin töistä vuorotteluvapaata ja muutin ulkomaille opiskelemaan. Tapasin nykyisen vaimoni. Hän ei halunnut lapsia ja tajusin itsekin, ettei minulla ole hoivaviettiä vaan lasten hankinta oli enemmänkin ympäristöstä opittu ajatusmaailma.

Omakotitaloakaan ei hankittu, vaan kerrostaloasunto kaupungin keskustasta. Elän nyt omannäköistäni elämää, joka kuitenkin poikkeaa paljon nuoruudenhaaveistani.

Ei kyllä ole. Minulla oli se lapsena/nuorena myyty kuva missä opiskelen, menen naimisiin, saan lapsia ja sit elän onnellisesti happy after. No tuli ero miehen pettämisten takia kun lapset oli pieniä, sen jälkeen olen elänyt kuormittavaa ja vaativaa arkea huolehtien yksin lapsista, taloudesta jne. 

Luulin myös että hyvän kumppanin saa kun vaan valitsee hyvin. Elämä on kerta toisensa jälkeen todistanut että ihmiset esittää alussa parhaat puolensa, ei siihen voi luottaa mitä ensimmäisten vuosien aikana suhteessa tapahtuu. Ihmiset myös muuttuu ja vanhetessa harvoin oleellisesti parempaan. Ihmiset rutinoituu, tulee itsekkäämmiksi, vähemmän joustaviksi jne. Niin minäkin. 

Luulin myös että lapsista tulee juuri sellaisia miksi heidät kasvatan. HAH HAH HAA. Kyllä elämä opetti tässäkin oikein olan takaa, että lapset ovat täysin omia persooniaan joilla on oma identiteetti ja omat pyrkimyksensä elämässä. He ovat meillä todellakin vain lainassa. Ja lapseni ovat ihania mutta oh boy, kuinka sitä on asioista heidän kanssa ajan saatossa väännetty. Vahvoja persoonia. 

Olen oppinut myös että nuoruuden ja varhaisaikuisuuden olen tavoitellut sellaista elämää, joka minulle jo lapsena syötettiin. Nyt nelikymppisenä olen jo oppinut, että minähän tykkään olla yksin, osaan rakentaa elämääni yksin. Minulla on taitoja ja vahvuuksia, joilla pystyn esim. rakentamaan bisneksiä ja tekemään rahaa. Osaan siis paaaaaaaljon muutakin, kuin olla äiti, vaimo ja rivityöntekijä. Kavereihin olisi kannattanut panostaa enemmän kuin niihin elämänkumppaneihin, joita tässä on ollut. Lapset on parasta mitä on, mutta silti olen iloinen että he ovat jo isoja ja menossa kohti omaa elämäänsä, jossa äidillä on enää sivurooli. 

Ja lopuksi vielä; vanheneminen on ihanaa ja etuoikeus. Elämä ei lopu siihen että täyttää 30 ja alkaa tulla ryppyjä. Silloin se vasta kunnolla alkaa!! 

Nuorena oli unelma aviomiehestä, tiilitalosta, kahdesta lapsesta, autosta, kissasta ja koirasta. Kauaksi jäi nuo naiviuden haaveet! Eli ei mennyt sinnepäinkään elämä.

Ei ollut koskaan nuorena mitään aitoja, realistisia haaveita tulevaisuudesta.

Olin aiemmin pitkässä parisuhteessa, ei lapsia. 

Nyt olen nelikymppinen sinkku ja koulutusta vastaavissa vakitöissä ok palkalla. Ehkä sekin on jonkinlainen saavutus nykyaikana.

Sellaisen asian olen elämästä huomannut, että ne asiat mitä on joskus toivonut tapahtuu kyllä, mutta usein sattumalta ja jopa kymmenien vuosien viiveellä.

Elämä ei ole mennyt sinnepäinkään mitä kuvitteli.

Toisten puolesta ei voi elää ja kun he haluavat eri asioita kuin itse, on hyväksyttävä kompromissi tai valita oma tie.

Traumalapsuus, jota en tiennyt eläneeni, on ohjannut valintojani enkä lähtökohtaisesti ole ollut edes ehdolla ns peruselämään koska turvallisuus ja luotto ovat loistaneet poissaolollaan.

Hyvin on mennyt vaikka ei edes lusikalla ole annettu. Oma velkainen koti ja terveys on loisto saavutus. En voi enempää pyytää taikka vaatia.

Ei ole. Ajattelin nuorena että elämä menee tavallisella kaavalla, opiskelu, töihin, naimisiin, omakotitalo ja perhe, ja sitten elellään siinä. Vakituisempiin töihin pääsin lopulta mutkan kautta opiskeltuani lisää, mutta puolisoa ei ole löytynyt, eikä näin ollen ole perhettäkään, ja olen tajunnut, ettei se omakotitalo ole oma haaveeni vaan joku ulkopuolelta syötetty ajatus siitä mitä pitää olla. Aika näyttää mitä tästä elämästä tulee mutta olen joutunut miettimään mitä oikeasti haluan.

Ei todellakaan! 

En osannut edes kuvitella asuvani joskus kauniissa omakotitaloissa ja että minulla olisi koti myös ulkomailla esim 90-luvun lamassa kun kaikki energia meni siihen että edes lapsilla oli vähän ruokaa joka päivä!  

Tai että pääsisin työn kautta tutustumaan upeisiin paikkoihin ympäri maailmaa.

Olen saanut paljon enemmän kuin olisin osannut edes kuvitella