Miksi puolisoni aina purkaa pahaa oloaan näin?
Jouluna oli oikein mukavaa yhdessäoloa mökillä ja teimme asioita yhdessä. Sunnuntaina kun kävimme ulkoilemassa hän alkoi puhua miten vaikea vuosi on ollut ja kun oli aika pakata kamppeet, alkoi itkeä miten rankkaa ja kamalaa arki on ollut eikä halua palata siihen.
On tehnyt ennenkin näin juuri kun voisi olla mukavaa ja läheistä. . Itselläni tuo ei lisää läheisyyden tuntua vaan ärsyttää että omaan palautumiseen tarvittava aika menee toisen lohduttamiseen ja minua käytetään pahan olon purkuun.
Ei nuo purkaukset koskaan johda olin tai käytännön tilanteen paranemiseen vaan toistuu taas jonkun ajan päästä. Mitä hyötyä siitä siis on?
Kommentit (114)
Miehen pakko mennä terapiaan. Ei ole normaalia.
Uhkaile, kiristä ja pakota terapiaaan. Sano että lähdet. Lähde. Pakkaa kamat ja lähetä eropaperit. Suostunee kun pakotat eron uhalla.
Pariterapia ja miehelle oma terapia noin minimissään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siksi, että sinä annat hänen tehdä niin. Normaali ihminen sanoisi tuossa kohtaa, että nyt sinä menet (me menemme) lääkäriin puhumaan tuosta tai tulee ero. Että sinä et ole terapeutti etkä pysty häntä hoitamaan saati korjaamaan työpaikan olosuhteita. Oikea osoite hänelle on työterveyslääkärin vastaanotto.
Mutta onhan nyt selvä, että hänellä on jotain pielessä siellä työmaalla. Se voi olla työsuojeluongelma eli esimiestyön ongelma myös, mutta siitä hän jutelkoon sitten työterveyslääkärinsä kanssa.
EI SUOS-TU HOI-TOON.
LÄHDE MENEMÄÄN. SANO ETTÄ TULET TAKAISIN KUN ON TERAPIASSA.
Sanonisoin kirjaimin, uskoo nopeemmin?
Jos mies ei suostuisi hoitoon niin se olis meillä sitten siinä se liitto. Älä anna miehelle mahdollisuutta jäädä pois terapiasta. Kova kovaa vasten nyt.
Jos on parantumaton eikä hoito auta?
Vierailija kirjoitti:
Jos mies ei suostuisi hoitoon niin se olis meillä sitten siinä se liitto. Älä anna miehelle mahdollisuutta jäädä pois terapiasta. Kova kovaa vasten nyt.
Entä myötä- ja vastamäki?
Muakin itketti usein, kun mökiltä piti lähteä. Muutimme mökille pysyvästi 🙂
Sieltä täältä olen ketjua silmäillyt, ja kyllä on hirveää porukkaa täällä.
Puoliso kärvistelköön yksin tai menköön lääkärille, muussa tapauksessa luvataan jättää. Ei kuulla, ei kuunnella, ei keskustella, ei piitata. selvitköön yksin, aikuinen ihminen.
Missä ihmeessä on se tuki ja turva, mitä kotioloissa ihmiselle kuin ihmiselle kuuluisi? Missä on se kuuntelija ja kumppani, joka lohduttaa ja muistuttaa, että olet rakas ja tärkeä, ja sun huolet huolettaa läheisiä, mutta ei hätää, asiat selviää. Lasten ja teinien kiukkukohtauksiinkin kommentoidaan, että tunteensa ja kiukkunsa saa ja pitääkin jakaa/purkaa kotona, se on merkki turvallisuuden tunteesta - että kotona voi olla oma itsensä.
Lapsia ja eläimiä puolustetaan piikit pystyssä ja kylvetään huoli-ilmoituksia ja elsuja ja lasuja viranomaisille pienimmästäkin asiasta tai jopa kiusan vuoksi.
Itse turvauduin elämäni ensimmäistä kertaan työpsykologiin, kun elämässä oli niin paljon kuormaa, etteivät voimat tuntuneet enää riittävän. Auttoihan se että sai purkaa sydäntään jollekulle ja se auttoi jäsentämään omia ajatuksia. Asiantuntija kuunteli kärsivällisesti ja sanoi joka väliin "niin justiinsa". Olisko kellään suositella oikeasti hyvää asiantuntijaa, jolle viitsisi maksaa sen 200 eur/h ja siitä saisi jotain oikeaa apua.
