Tuntuuko teistäkin että olette joutuneet kokemaan kohtuuttomia asioita elämässä?

Vierailija kirjoitti:

Surullisempaa on mielestäni jos ei koe vanhempiensa kuolemaa

Ymmärrän mitä tarkotat. Paljolti ikäkysymys. Nuoret ihmiset eivät vielä tajua että vanhemmat kuolee joskus. 

Teille alapeukuttajille niin ei ole tarkotus vanhempien haudata lapsiaan, vaan lapset vanhempansa.

Tuntuuko teistäkin että olette joutuneet kokemaan kohtuuttomia asioita elämässä?

Todellakin. Jos ei ole jotain isoa asiaa meneillään, niin sitten on liuta pieniä. Viime aikoina olenkin alkanut ajatella, että elämä on yhtä kuin sarja vittumaisia kokemuksia.

Niin suomalaista että joukossa edgyillään kenellä menee surkeiden hammastahna purren ja sitten kännissä itketään kunnes hypätään ikkunasta jokeen

Vierailija kirjoitti:

Elämä on leffaa on mielestäni tyhmä lause. Elokuvat on tehty nimenomaan elämän pohjalta. Ja vähän sama juttu tällaisissa tilanteissa, kuuluu elämään, onko kaikki kivaa, ei todellakaan mutta siitä huolimatta kuuluu elämään.

Siksi Nykänenkin sanoi, että elämä on laiffii.

Huostaanhan ne orvoksi jääneet alaikäiset määrätään, joten kaikki on heillä varsin turvattua. Sosiaalitoimen ja lastensuojelun asiakkuus tarvittaessa jatkuu aikuisuuteen.

Harvemmin enää nykyään, kun en enää välitä samalla tavalla enkä jaksa enää tapella vastaan. Kukaan ei ole luvannut, että elämä olisi kivaa edes joskus.

Tuntuu, että sekä että. Toisaalta olen joutunut kokemaan kohtuuttoman paljon todella ikäviä / epämukavia asioita joita minusta kenenkään ei pitäisi kokea, mutta sitten toisaalta on jäänyt kokematta ihan kohtuuttoman paljon sellaista mikä on kivaa ja normaalia sekä hyvinkin tavallista ihmisen elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Harvemmin enää nykyään, kun en enää välitä samalla tavalla enkä jaksa enää tapella vastaan. Kukaan ei ole luvannut, että elämä olisi kivaa edes joskus.

No ei ole ei, mutta silti tuntuu epäoikeudenmukaiselta ettei hyvinkin tavallisena "tusinatyyppinä" oma elämä ole millään mittarilla eikä miltään osin sellaista kuin tavallisilla "tusinatyypeillä" vaan oma elämä on ollut täynnä pahoja asioita ja sellaisia kokemuksia joita ei halua edes ajatella.

Sama se kyllä on itselläkin, että aivan sama ja tyhjän saa pyytämättäkin. Se kaikki energia meni noiden ikävyyksien ja itselle ihan vääränlaisten asioiden kanssa painiessa eikä enää ole voimia mihinkään. Silti se harmittaa, ettei saanut käyttää energiaa ja aikaa omannäköisen elämän rakentamiseen eikä saanut samanlaista mahdollisuutta mitä monet muut (ja suurin osa niistä "tusinatyypeistä" on saanut).

Vierailija kirjoitti:

Mikä kullekin sitten kohtuutonta on.

Minulta kuoli molemmat vanhemmat onnettomuudessa kun olin alakouluikäinen. 

Juu, kauheaa.

Toisaalta sata tuhatta miljoonaa kanaa elää vain viisi viikkoa  ja senkin  päällekkäin minihäkissä, kunnes ne käristetään sähköllä ja suikaloidaan 400 gramman paketeiksi. 

Ja miljoonia teinityttöjä pakotetaan naimisiin ja  vanhojen miesten patjoiksi ympäri maailmaa. 

