Lue keskustelun säännöt.
Miten kuoleen omaista SAA lohduttaa?
28.01.2015 |
Ketjuja lukeneena ilmeisesti ruokaa ei saa viedä, ei saa kysellä miten voi, ei saa yrittää aktiivisesti piristää (tarjota vaikka lounasta ravintolassa, viedä kaupungille yms.), seuraa ei saa tuputtaa mutta ei saa myöskään jättää sureman rauhassa.
Etenkin tuo kaupungille vieminen (syömään, kahville, rauhassa istuskelemaan) sai ihan kammottavan huonon vastaanoton. Mitä te henkilökohtaisesti haluaisitte?
Kommentit (20)
Mä varmaan kaipaisin vain tekstaria, että "miten menee, voinko auttaa".... vastaan sitten jos jaksan/haluan tai seuraavalla viikolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tuohon oikeasti ole yhtä ainoaa "hyväksyttyä" tapaa, koska me ihmiset olemme erilaisia. Jos lohdutat jotakuta sellaista henkilöä, jonka tunnet hyvin, osaat varmasti toimia ihan oikein. Aidon välittämisen vaistoaa kyllä.
Minä olen miettinyt ihan samaa, tai sitä miten surevan ihmisen kanssa puhutaan asiasta. Olen varmaan huono ihminen, mutta jos olen ollut seurana surevalle, niin en ole ottanut asiaa puheeksi ellei läheisen menettänyt sitä itse oma-aloitteisesti tee.
Yritän olla mahdollisimman normaalisti jos ihminen ei selvästi halua asiasta puhua/käyttäytyy itse niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. En sitten tiedä pitäisikö sittenkin puhua..
Olla lähellä, tukea ja kuunnella. Ja kyllä sitä ruokaakin saa tuoda. Ja auttaa kotitöissä. Moni sureva on niin shokissa, ettei jaksa tehdä mitään. Hienotunteinen huolehtiminen on paikallaan. Ne ravintolat ja kahvilat voi jättää myöhäisempään ajankohtaan, kun pahin suru on jo mennyt ohi. Kun menetys on aivan tuore, ei sureva todellakaan tarvitse piristystä. Mutta vointia voi tietysti kysellä.
Minusta tuo on hyvin yksilökohtaista, riippuu varmaan siitäkin, kuinka läheinen olet omaisen kanssa?
Toiset saattaa arvostaa kun heitä huomioi, mutta itse en halua mitään huomiota, lähinnä vaan olla rauhassa.
Siskoni, isäni ja äitini ovat kuolleet viimeisen 8 vuoden sisään. En kaivannut soittelua tai kortteja, en halunnut puhua asiasta ollenkaan. Siskoni ystävät soittelivat jonkun kerran siskon kuoleman jälkeen, ihan hyvää tarkoittivat, mutta minusta se oli ahdistavaa. En todellakaan halunnut käydä mitään läpi puolituttujen ihmisten kanssa. Oli pakko sanoa, että ei saa soittaa enää, en halua puhua.
Olen puhunut näistä kuolemista lähinnä mieheni kanssa ja pärjännyt ihan hyvin. Jos ei miestä olisi, puhuisin varmaan jonkun luottoystävän kanssa tai ammattiauttajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä luin että: Miten kuolleen omaisen SAA ladulta?
Siinä olisi tietysti vähän miettimistä myös.
Ei tuohon ole olemassa ap mitään yhtenäistä, kaikkia surevia koskevaa sääntöä. Omaisia on moneen junaan: joku haluaa jutella tunteistaan, joku taas ei halua ollenkaan jutella niistä - joku kaipaa konkreettista apua, joku taas luulee sitä sääliksi tai alentuvaiseksi asenteeksi.
Sen takia ei kannata myöskään omaisten hermostua, jos joku tarjoaa "vääränlaista" osanottoa. Ei sellaista juuri olekaan, se on vaan vääränlaista SINULLE ja sinun tarpeisiisi.
Sen vuoksi olisi hyvä, jos ihmiset osaisivat kysyä: haluaisin auttaa ja myötäelää, millaista apua kaipaat? Tai jos joku on vähän liikaa "läsnä" voi sanoa ihan suoraan, että "olet ihana, kun yrität auttaa ja piristää, mutta kaipaan nyt ihan vaan yksinoloa/oleilua perheen kanssa."
Kukaan ei ole ajatustenlukija, puhutaan siksi ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ainakin haluaisin, että ihmiset käyttäytyisvät ihan normaalisti. En halua mitään "otan osaa"-höpinöitä, sääliviä katseita, piristysyrityksiä tms. Varsinkin jotkut piristysyritykset ovat mielestäni kammottavia, ihan kuin se kahvikupponen ja pulla mitään oikeasti piristäisi tai toisi siihen suruun mitään muutosta. Käsittelen surun yksikseni pääni sisällä, enkä halua puhua siitä kenenkään kanssa.
