Lue keskustelun säännöt.
Olen vapaaehtoisesti lapseton 38v nainen, en tajua miten
28.12.2011 |
joku voi kuvitella että lapsettoman elämä on jotenkin tyhjää? Ilmeisesti joidenkin lapsellisten elämän täyttää 100% lapset, eivätkä he tee yhtään mitään muuta.
Minulla on päivät täynnä tekemistä ja joskus aika edes tunnu riittävän kaikkeean mitä haluaisi tehdä.
On myös niitä lapsiperheitä, joissa lapset eivät määrää tahtia vaan aikuiset. Ei lapset on osa normaalia elämää (kulkevat siinä samalla) ja jatketaan ihan samanlaista elämää mitä ennen lapsia.
Kommentit (89)
joku voi kuvitella että lapsettoman elämä on jotenkin tyhjää?
No, sitähän ei vaan tajua että se on tyhjää ennen kuin sen lapsen saa. Eli onnekkaasti, jos et saa koskaan lapsia, et tule koskaan tajuamaan, miten tyhjää elämäsi on.
elämän sisältö kaikille? ap
me lapsia omaavat voimme arvioida oman elämämme "arvokkaammaksi" kuin vapaaehtoisesti lapsettomien? Itselleni lapsen saaminen ei ole ollut se mikä tekee elämäni elämän arvoiseksi. Kyllä se elämän mielekkyys ja arvostaminen lähtee itsestä, oli lapsia tai ei. Enkä minä voi missään nimessä mennä sanomaan että elämäni olisi tyhjää ilman lapsia, koska en tiedä minkälaista se olisi. Itse olin elämääni täysin tyytyväinen ennen lapsiakin, kyllä sitä sisältöä oli joka tapauksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä väliä sillä on, mitä joku kuvittelee tai luulee?
Ja onko ihmisillä oikeasti aikaa ja energiaa miettiä niin paljon muiden elämää ja mitäköhän muut mahdollisesti ajattelevat?
Minulle on ihan yhdentekevää, miten kukin elämänsä elää. Tosin on totta, että oma elämäni tuntuisi varmaan tyhjältä ilman niitä asioita, jotka olen siihen halunnut. Joku toinen on halunnut muita asioita.
Miten minua vähän epäilyttää, oletko ap oikeasti 38-vuotias lapseton nainen ollenkaan? Nimittäin luulisi tuohon ikään mennessä tajuavan, että ei elämä ole samanlaista lasten jälkeen, eivät ne lapset "kulje siinä sivussa". AINA, kun elämään tulee jotain muutoksia tai jotain uutta, asiat muuttuvat - oli kyse sitten lapsesta, uudesta asuinpaikasta, opiskelusta, työpaikasta, parisuhteesta.... Olisihan se vähän tylsääkin, jos mikään ei koskaan muuttuisi, koska yleensä ihmiset tykkäävät siitä, että elämään tulee uusia asioita, uutta sisältöä, eikä kaikki ole pelkkää saman kiertämistä syntymästä kuolemaan. Silloinhan se tarkoittaisi sitä, ettei mikään liikuta tai kosketa ihmistä, ja tuskinpa sekään olisi hyvä asia?
me lapsia omaavat voimme arvioida oman elämämme "arvokkaammaksi" kuin vapaaehtoisesti lapsettomien?
Kaikkien ihmisten elämä on yhtä arvokas. Mutta itse koen että olen lapsia saatuani tajunnut elämästä jotain mitä en ennen sitä tajunnut. Mulla on pari lapsetonta 40+ tuttua enkä aina jaksa keskittyä niiden harrastuksiin, kun ne tuntuu itsestä just jotenkin tyhjiltä ja merkityksettömiltä asioilta, vaikka itsekin niistä aikanaan ajattelin samalla lailla kuin tuttavat. Miten sen oikein selittäisi? Jos vaikka jättimäinen astroidi syöksyisi kohti maata, niin halaisiko ne niitä kirjojaan ja dvd-levyjään vai meniskö niitten merkitys viuh saman tien viemäriin. Veikkaan jälkimmäistä.
Jollakin lapset tuovat elämään sen täyttymyksen, että enää ei ole vain liikaa vapaa-aikaa, vaan elää enempi hetkessä.
Miksi ihmeessä hetkessä ei voisi elää ennen kuin vapaa-aika vähenee dramaattisesti?
Minulla ei ainakaan koskaan ole ollut niin paljon vapaa-aikaa kuin esikoisen saatuani...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollaan niin erilaisia ja eletään eri tavoin. Joku elää lastensa kautta ja joku itsensä kautta. Ja osa jostain siitä välimaastosta.
Ennen lapsia tein valtavan paljon sellaista, mistä voin enää vain unelmoida. Toisaalta touhuan nykyään paljon sellaista, mistä saatoin lapsettomana vain unelmoida. Ja molempi tilanne on minulle ihan yhtä arvokas.
on se yksinomaan surullista.
En tarkoita, että pitäisi linnoittautua kotiin ja puhua vain kakkavaipoista, unohtaa suihkussa käynti ja pukeutua vain säkkimäisiin kaapuihin, joista sitä tissiä voi antaa lapsille paikassa kuin paikassa. Mutta en myöskään ymmärrä, jos sille lapselle ei ole valmis uhraamaan hiukan enemmän aikaansa kuin vain välttämättömimmän.