Pointti: Mikä ikinä meidän mielestä on kohtuutonta, aina jollakin on pahemmin ja sitä pidetään normaalina.

Jokainen tänne kirjoittava on etuoikeutettu, itseni mukaan lukien.

Joo on sitä tullut muutama aika iso kriisi elämässä vastaan, ja siinä myrskynsilmässä ei oikein osaa ajatella. Mieluummin eläisin ilman näitä kokemuksia, mutta kuten sanoit, aika paljon pahempiakin ihmiskohtaloita on olemassa. Elämässä ei ole mitään absoluuttista oikeudenmukaisuutta että hyville ihmisille tapahtuisi hyviä asioita ja pahat saisi ansionsa mukaan. Niin kauan kun pitää kiinni tämän tyyppisistä uskomuksista, pitkittää omaa kärsimystään. Monet asiat ovat sattumaa ja kosmisessa mittakaavassa merkityksettömiä. Voi vain koittaa elää omaa elämäänsä ja tehdä itse hyvää ympärille. Liikaa ei kannatta sulkeutua ja vetäytyä myöskään, kaikki ihmiset eivät ole pahoja.

Ajatelkaas meitä tsunamissa vanhempamme menettäneitä, helppoa on teidän elömä ollut tähän verrattuna.

Ei tunnu. Olen aina miettinyt, että miten juuri minulle on sattunut osumaan näin hyvät kortit elämässä. Olen 39v, että toki on mahdollista, että elämässä seuraavat 20 vuotta on silkkaa paskaputkea, mutta tähän asti kaikki on mennyt niin hyvin. Vanhempani ovat elossa, en ole menettänyt ketään läheistäni, paitsi isovanhempani ja hekin saivat pitkän elämän lähes 100v asti, joten ehdin heidän kanssaan viettää paljon aikaa. Ihania muistoja! Sairastuin vakavasti nuorempana, mutta olin onneksi vakkarityössä, jonne saatoin palata, kun paranin. Ja tosiaan minulla kävi tuuri ja paranin. Säästöjäkin oli ehtynyt kertyä siihen mennessä tarpeeksi, joten talouteni ei mennyt sekaisin tuosta. Sairauteni myötä pidettiin epätodennäköisenä, että saisin lapsia. Sain 2 tervettä lasta, jotka ovat aivan ihania. Koulupaikat, työpaikat... Ovet ovat aina avautuneet sinne, minne olen halunnut. Jos jotain pieniä vastpinkäymisiä on ollut niin niistä on selvitty suhthelpolla. Esimerkiksi pitkähkö parisuhde päättyi sairastaessani. No onneksi päättyi silloin, eikä ehditty saada lapsia! Muutenkin keskityin niin parantumiseen, etten ehtinyt murehtia eroa, joten meni sekin toipuminen siinä helposti sivussa.

Toivon kaikille kovia kokeneille parempia päiviä! 

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaas meitä tsunamissa vanhempamme menettäneitä, helppoa on teidän elömä ollut tähän verrattuna.

Mitä helppoa?

Ei. Välillä oikein ihmettelee miten helpolla on päässyt. Pakko joskus tulla kamaluuksia, mutta en ala etukäteen pelkäämään. 

50 + siunattu

"vanhempien ero tai vangemman kuolema, kiusaaminen, oma ero, vaikeudet työelämässä"

Kaikki kuuluvat ihan normaaliin elämään, joita jokainen kohtaa joskus elänsä aikana.

Tiedän, että periaatteessa Olen Olen kuitenkin selvinnyt kaikista ja oppinut niistä omalla lailla jokaisesta. 

Minulla oli aggressiivinen äiti, joka käytti myös meitä tyttöjä seksuaalisesti hyväksi. Olin 4 eri sijaisperheessä, joista eka käytti myös meitä s.hyväksi, toinen oli sairaan sadistinen, laitos ja neljäs ihan ok. Emme olleet pitkiä aikoja huostassa, vaan äitimme osasi puhua... Vanhempani on eronneet, äiti ja isäni ovat alkoholisteja, äiti sekakäyttäjä. 