Puoliso voi tukea, mutta muutos lähtee aikuisesta itsestään. Mun puolisoni on nuoresta saakka ollut herkkä ja melankolisuuteen taipuvainen, ja vaikeampina aikoina kuten nyt (pitkään jatkunut stressaava työ/työllisyystilanne) hän vaipuu aika syviin vesiin, jossa hän ei pysty näkemään mitään siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on. Tämä reagointi on voimistunut nyt keski-iässä, ja kun tulee seuraava tilaisuus, aion toivoa häneltä ammattiavun hakemista. Tilanne kuormittaa paitsi minua, myös lapsia ja muita hänen lähellään olevia henkilöitä, ja meillä ei ole riittävästi keinoja auttaa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Puoliso voi tukea, mutta muutos lähtee aikuisesta itsestään. Mun puolisoni on nuoresta saakka ollut herkkä ja melankolisuuteen taipuvainen, ja vaikeampina aikoina kuten nyt (pitkään jatkunut stressaava työ/työllisyystilanne) hän vaipuu aika syviin vesiin, jossa hän ei pysty näkemään mitään siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on. Tämä reagointi on voimistunut nyt keski-iässä, ja kun tulee seuraava tilaisuus, aion toivoa häneltä ammattiavun hakemista. Tilanne kuormittaa paitsi minua, myös lapsia ja muita hänen lähellään olevia henkilöitä, ja meillä ei ole riittävästi keinoja auttaa häntä.
Niin ja pitäisikö muiden omistautua toisen hoitamiseen oman hyvinvointinsa kustannuksella? Minulla ainakin voimat lopussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puoliso voi tukea, mutta muutos lähtee aikuisesta itsestään. Mun puolisoni on nuoresta saakka ollut herkkä ja melankolisuuteen taipuvainen, ja vaikeampina aikoina kuten nyt (pitkään jatkunut stressaava työ/työllisyystilanne) hän vaipuu aika syviin vesiin, jossa hän ei pysty näkemään mitään siitä hyvästä, mitä hänen elämässään on. Tämä reagointi on voimistunut nyt keski-iässä, ja kun tulee seuraava tilaisuus, aion toivoa häneltä ammattiavun hakemista. Tilanne kuormittaa paitsi minua, myös lapsia ja muita hänen lähellään olevia henkilöitä, ja meillä ei ole riittävästi keinoja auttaa häntä.
Niin ja pitäisikö muiden omistautua toisen hoitamiseen oman hyvinvointinsa kustannuksella? Minulla ainakin voimat lopussa.
Kyllä pitää. Kunnes jompikumpi kuolee.
"Tunteiden löytäminen oli ehdottomasti edistysaskel kulttuurissa, jossa niitä oli pidetty turhanaikaisina. Mutta nyt on tultu tilanteeseen, jossa yksilön kokemus on kaiken keskiössä ja tunteita käytetään vallankäytön välineenä.
Kun pitäisi sopia vastuista ja velvollisuuksista, yksi kokee tilanteen ahdistavaksi ja painaa hätäjarrua. Koko juna pysähtyy yhden ihmisen tunteiden äärelle, koska tunteita ei saa sivuuttaa.
Vuorovaikutuksesta tulee vaikeaa, jos koko ajan pelätään jonkun loukkaantuvan. On menty selviytymiseetoksesta uhriutumiseetokseen.
Itse olen sitä mieltä, että usein olisi parempi puhua konkreettisista tapahtumista, tekemisistä ja olosuhteista kuin tunteista.
Liika tunnevatvominen toistuu usein perheiden sisällä. Terapeuttina olen huomannut, että ihmiset tunnistavat oikein hyvin perheenjäsentensä ärtymyksen, raivon ja surun samoin kuin omansa. Ei niitä tarvitse erikseen nimetä."
Hesari
Vierailija kirjoitti:
"Tunteiden löytäminen oli ehdottomasti edistysaskel kulttuurissa, jossa niitä oli pidetty turhanaikaisina. Mutta nyt on tultu tilanteeseen, jossa yksilön kokemus on kaiken keskiössä ja tunteita käytetään vallankäytön välineenä.
Kun pitäisi sopia vastuista ja velvollisuuksista, yksi kokee tilanteen ahdistavaksi ja painaa hätäjarrua. Koko juna pysähtyy yhden ihmisen tunteiden äärelle, koska tunteita ei saa sivuuttaa.
Vuorovaikutuksesta tulee vaikeaa, jos koko ajan pelätään jonkun loukkaantuvan. On menty selviytymiseetoksesta uhriutumiseetokseen.
Itse olen sitä mieltä, että usein olisi parempi puhua konkreettisista tapahtumista, tekemisistä ja olosuhteista kuin tunteista.
Liika tunnevatvominen toistuu usein perheiden sisällä. Terapeuttina olen huomannut, että ihmiset tunnistavat oikein hyvin perheenjäsentensä ärtymyksen, raivon ja surun samoin kuin omansa. Ei niitä tarvitse erikseen nimetä."
Hesari
Asiaa! "Tunteiden sanoitus" ja "tarpeiden ilmaisu" on mennyt liian pitkälle.
Niin, miksei tämä mene jakeluun?