Musta tuntuu välillä, että kukaan ei ymmärrä, eikä niitä kiinnostakaan...

Jos joskus tulee puhetta minusta (mikä ei kovin usein tapahdu), niin olen kertonut rankasta taustastani. Mulle on tapahtunut niin paljon paskaa. Muiden reaktiot: "aijaa", "voi voi isä-/äitiraukkaasi", "no, mutta unohda se, se on jo takanapäin" ym. Eikö voisi edes yrittää paria lausetta vaihtaa mun kanssani, kun kerran sitä selkeästi haluan? En kai mä muuten avautuisi jostain tuollaisesta. Ja mitä sekin on, että alkoholisti-isääni säälitään, ja mulle ei tipu yhtä positiivista kannustusta, kun juuri sitä tarvitsisin? (Ei, unohtamaan käskeminen ja ehdoton keskustelun lopettaminen siihen paikkaan ei ole positiivista kannustusta.)

Onkohan nämä asiat liian vaikeita muille keskustella tai edes käsittää? Kyllä mä olen aina muiden tukena ollut, kun on vaikeaa, mutta musta ei välitä kukaan, lähisukulaiset varsinkaan.

Äitini on aina aiheuttamassa harmia ja lyttäämässä mua, kun teen kaiken muka väärin, samoin isänäitini mielestä. Äiti on mielenterveysongelmainen, mikä kyllä selittää käytöksen, mutta miten mä elän sen kanssa? Koko ajan pitää varoa sanomisiaan ja tekemisiään, tai äiti alkaa levittämään juoruja ja soittelee kaikki paikat virastoista lähtien läpi ja valehtelee minusta. Isä räjähtää pienimmästäkin väärästä lauseesta ja häntä ei saa koskaan kritisoida, ja hänen pitää olla kaiken keskipisteessä ja antaa päättää kaikki. Hän käyttäytyy kuin koko maailma olisi häntä vastaan. Isoäiti vaan komppaa vieressä, vaikka isä kiukuttelee ja huutaa hänellekin.

Kavereillekin on turha puhua, nykyään eivät edes ehdi nähdä. Musta tuntuu, että tämä kaikki on vaan vaikeampaa minullekin, en jaksa enää yrittää. Miksei mulla voi olla jotain normaalia ihmistä lähipiirissä, joka on sekä luotettava että kiinnostunut minusta? Puolisokin mulla on, mutta hän on juuri tuo, joka kuittaa kaiken sanomalla, että unohda se. Itse on koko ajan puhumassa, mutta jos mä yritän puhua, oli se nyt sitten tämä minun menneisyyteni tai mikä vaan asia, niin ei kuulemma kiinnosta mun turha valittaminen (on suoraan sanonut). Sanoin hänelle, että olen ajatellut terapiaan menoa, niin vastaa: "ei sun mihinkään terapiaan kannata mennä, se on ihan huuhaata. Alat vaan elää normaalisti ja unohdat menneisyyden." Eihän se ihmissuhteita korvaa, mutta saisi edes johonkin purkaa ajatuksiaan ja yrittää saada kaikesta tolkkua. Kuulemma en tännekään av:lle saisi kirjoittaa, koska tämä on paskafoorumi... :D

Yksinkö mun pitää jossain nurkassa istua juttelemassa itselleni?