Kaksi väkivaltaista suhdetta, lapsuudessa myös muita seksuaalisia hyväksikäyttöä. Minä olen Keskonen eli luonnollisesti ole alttiimmi sairauksille ja niitä on ollut koko ikäni. Suvun itsemurhia, äidin itsemurha ja muita läheisten kuolemia. Eroja 2., sekä sisaruksen väkivalta minua kohtaan ja mitä muuta. 

En kuitenkaan halua vertailla ja minun mielestä elämän tärkein oppi on rauhallisuus ja ei saa katkeroitua. Olen saavuttanut kuitenkin paljon ja olen korkeasti koulutettu, vaikka itsellänikin on ollut taipumusta alkolismiin ja hetken aikaan olin koukussa myös lääkkeisiin. Kaikesta siis nousee, aikaa se kuitenkin voi viedä ja jäljet se jättää. Minä sairastan myös dissoatiivistä identiteettihäiriötä, enkä usko, että se koskaan täysin paranee, vaikka olenkin oppinut elämään sen kanssa. Elämä on hyvää onneksi nyt ja siitä olen iloinen. :)

Alapeukku auttaa ahdistukseen! Eiku...

Parempaa huomista!

Koen että olen kokenut kohtuuttomuuksia elämässäni. Olen ollut syntymästäni saakka sairas, kerran oli hengenlähtökin lähellä. Tämän lisäksi ollut mm. koulukiusaamista, ulkonäössä ihan kaikki pielessä, ei ystäviä jne. Sitten tietysti läheisten kuolemia (esim sisko), vaikeuksia työelämässä yms., joita kaikki kokevat. Koen, että se on liikaa pahaa yhdelle ihmiselle.

Vierailija kirjoitti:

Huostaanhan ne orvoksi jääneet alaikäiset määrätään, joten kaikki on heillä varsin turvattua. Sosiaalitoimen ja lastensuojelun asiakkuus tarvittaessa jatkuu aikuisuuteen.

Sinä olet baivi jos ajattelet näin. Juuri tänään olin yhden huostaanoton kokeneen tarinaa kuuntelemassa ja eipä ollut kovin hääppöistä hänelläkään kolmessa perheessä ollut. Tajuatko ollenkaan sitä, ettei ihmisillä ole todellakaan aina puhtaita tarkoitusperiä kun lähtee alalle? Ja tuntuu, että vähättelet pois sen kaiken kokeman, mitä ennen huostaanottoa on tapahtunut, tai sen aikana... On aivan hirveää joutua vieraiden ihmisten joukkoon, jotka saattavat vain lisää rikkoa... Se vain monin kertaistaa ongelmia ja vähentää lisää luottamusta kehenkään. 

T: se, joka kirjoitti itsekin olleensa sijaisperheessä. Olen myös itse "alalla." 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien ero ei ollut mielestäni mikään kohtuuton tragedia vaan ihan normaalia elämää. Jotkut muut tapahtumat ovat ylittäneet sietokyvyn ja oireilleet traumoina ja masennuksena, mutta nykymaailmassa moni ihminen kokee jatkuvasti paljon kamalampia asioita, joten en voi sanoa että omat kokemukseni olisivat kohtuuttomia. Terapian myötä en ole myöskään jäänyt enää tuleen makaamaan, kun en halua että ne asiat määrittävät loppuelämääni. Olen oikeastaan etuoikeutettu, kun olen päässyt elämässä eteenpäin.

Se on sinun kokemuksesi. Jokainen kokee asiat ja tapahtumat eri tavalla. Se mikä jollekin on kohtuutonta ei ole sitä toiselle.

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaas meitä tsunamissa vanhempamme menettäneitä, helppoa on teidän elömä ollut tähän verrattuna.

Mistähän niin päättelet? Käsittääkseni vanhemman kuoleminen tsunamissa ei ole mikään maailmaluokan mittari kokemuksille.