Ihmisen syyllisyydestä.
Täällä on ollut paljon keskustelua kärsimyksestä. Se on hyvä, mutta vaikea aihe! Sen tiimoilta mieleeni on noussut eräs kysymys, josta olisi todella kiva lukea kristittyjen ajatuksia!
Luin eräästä teoksesta, että vaikka " kuritus" eli erilaiset kärsimykset joita kohtaamme elämässämme, ovat omaa syytämme. Jumalan ei kurita meitä iloiten ja vahingoniloisena, vaan myötätuntoisena ja itsekin kärsien. Mutta hänen on kuritettava meitä, tai meistä tulee ylpeitä ja me sivuutamme pelastuksen oikean sanoman ja näin saamme päällemme vielä paljon hirveämmän kärsimyksen kuin sen, minkä Jumala meille rakkaudessaan antaa.
Periaatteessa kyllä allekirjoitan tämän, mutta huomaan että jokin minussa kapinoi. Olen syntymästäni saakka ollut perisynnin turmelema, ja minussa (kuten kaikissa) kaikkein syvimmällä on salainen viha Jumalaa kohtaan. Siksi joudun taistelemaan joka päivä ennen kaikkea itseni kanssa.
Mutta onko minun syytäni, että minussa on tämä perisynti? Olenko itse valinnut sen osan? Tiedän kyllä, että olen, mutta kuitenkin herää kysymys, eivätkös ne olleet ne Aatami ja Eeva jotka sen osan valitsivat ja näin langettivat perisynnin koko ihmiskunnan päälle... Herää kysymys, olenko todella itse valinnut osani, ja myös kärsimykseni eli kuritukseni.
Tämähän on arvoitus eikä siihen varmaan koskaan mitään kaiken kattavaa vastausta löydy, mutta ainahan sitä pohtia saa :)
Kommentit (5)
Minulle on jotenkin hyvin vieras ajatus niputtaa perisynti ja ihmisen syyllisyys Jumalan edessä yhteen koettelemusten määrän ja laadun kanssa. Jos maallinen kärsimys olisi aina jotenkin ansaittua, eikö silloin olisi myös käänteisesti niin, että niillä, joilla menee hyvin, elävät pyhemmin.
Tietysti on niin, että Jumalan 10 käskyä suojelee ihmistä. Todennäköisemmin elämä pysyy kasassa jos niitä pitää ohjenuoranaan. Puhun nyt kuitenkin ns ylimääräisistä, ei-ansaitsemattomalta vaikuttavasta kärsimyksestä.
Mitä Job teki, että hän ansaitsi sen, mitä sai? Itse Jumalahan totesi, ettei ole hurskaampaa ja jumalaapelkäävänpää ihmistä maan päällä. Job uskoi, katui ja uhrasi perheensäkin puolesta.
Entä mitä Jeesus sanoi asiasta. Muistaakseni Luuk 13 alussa Jeesus kieltää, että synti olisi seurausta erityisestä synnillisyydestä. Kaikki ovat yhtä lailla tuhon omia, elleivät käänny.
Tai Joh. 9:2 " Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?"
Mitä vastaa Jeesus:
Joh. 9:3 Jeesus vastasi: " Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.
Minä jään siis itse siihen vanhakantaiseen tilaan, jossa kaikelle kärsimykselle ei löydy selitystä. Toki on tilanteita, jolloin kärsimys on seurausta omista tai toisten tekosynneistä, tilanteita, jolloin koettelemukset ovat tuoneet ihmisen Jumalan luo. Kuitenkin on paljon turhaa, käsittämätöntä ja mieletöntä kärsimistä ja me tiedämme, että jostain syystä Jumala sallii sen tapahtua. Siinä tilanteessa minusta on julmaa alkaa ajatella, että se olisi ansaittua.
Matt 5:45 " Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille."
En tarkoittanut ollenkaan sitä, että kärsimykset olisivat rangaistus synneistämme! Jeesusta on jo rangaistu kaikista synneistämme, uutta rangaistusta ei tarvita.