Mutta tämä on vain oma näkökantani. Ihmiset suree omalla tavallaan, eikä ole olemassa yhtä oikeaa tapaa käsitellä sitä. Jos olet oikeasti läheinen surevan kanssa, osaat varmasti lohduttaa/olla lohduttamatta tätä juuri oikealla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Haluaisin vaan puhua ja itkeä vaikka kotona jos kaveri jaksaa kuunnella. Kaverin pitäisi oikeasti olla empaattinen ja elämää nähnyt eikä tekopirteä paska. Kammoaisin fraaseja: elämä voittaa, kyllä se siitä, otan osaa...Et ota, kun sulle ei ole käynyt niin! Jos ei tajua empatiasta mitään parempi ettei feikkaa mitään paskaa eikä ota yhteyttä.
Tuolla asenteella lienee parempi ollakin yksin
Ruoka on hyvä idea. Surun keskellä syöminen unohtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henkistä tukea ja rahaa. Jos ei ole. Rahalla saa terapeutin, mutta onko se hyvä suruun vai huono.
Osanotto. Aito ja lämmin. Läsnäolo. Ja sanoa että on tukena, voi pyytää mitä vain. Kuunnella, mitä hän tuntee, tarvitsee ja tahtoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ruoka on hyvä idea. Surun keskellä syöminen unohtuu.
Eikä
Sellaisessa tilanteessa on vaikea keksiä mitään sanottavaa, eikä me suomalaiset oikein osata ottaa vastaankaan. Itseäni on parhaiten lohduttanut kun on joku on vain halannut, jos haluaa voi sanoa ihan vaan "otan osaa", ei tarvitse mitään puheita keksiä. Ja tietysti se ruuan tuominen voi olla suuri apu, mutta kannattaa kysyä ensin ettei käy niin että jokainen kantaa koritolkulla ruokaa.
Sehän riippuu ihan olosuhteista ja siitä kuka on kyseessä. Olin teini kun meidän perheestä kuoli äiti ja kaksi sisarusta, ekoina viikkoina isän äiti istui joskus isän vieressä ja silitti päätä ja hiuksia, yritti saada nukkumaan. Itsellenikin oli hyväksi olla toisten lähellä, välillä istuttiin vaan yhdessä. Toisaalta meillä myös puhuttiin paljon, se puhuminen auttoi selvittämään omia ajatuksiakin ja tuntui hyvältä käydä tapahtunutta läpi puhumalla. Samoin arkisten ihan tavallisten asioiden tekeminen oli hyvä juttu, se että mentiin takaisin kouluun, oltiin mukana harrastuksissa ja nähtiin kavereita.
Olemalla ihminen ihmiselle.
Se on kai unohtunut tässä ajassa.
Vierailija kirjoitti:
Sehän riippuu ihan olosuhteista ja siitä kuka on kyseessä. Olin teini kun meidän perheestä kuoli äiti ja kaksi sisarusta, ekoina viikkoina isän äiti istui joskus isän vieressä ja silitti päätä ja hiuksia, yritti saada nukkumaan. Itsellenikin oli hyväksi olla toisten lähellä, välillä istuttiin vaan yhdessä. Toisaalta meillä myös puhuttiin paljon, se puhuminen auttoi selvittämään omia ajatuksiakin ja tuntui hyvältä käydä tapahtunutta läpi puhumalla. Samoin arkisten ihan tavallisten asioiden tekeminen oli hyvä juttu, se että mentiin takaisin kouluun, oltiin mukana harrastuksissa ja nähtiin kavereita.
Ja siis vastaus varsinaisesti siihen miten saa lohduttaa, niin eihän siihen ole mitään tiettyä vastausta. Mutta koska ihmisillä on erilaisia näkemyksiä ja tilanteita, niin eipä sitä voi etukäteen oikein tietää satavarmasti että miten toinen reagoi. Harva ihan tietoisesti haluaa loukata ketään, mutta jotkut ottaa nämä lohdutusyritykset ei niin hyvin vastaan. Kysyä toki voi, mutta toisen ajatuksia ei voi lukea.
Itse pidin siitä, että kohtaamisiin ihmisten kanssa ei ollut olemassa mitään käsikirjoitusta tai valmiiksi mietittyjä vuorosanoja, kyllä ne tilanteet meni sitten aika luonnostaan, tuli tapahtunut puheeksi tai ei. Se tuntui luonnollisemmalta kuin että toinen olisi vaivalla miettinyt, että mitä tässä nyt pitäisi sanoa. Aika usein kysyttiin toki myös isästä, senkin kyllä ymmärrän.
Haluaisin vaan puhua ja itkeä vaikka kotona jos kaveri jaksaa kuunnella. Kaverin pitäisi oikeasti olla empaattinen ja elämää nähnyt eikä tekopirteä paska. Kammoaisin fraaseja: elämä voittaa, kyllä se siitä, otan osaa...Et ota, kun sulle ei ole käynyt niin! Jos ei tajua empatiasta mitään parempi ettei feikkaa mitään paskaa eikä ota yhteyttä.