Kertokaa kokemuksia sunnytyksen jälkeisestä masennuksesta/ahdistuksesta äitinä

Itselläni on 6kk ikäinen tytär. Vauva aika on ollut minulle raskasta alusta asti. Kärsin unettomuudesta, lähinnä nukahtamisessa ongelmaa. Minulla oli jo raskaus aikana vaikeaa koska en uskonut että minusta olisi äidiksi, mietin adoptiota vielä viimeisillä viikoilla. Synnytyksen jälkeen univaikeudet pahenivat, mieli oli matalalla eikä ruoka maistunut. Menin lääkäriin ja sieltä minut ohjattiin psykiatrille jossa käyn edelleen. Sain lääkityksen nukahtamiseen ja yöt helpottivat. Silti edelleen tunnen itseni välillä huonoksi äidiksi vaikka mitään en ole tehnyt väärin. Ajoittain äitiys ahdistaa enkä löydä sille syytä. Välillä toivon että olisin tehnyt abortin. Olen kovin nuori ja tykkään tulla ja mennä oman mielen mukaan, ja on vaikeaa hyväksyä ettei se ei enää onnistu samalla tavalla. Olen varma että tein väärän ratkaisun päättäessäni pitää lapsen, mutta tehty mikä tehty ja elettävä sen mukaan. Rakastan lastani ja olen onnellinen nähdessäni hänen kasvavan, mutta onnea varjostaa epävarmuus omista taidoista olla äiti. Uskon kuitenkin että ensimmäinen lapsi kasvattaa äidiksi ja selviän kaikesta. En ole masentunut tai sinnepäinkään mutta vaikeaa äitiys kuitenkin minullekin on. Suosittelen puhumaan asiasta esimerkiksi neuvolassa, sitä kautta saat tarvitsemaasi apua :)

Minulla oli vaikea synnytys jossa meinasimme molemmat vauvan kanssa kuolla. Olin tosi ylihuolehtivainen ja päiväunilla kävin jatkuvasti kurkkimassa että hengittääkö vauva. Muutenkin murehdin ihan kaikkea mitä voisi sattua. Syytin omaa vartaloani ja jotenkin kierosti ajattelin että se ei toiminut oikein koska synnytys meni miten meni. Lapsen ollessa 9kk romahdin. Romahdin murehtimiseen, väsymykseen, pelkoon ja siihen etten pysty olla iloinen ja rakastava äiti lapselleni. Soitin hätänumeroon koska pää ei toiminut enää muuhun. Sieltä kehotettiin odottamaan ja sitten sairaalasta soitettiin ja sain ajan lääkärille seuraavalle päivälle. Kävin kaksi kuukautta terapeutin juttusilla ja neuvolassa myös juttelemassa, ja sain tavata synnytyksessä mukana olleen lääkärin joka kertoi miksi kehoni toimi niinkuin toimi. Sitten alkoi helpottaa pikkuhiljaa mutta tasaisesti. Suosittelen silti ottamaan asian puheeksi neuvolassa, vaikka asia ei vielä tuntuisi isolta. Ainakin oma kokemus oli todella hyvä ja olen avoimesti puhunut tästä tuoreille äideille. Masennus ei ole mikään hävettävä asia vaan yllättävän yleistä, ja hoitokeinoja on monia toimivia.

Kiitos kokemusten jakamisesta. :) olen itse myös nuori äiti ja mulla on takana vaikea ero lapsen isän kanssa. Laittakaa vaan lisää tarinoita, nää auttaa jaksamaan.

Up

Up

http://www.aima.fi/vertaistuki-internetissauml.html#/

Jaa pillua taas yhden illan panoille. Tuut heti iloiseksi

Mulla myös alkoi hartaasti odotetun toisen lapsen jälkeen ihan tyypillisin oirein ensin babyblues ja myöhemmin masennus. Jo raskausaika oli aika rankka kun oli kovat selkäsäryt ja töissä kauhea stressi ja kiire. Toivoin kovasti tyttöä ja kun tuli taas poika, niin myönnän että olin pettynyt. Synnytyskin oli paljon rankempi kuin esikoisen kohdalla. Lisäksi vauva valvotti paljon ja nukahti yöunille vasta tosi myöhään. Olin todella uupunut.