Kuritus oli ehkä vähän huono sana, koska se usein liitetään rangaistukseen. Mutta Jumala sallii meidän joskus kärsiä. Hän tekee sen rakkaudesta meitä kohtaan, että me pysyisimme aina yksinkertaisesti Jeesuksessa. Ja kun pysymme Jeesuksessa, pysymme myös pelastuksessa. Kärsimys on osa Jumalan pelastussuunnitelmaan.
Kuitenkin se, että olemme syntisiä, vaikuttaa sen, että emme ilman " kuristusta" jaksa pysyä kiinni Jeesuksessa. Pointtini olikin, onko se sitten omaa syytäni, että olen syntinen? No joo, ehkä tämä on vähän saivartelua :)
Kiitos vastauksista! Oli erittäin kiva lukea niitä!
Eihän se nyt mikään meidän kristittyjen yksinoikeus ole! KAIKKI IHMISET tässä maailmassa kärsivät, koska maailma on epätäydellinen. Jotkut enemmän, toiset vähemmän.
Toki jotkut kärsimykset ovat ihan omaa syytämme, kuten vaikkapa vankilaan joutuminen rikoksen jälkeen tai ihmissuhteen kariutuminen oman sössimisen seurauksena. Mutta moni muu kärsimys kuten sairaudet eivät todellakaan ole kenenkään " vika" , paitsi jos saivarrellaan, niin viinan aiheuttama maksakirroosi jne.
Minusta kärsimyksiä on turha hengellistää. Ne vain kuuluvat tähän elämään. Jumala sallii maailman olla vajavainen. Vaihtoehto olisi paratiisi, josta Jumala luopui jo syntiinlankeemuksen seurauksena. Kristityllä on tietenkin suuri lohtu siinä, että Jumala auttaa ja lohduttaa silloin kun kärsimme.
oikeastaan karvojani tässä asiassa ei nosta pystyyn tämä ketju tai sen aloitusviesti, vaan ihan muualla kuulemani puhet kristityn kärsimyksestä. Ai että kun ärsyttää tämänKIN asian hengellistäminen! ;)
En oikein tiedä uskonko perisyntiin sellaisena kuin sitä yleisesti opetetaan. Uskon, että meillä on taipumus valita se helpompi tie ja hyvin usein se johtaa syntiin lankeamiseen.
Synnillä on selvä seuraus, rangaistus. Mutta kuten ei mekään maanpäälliset vanhemmat kovin mielellämme lapsia kuriteta, niin en jaksa uskoa, että taivaallinen Isä kovin mielellään kurittaisi. Vain silloin kun ei ihminen puhetta (Raamattu, omatunto, uskonystävät) usko, hän puuttuu tilanteeseen ja kurittaa näkyvästi. Uskon Jumalan antavan meille ensin mahdollisuuden korjata tilanne. Ihan kuten Edenin puutarhassa, Jumala varmasti tiesi missä Adam on piilossa, mutta antoi hänelle aikaa lähestyä ja katua. Kun ei näin käynyt, Jumalan oli annettava hänelle rangaistus. Taisi Adam oppia.
En usko kuitenkaan kaiken kärsimyksen olevan kuritusta, seurausta synnistä. Voimme itse toiminnallamme aiheuttaa kärsimystä itsellemme ja toisille. Osan kärsimyksestä voi aiheuttaa Saatana. Jumalan antama kärsimys saa aikaan mielenmuutosta ja halua tehdä parannus.
En pidä vihana Jumalaa kohtaan, että olen itsekäs. En haluaisi tehdä sitä, mitä hän selvästi sanoo sanassaan oikeaksi. En tee sitä siksi, että vihaisin Jumalaa, haluaisin vain päästä helpolla. Jumalan lapsena oleminen tarkoittaa, että joskus joutuu kieltämään itsensä ja halunsa ja pitää vain yksinkertaisesti luottaa Jumalaan, että hän tietää paremmin. Ei se aina helppoa ole, mutta aina palkitsevaa.