Esim. paljon ennen lasteni syntymää lakkasin olemasta kovin menevä. Viihdyin kotona ja kutsuin ystäviä paljon kylään. Harrastin vain vähän (yhtenä vuonna tanssikurssi, toisena ranskan kurssi, uimista ja salilla käyntiä säännöllisen epäsäännöllisesti). Mikään näistä harrastuksistani ei tuntunut kovin välttämättömältä. Tietyllä tavalla olin jo pitkään valmis lapsentuloon.
Kun esikoiseni syntyi, kutsuin edelleen ystäviä kylään ja kyläilin heillä. Käytiin tupaantuliaisissa ja kutsuissa niin kuin ennenkin - lähdimme vain aikaisemmin kotiin. Harrastukset jäivät vapaasta tahdostani, halusin olla lapseni ensimmäiset vuodet mahdollisimman paljon hänen kanssaan, ja vain ystävien kanssa järjestetyt jutut saattoivat kerran tai kaksi vuodessa mennä ohi. Säännöllisesti en olisi suostunut olemaan lapsestani erossa lapsen ekan vuoden, vaikka hoitajia olisi riittänyt.
Toisen lapsen syntymän jälkeen tilanne on samanlainen. Tapaan ystäviäni pari kolme kertaa vuodessa niin, että lapset eivät ole mukana. Olen nyt aloittanut jumpassa käynnin kerran viikossa, ja työt alkoivat kaksi kuukautta sitten.
Vapaa-aikani pyrin viettämään lasteni kanssa. Käymme toki kirjastossa, retkillä, tapahtumissa yhdessä lasten kanssa. Ilman lapsia käymme konserteissa, elokuvissa, teatterissa mutta vain joitakin kertoja vuodessa. Olisi hassua ajatella, että olisin viikottain jumpassa, viikottain tapaamassa kavereitani ilman lapsia ja viikottain tapahtumissa, konserteissa tms. Sehän merkitsisi jo kolme iltaa viikossa poissa lasten luota. Lisäksi kun töitäkin saattaa joutua tekemään myöhempään, niin pahimmillaan näkisin lapsiani vain kolmena iltana viikossa. Eikö tuossa kuviossa ole jo jotain vikaa?
Jos lapsia hankkii, on ensisijainen velvollisuus heidät kasvattaa ja se taas tarkoittaa sitä, että joutuu luopumaan joistakin aikuisuuteen liittyvistä jutuista.
Mutta lastenkin kanssa voi tehdä paljon. Lähden ylihuomenna esikoisen kanssa teatteriin, hiihtolomalla matkustamme koko perhe Lappiin laskettelemaan. Viime kesänä vietimme ihanan viikon Roomassa. Joulukuussa kävimme Hevisaurus-konsertissa. Ensi kesänä teemme taas kaupunkilomamatkan lasten kanssa. Lapset ovat siis 5v ja 2,5v. Molempien lasten kanssa on tehty ulkomaanmatkat alle 1-vuotiaina.
Kumpikin meistä saa edelleen tehdä itselleen tärkeitä asioita. Mutta onhan nyt selvää, että tärkeimmät ovat nuo pienet nappulat, joiden kanssa haluamme viettää aikaa mahdollisimman paljon. En käsitä, miten lapsia voidaan hankkia mutta elämän ei anneta muuttua vaan omat harrastukset ja menot ovat ykkösiä ja lapset sitten siellä kakkos- tai kolmossijalla tai mahdollisesti vasta nelosina, jos mies ja työ menevät edelle.
Ei niiden lasten takia koko entistä elämää tarvitse uhrata, mutta muutoksiin on kyllä pakko sopeutua. Siksi onkin tärkeintä tietää, mistä luopuu ja mistä ei, ja miten asiat voidaan järjestää koko perheen kannalta järkevästi. Ei sekään ole järkevää, että isä ja äiti pörräävät puolet viikosta kumpikin omissa menoissaan ja perhe on sitten yhdessä ehkä yhtenä päivänä viikossa. Miksi olisi pakko hankkia niitä lapsia, jos entinen elämä jatkuu ja lapset menevät siinä sivussa vaihtuvien hoitajien valvonnassa? Lasten hankkiminen tarkoittaa nimenomaan uutta elämänvaihetta, jolloin vain jotakin tulee sieltä entiseestä elämästä ja paljon uutta tulee lapsen mukana kuvioon. Näin sen ainakin pitäisi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kateus laittaa ihmiset sanomaan kaikenlaista
täytettyä tekemisellä!
Kysymys on siitä, että jakaa elämänsä kolmen läheisen ihmisen kanssa päivittäin, oppien, kasvaen, rakastaen, täynnä rakkautta ja välillä hermoja raastavia riitoja.
Olla vastuussa muista ihmisistä kuin itsestään ja antaa vaikka henkensä heidän puolesta. Luopumalla omista tarpeistaan väliaikaisesti saa elämäänsä rikkautta, sisältöä, ja perheen, joka rakastaa sinua ikuisesti.