Ja ettei liian helppoa olisi ollut, niin meneillään oli oikeudenkäynti miehen lapsista ja tämä stressasi paljon miestä ja tietenkin minuakin ja siihen liittyviä asioita vatvottiin paljon. Miehen exä oli hankala kaikin mahdollisin tavoin ja lasten kärsimystä oli raastavaa katsoa. Oli kyllä tosi vaikea keksiä yhtään mitään iloista tai positiivista asiaa silloin. Puhuin asioista neuvolassa ja sainkin sieltä ihan hyvin tukea. Kun masennus selvästi paheni niin aloin käydä psykologin luona kun vauva oli n. puoli vuotias. Lääkitystäkin mietittiin mutta en sitten tarvinnutkaan. 

Minua auttoi eniten se, että psykologin kehoituksesta yritin oikein miettiä ja listata mitä hyviä ja mukavia asioita on kuluneen viikon aikana tapahtunut ja suunnitella mitä kivaa ja mukavaa voisin tehdä seuraavan viikon aikana. Lisäksi aloin pyytämään enemmän apua sekä mieheltäni että äidiltäni että sain enemmän nukuttua. Vauva ei alkanut yhtään paremmin nukkumaan mutta alkoi olla päivisin ihana ja seurallinen ja vihdoin tuli myös suuri rakkauden tunne vauvaa kohtaan. Olo alkoi olla aika hyvä kun lapsi oli 1-vuotias. Lapsen nukkuminen alkoi parantua vasta 1,5-vuotiaana mutta onneksi lapsi oli (ja on tietenkin edelleenkin) niin ihana ja suloinen päivisin että se jotenkin kompensoi tilannetta.

Ikinä en olisi voinut kuvitella että omalle kohdalle sattuisi masennus mutta niin vain kävi.

up

Moi,
Olen sairastanut masennuksen 2 kertaa elämäni aikana. Lapsia en ole tehnyt kun pelkään sairastuvani uudelleen, nyt synnyt. jälkeiseen masennukseen. Onko pelkoni irrationaalinen?

Riski sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen on tietääkseni suurempi jos on aikaisempaa masennustaustaa/taipumusta masennukseen. Itse olin vakavasti masentunut 3 vuotta sitten ja kerroin asiasta neuvolassa kun tulin raskaaksi. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen en kuitenkaan sairastunut :)

Synnytyksestä on vajaa puolivuotta ja edelleen neuvolassa kysellään mielialastani ja kehotetaan kertomaan heti jos olo muuttuu alakuloiseksi. Joten en sinuna pelkäisi sairastumista, mutta jos tulet raskaaksi niin kuulostele tarkasti omaa mielialaasi ja puhu heti neuvolassa jos tunnet alakuloisuutta. Näin saat apua ennakoivasti ja riittävän ajoissa.

Up

Meillä toinen lapsi syntyi tosi vaikeaan tilanteeseen, joka tuli yllättäen. Olin jo etukäteen tosi pahoillani siitä, että lapsi joutuu syntymään ihan eri tilanteeseen kuin mitä kuvittelin hänen syntyvän, ja tunsin suurta syyllisyyttä siitä. Se vei ilon odotusajasta ja vauva-ajasta täysin. Tunsin olevani huono äiti ja pilanneeni molempien lasteni elämän, olin uupunut, en pystynyt enää nukkumaan vaikka olin hyvin väsynyt jne. Lapsi oli itkuinen ja on luonteeltaan ns. haastava, ja tunsin koko ajan, etten vaan voi tehdä tätä lasta onnelliseksi, vaikka kuinka yritän, koska lapsi oli jatkuvasti tyytymätön.  Ylihoidin lasta koko ajan siinä pelossa, että olen jo niin sekaisin etten tajuaisi vaikka laiminlöisinkin lapsen tarpeita. En nauttinut tämän lapsen äitinä olosta yhtään, koin kaiken vaan raskaana taakkana ja suorittamisena jossa jatkuvasti epäonnistun. Olin ahdistunut koko ajan enkä pystynyt esimerkiksi vain istumaan paikoillani ja lukemaan isommalle, vaan olin koko ajan tekemässä jotain, joko huolehtimassa lapsistani tai siivoamassa tai menemässä lasten kanssa jossain jne. ja pinna oli noin millimetrin mittainen, pimahtelin joka asiasta.

Kerroin neuvolassa että olen tosi väsynyt, mutta sain vain sellaista päähän taputtelua, että sinähän olet tosi hyvä äiti, ja koin että siellä ajatellaan, että valitan vaan turhasta, joten lakkasin sitten puhumasta näistä asioista mitään. Aika auttoi ja elämä palautui normaaliksi kun pienempikin kasvoi.

Up