Kukaan ei halua olla ystäväni

Olen useimpien ihmisten mielestä liian outo. Usein uudet tuttavat ovat jonkin aikaa kiinnostuneita, mutta sitten minut unohdetaan. Olen aivan hajoamispisteessä. Tajuan, että minulla ei ole ollut kuin yksi kaveri viime vuosien ajan ja häntäkin näen harvoin. Perheelliset tuttavat hylkäsivät minut saatuani itse kauan kaipaamani lapsen. Nykyään vain huudan uhmaikäiselle. En ole vuosiin kuullut mitään myönteistä keneltäkään. Pelkkää kritiikkiä neuvolassa... vittuilua entisiltä kavereilta... mieheltä... olen niin totaalisen yksin. Miehestäkään ei ole minulle mitään seuraa ja tukea. En saa pyytää mitään. Mies ei vastaa puhutteluun, keskittyy vain työn tekemiseen. On päiviä, jolloin en näe miestä lainkaan muuten kuin käy nukkumassa ja suihkussa kotona, illat puhuu puhelimessa ja istuu koneella. Kukaan ei soita minulle eikä tule käymään eikä minua kutsuta mihinkään. Lapsi huutaa ja sotkee ja juoksee. Olen niin väsynyt yksinäiseen vastuuseen. Toki mieskin hoitaa kun ehtii ja viitsii. Minä olen kaksin lapsen kanssa ja samoin mies. Ikinä ei tehdä mitään yhdessä koko perheenä. Ikinä ei puhuta mistään paria sanaa enempää ilman tappelua. Mies virnuilee vittumaisesti ja uhmaikäinen samoin ja virnistää yhdessä isänsä kanssa... mies ei pidä yhtään kuria ja minä sitten ihan liikaakin kun menee hermot. Pelkään päivää jolloin menee ihan överiksi. Vihaan kaikkein eniten miestäni josta ei ole mieheksi... olen niin yksin. :(